Kanadan keskiosissa sijaitsevan Winnipegin kaupungin maatalousnäyttely veti kansaa 1900-luvun alkuvuosina.
Pyhäpukuihinsa sonnustautuneet miehet ja lierihattuiset naiset parveilivat näyttelyalueella ihailemassa kanoja, seppien takomia auroja, tilkkupeitteitä ja muita Manitoban provinssin maanviljelijöiden ja käsityöläisten tuotteita.
Parhaat näytteilleasettajat ja tuotteet saivat mitaleja ja rahapalkintoja.
Vuoden 1911 maatalousnäyttelyssä kaikki oli toisin. Vetonauloina eivät enää olleet hirnuvat hevoset tai mahtavat siitossonnit.
Kansa virtasi katsomaan valtavia, jyliseviä ja savua sylkeviä koneita, joiden vetämät aurat kyntivät preerian kovaa maata.
Toimittajat L. W. Ellis ja Edward A. Rumely kuvailivat näkyä haltioituneina:
”Kuvitelkaa tusinan verran konehirviöitä, jotka kiskovat perässään jättimäisiä auroja.
Pilvikaupalla savua ja sihisevää höyryä, hohtavia teräsauroja, jotka halkovat rannatonta, ruohikkoista preeriaa. Sellaiselta näyttää aurauskilpailu Winnipegissä”, toimittajat hehkuttivat.
Paitsi että traktorit olivat vaikuttava näky ne myös viestivät koneiden tuomasta mullistavasta muutoksesta, jonka jälkeen kaikki maataloudessa muuttui.
Alku aina hankalaa
Jo vuonna 1769 Ranskan maanteillä jyristeli traktoreiden varhainen edeltäjä.
Ensi silmäyksellä se ei juuri muistuttanut nykyaikaisia maatalouskoneita, mutta sen perusperiaate oli sama: laitetta eivät vetäneet eläimet vaan sen pyörät liikkuivat moottorin voimin.
Kömpelön ajoneuvon keulassa oli suuri höyrykattila, ja sitä ohjasi Ranskan armeijan upseeri nimeltä Nicolas-Joseph Cugnot. Vaunulla oli tarkoitus vetää tykkejä.
Cugnot antoi keksinnölle nimeksi fardier à vapeur eli höyryvaunu. Koeajot Pariisin asevarikolta yltivät esikaupunkeihin saakka.
Cugnot’n esimiehet eivät innostuneet. Neljä kilometriä tunnissa kulkeva laite oli keskimäärin jopa hevosvankkureita hitaampi.
”Goughin kone liikkuu yhtä ketterästi kuin pitäjän kirkko.” Pilkallinen kuvaus varhaisesta traktorista
Kömpelön ajoneuvon hallinta oli vaikeaa, ja höyrykattila jaksoi puksuttaa yhdellä täytöllä vain viisitoista minuuttia.
Sen jälkeen se oli lämmitettävä uudelleen, jotta paine kasvoi riittäväksi. Höyrykoneiden kehittäjät joutuivat taistelemaan samojen ongelmien parissa vielä 60–70 vuotta.
Ranskan kuningas Ludvig XV palkitsi Cugnot’n ponnistelut myöntämällä tälle 600 livren suuruisen eläkkeen.
Hallitsija ymmärsi, että ilman Cugnot’n kaltaisia keksijöitä hevosten ja härkien varassa oleva maatalous ei kehittyisi.
Samana vuonna, jona Cugnot koeajoi höyryvaunuaan, englantilainen keksijä James Watt patentoi höyrykoneen, joka pystyi pyörittämään pumppuja ja teollisuuslaitteita.
Höyrykoneella toimivat ajopelit sen sijaan eivät Wattia kiinnostaneet. Hän pelkäsi, että laitteen liikuttamiseen tarvittaisiin niin kova paine, että se räjäyttäisi kattilan.
Wattin pelko oli niin suuri, että hän kirjasi omistamansa Heathfield Hallin vuokrasopimukseen ehdon, joka kielsi ilman hevosta kulkevat ajopelit vuokralaisilta ja vierailijoilta.
Sopimuksen mukaan ”yhdenkään höyryvetoisen ajoneuvon ei tule millään verukkeella lähestyä taloa”.
Wattin epäluuloisuus ei kuitenkaan estänyt muita rakentelemasta liikkuvia höyrykoneita. Manchesterilainen puuvillankehrääjä Nathan Gough rakensi 1821 lokomotiiviksi kutsutun laitteen, jolla pystyi pumppaamaan vettä, sahaamaan puita ja pyörittämään pientä myllynkiveä tai puimuria.
