Ensimmäinen askel kohti nykyään virtuaalitodellisuudeksi kutsuttua ilmiötä otettiin 1950-luvulla, kun yhdysvaltalainen keksijä ja elokuvantekijä Morton Heilig kehitti ”elämysteatterin”.
Hän halusi luoda koneen, joka ”imaisisi” katsojan elokuvan sisään niin, että tämä voisi kokea filmin tapahtumat kaikilla aisteillaan.
1950-luvulla kehitetty virtuaalitodellisuuslaite hyödynsi lähes kaikkia aisteja.
Tuloksena oli Sensorama, mekaaninen kone, joka tuotti esitettävään elokuvanpätkään liittyviä ääniä, tuoksuja ja tärähdyksiä. Koneessa oli värinäyttö, stereoääni, liikkuva tuoli ja puhaltimia.
Koneessa istuva henkilö saattoi kokea vaikka moottoripyöräajelun New Yorkissa. Hän tunsi tuulen hiuksissaan ja aisti kaupungin äänet ja hajut – esimerkiksi liikenteen katkun ja pizzan tuoksun, jotka saatiin aikaan kemikaaleilla.
Aistikone kutistui
Vuonna 1960 Heilig kehitti Sensoramasta pienemmän version ja patentoi ”teleskooppisen tv-laitteen yksilökäyttöön”. Laite koostui päähän asetettavista virtuaalitodellisuuslaseista, joissa oli korvakuulokkeet.
Heiligin kone ei kuitenkaan reagoinut käyttäjän liikkeisiin vaan elokuva toistui aina samanlaisena. Ensimmäisen liikkeisiin reagoivan ”virtuaalitodellisuuskypärän” kehitti yhdysvaltalainen tietotekniikka-asiantuntija Ivan Sutherland vuonna 1968. Siinä grafiikan näkökulma vaihtui käyttäjän liikkeiden mukaan.