Cugnot’n tavoin myös Goughin haasteena oli kyetä tuottamaan riittävän suuri paine.
Sen aikaansaamiseen meni yli tunti, ja koneen ehtiessä pellolle puhti oli jo poissa.
Vasta tunnin lämmittämisen jälkeen höyryä riitti niin paljon, että lokomotiivi pystyi pyörittämään maatyökoneita.
Gough joutui vedättämään laitteen pellolle hevosvaljakolla, mikä oli turhauttavaa, koska lokomotiivi oli raskas ja sitä oli hankala ohjata.
”Goughin kone liikkuu yhtä ketterästi kuin pitäjän kirkko”, eräs pilkkakirves totesi.
Kymmenettuhannet irlantilaiset menettivät kotinsa 1800-luvun kovina katovuosina.
Nälänhätä vauhditti uraauurtavaa keksintöä
Ajatus traktorista sai vauhtia nuoren keksijän mielessä keskellä Britannian pahinta nälänhätää.
Lokomotiivivalmistajan palveluksessa työskentelevä insinööri John Fowles kävi vuonna 1849 Irlannissa, jossa 23-vuotias britti kohtasi järkyttävää köyhyyttä ja nälänhätää.
Sienitauti oli vienyt jo neljäntenä peräkkäisenä vuonna Irlannin perunasadon, ja miljoona ihmistä oli kuollut nälkään.
Järkyttävän kokemuksen jälkeen Fowler keskittyi suunnittelemaan maatyökonetta, joka tehostaisi maanviljelystä ja lisäisi elintarvikkeiden tuotantoa.
Tuloksena oli höyryvetoisen kyntökoneen prototyyppi, ja Fowler patentoi keksintönsä vuonna 1852.
Seuraavina vuosina Fowler kehitti keksintöään ja valmisti aurojen lisäksi myös entistä parempia kylvö- ja korjuutyökaluja.
Yritys kannatti hyvin, mutta Fowler ei itse päässyt koskaan nauttimaan rikkauksista.
Toipuessaan työn rasituksista tilallaan Yorkshiressa hän putosi eräällä metsästysretkellä hevosen selästä ja sai murtuman käsivarteensa.
Haava tulehtui, ja Fowler menehtyi jäykkäkouristukseen. Hän oli kuollessaan vasta 38-vuotias.
Maatyöläiset nousivat kapinaan
Gough oli yksi monista 1800-luvun keksijöistä, jotka koettivat pajoissaan ja verstaissaan kehitellä tulevaisuuden koneita höyrykattiloista, kupariputkista ja hammaspyöristä.
Tuloksena oli usein joko täysi susi tai sitten laitteista tuli niin kalliita, että vain rikkaimmilla tilanomistajilla oli niihin varaa.
Suurtilalliset näkivät heti, millainen hyöty koneista olisi, jos niillä pystyisi korvaamaan osan 1800-luvun maatalouden vaatimasta ihmistyövoimasta, sillä kone ei vaatinut palkkaa, asuntoa eikä ruokaa.
Ei siis ollut ihme, että työnsä ja elantonsa menettävät maatyöläiset suhtautuivat höyry-koneiden yleistymiseen vihamielisesti.
Kun joukot alkoivat sytytellä rakennuksia vahingoittaen karjaa, tilalliset antoivat periksi.
Levottomuudet purkautuivat kesällä 1830. Kapinoivat maatyöläiset sytyttivät heinäsuovia tuleen monilla Etelä-Englannin paikkakunnilla.
Loppukesällä vihaiset työläisjoukot tunkeutuivat useilla tiloilla konesuojiin ja rikkoivat höyrykoneita.
Syksyllä levottomuudet laajenivat, ja lokakuun lopulla mellakoitsijat olivat tilanomistajien mukaan tuhonneet jo yli sata konetta.
Marraskuun lopulla työmiesten vihanpurkaukset saivat viranomaiset lisäämään avunpyyntöjään poliisille ja tilanomistajat hankkimaan aseita.
Lady Charlotte Bertie itäenglantilaisesta Lincolnshiresta kirjoitti päiväkirjaansa yli neljänsadan miehen joukkiosta, joka kuljeksi tuhoamassa koneita ja polttamassa heiniä.
Kun joukot alkoivat sytytellä rakennuksia vahingoittaen karjaa, tilalliset antoivat periksi. Moni tila irtisanoi lupansa käyttää höyrykäyttöisiä maatalouskoneita.
Berkshiressä maallikkotuomarit ilmoittivat, että tilanomistajat olivat luvanneet nostaa maatyöläisten palkat tyydyttävälle tasolle ja lopettaa puimakoneiden käytön.
Tilanomistajat olivat kuitenkin ajaneet työläiset ansaan. Rauhan palattua yli tuhat maatyöläistä joutui oikeuden eteen.
19 hirtettiin, 644 joutui vankilaan ja 481 kuljetettiin Englannin rangaistussiirtolana toimivaan Australiaan.
Samalla moottorikäyttöisten maatyökoneiden kehitystyö jatkui yhtä kiivaana kuin ennenkin.
Maanteiden veturi ei innostanut
Vuonna 1849 Ransomen konepaja esitteli höyrykäyttöisen ”maantielokomotiivin”, the farmer’s enginen, jonka kiihtyi tasaisella alustalla lähes 20 kilometrin tuntinopeuteen.
Sillä pystyi hoitamaan miltei kaikkia maataloustöitä. Pellolla sen vauhtipyörän saattoi kytkeä pyörittämään puimuria tai muita laitteita.
”Olemme varmoja, että se osoittautuu suurilla tiloilla erittäin tehokkaaksi apuvälineeksi”, The Practical Mechanic Journal kirjoitti.
Vaikka Ransomen keksintö voitti useita näyttelypalkintoja, se kävi huonosti kaupaksi.
”Aurat, joita eivät vedä hevoset vaan traktorit, kyntävät jopa 22 vakoa kerralla”. Knut Hamsun Yhdysvaltain-matkansa jälkeen vuonna 1887.
Rautatieonnettomuudet olivat yleisiä 1800-luvun puolivälissä, ja moni pelkäsi tilannetta, jossa maanteiden veturi karkaisi kuljettajalta.
Viljelijöitä huolestutti myös koneista lähtevä meteli: eläimet voisivat pelästyä ääniä, ja höyrykoneen piipusta syöksevät kipinät saattaisivat sytyttää maastopaloja.
Niin vaikuttavia kuin uudet koneet olivatkin, moni turvautui silti mieluummin tuttuun toveriin ja voimanlähteeseen eli hevoseen.
Höyrykäyttöisten maatyökoneiden voittokulku alkoi vasta sen jälkeen, kun nuori britti-insinööri John Fowler salaojitti vuonna 1850 peltoa kehittämällään laitteella, jota hän kutsui ”myyräauraksi”.
Laitteessa oli puukehikko, neljä pientä pyörää ja auranterä, jonka kyntösyvyys oli noin 60 senttiä.
Hevoset vetivät kaapeliin kiinnitettyä terää, joka hitaasti edeten kynti maahan syvää ojaa.
Pellolle kertyvä liika vesi kulkeutui ojaa pitkin pois, mikä esti viljan juurakoita mätänemästä.
Ojankaivuuseen erikoistuneen laitteensa innoittamana Fowler keksi, että siitä voisi saada hieman muokkaamalla höyryvetoisen auran, joka helpottaisi tiiviin ja kovan peltomaan työläitä ja raskaita kyntötöitä.
Neljän vuoden päästä Fowler esitteli ensimmäisen höyryvetoisen kyntökoneensa.
Siinä oli kaksi auraa, joista toisen päällä istuen ajaja painoi terää syvemmälle samalla, kun laite veti auraa eteenpäin.
Saran päähän päästyään ajaja istahti toisen auran päälle, jonka höyrykone sitten veti takaisin lähtöpisteeseen.
Kaksinkertainen aura vaati kahden hengen työpanoksen: toinen viestitti lipun avulla kaapelia vetävälle työparille, kun saran pää oli saavutettu ja oli aika vetää kaapeli toiseen suuntaan.
Fowlerin kaksoisauraan kuului kaksi höyrykäyttöistä vetokonetta, ja kummankin kattila tarvitsi ainakin yhden lämmittäjän.
Yksi vetokone veti auran yhteen suuntaan pellon poikki ja toinen toiseen.
Ajaja ohjasi auraa ohjauspyörällä.
Fowlerin kaksoisauraa vuodelta 1854 käytetään edelleen Skotlannissa järjestettävissä tarkkuuskyntämisen mestaruuskilpailuissa. /holsteincowboy
Höyryaura teki vaikutuksen
Vaivalloisuudestaan huolimatta Fowlerin keksintö oli suuri aluevaltaus.
Hevospelillä noin yhden jalkapallokentän kokoisen alueen kyntäminen vaati 10-tuntisen työpäivän.
Fowlerin kuusiteräinen auralaitos kynti samassa ajassa kaksinkertaisen peltoalan.
Parannettu versio kykeni kyntämään jopa kahdeksan eekkerin eli viiden jalkapallokentän suuruisen alan päivässä.
Tieto uskomattomasta laitteesta levisi, ja eräs huhu tiesi kertoa, että tilanomistaja nimeltä E. Rack olisi myynyt kaikki 56 härkäänsä ostaakseen yhden Fowler-kaksoisauran siihen kuuluvine vetokoneineen.
Ostajia ilmaantui pian lisää.
Harvalla kuitenkaan oli samaa uskallusta kuin E. Rackilla tai varaa kaksoisauran hankkimiseen.
Noihin aikoihin maanviljelijä ansaitsi vuodessa noin 200 puntaa, höyrykone puolestaan maksoi 1 500–2 000 puntaa, ja auran kanssa kokonaishinnaksi tuli 4 000 puntaa.
Lisäksi rautatieyhtiöt vastustivat maata pitkin kulkevia lokomotiiveja peläten näiden tuomaa kilpailua.
Rautatieyhtiöiden vaatimuksesta traktoreille asetettiin Britanniassa erittäin korkeat tiemaksut.
Lisäksi tuli voimaan Red Flag Actiksi kutsuttu laki, jonka mukaan höyryvetoisella koneella sai yleisellä tiellä ajaa korkeintaan 6,5 kilometrin tuntivauhtia ja punaista lippua heiluttavan merkinantajan oli kuljettava koneen edellä varoittamassa vaarallisesta ajoneuvosta.
Laki hidasti vuosikymmenien ajan höyrytraktoreiden kehitystä Britanniassa. Yhdysvalloista tulikin maatalouden kulkupelien edelläkävijä, vaikka myös amerikkalaisilla keksijöillä oli heilläkin omat vaikeutensa voitettavinaan.
Höyrykoneita pelättiin Yhdysvalloissa niin paljon, että moni vakuutusyhtiö uhkasi irtisanoa sopimuksen, mikäli asiakas eli viljelijä käytti höyryvetoisia koneita.
Ensimmäinen läpimurto tapahtui 1869, ja tästä on kiittäminen rautateitä: tuona vuonna valmistunut Yhdysvaltojen mantereen ylittävä rautatie helpotti pääsyä lännen viljaville preerioille.
Rikkaat sijoittajat ostivat maan sisäosista viljelymaata ja perustivat suurtiloja, joita johdettiin kuin teollisuuslaitoksia. Yksi sijoittajista oli pennsylvanialainen keinottelija Oliver Dalrymple.
Hänen 298 neliökilometrin suuruinen tilansa sijaitsi Red River Valleyssa Pohjois-Dakotassa Redjoen valuma-alueella, jonka maaperä sopi täydellisesti viljan viljelyyn.
Tila tuotti höyrytraktoreiden ja 1 500 palkollisen voimin 16 000 tonnia vehnää vuodessa.
Jättituotanto teki vaikutuksen kansainväliseen lehdistöön. Myös Dalrymplen tilalla vuonna 1887 työskennellyt nuori norjalaiskirjailija Knut Hamsun innostui:
”Kaikki on suurta. Valtavilla lakeuksilla tarvitaan armeijoittain miehiä ja jättimäisiä amerikkalaisia työkoneita.
Aurat, joita eivät vedä hevoset vaan traktorit, kyntävät jopa 22 vakoa kerralla.
Koko syksyn ajan pelloilta kuuluu höyryllä toimivien puimureiden jyly ja ujellus, joka kestää päiväkausia”, Hamsun hehkutti Verdens Gang -lehden artikkelissa.
Voimanpesä selvisi kaikesta
Maailman ensimmäinen sarjatuotantotraktori, Fordson F, rullasi Henry Fordin tehtaalta 1917.
Pieni ja väkivahva kulkupeli ei muistuttanut lainkaan varhaisempia kömpelöitä lokomotiiveja.
Sitä valmistettiin 763 000 kappaletta. F-mallia seurasi vuonna 1929 Fordson N, joka menestyi vieläkin paremmin.
Hammaspyörä
välitti moottorin voiman traktorin isoon takapyörään. Fordsonissa oli kolme vaihdetta, joilla nopeudeksi saatiin vastaavasti joko 3,5, 7 tai 10 km/h.
Fordson F meni keskeltä poikki
Ensimmäisessä Fordin traktorimallissa oli aikansa peltoajoneuvojen tapaan valtavat rautapyörät. Huoltotöiden ajaksi traktorin takapään sai kokonaan irti.
Polttoaine
ei aiheuttanut ongelmia, sillä Fordson toimi bensiinillä, dieselöljyllä ja etanolilla. Starttimoottori tarvitsi bensiiniä, mutta moottori lämpeni viidessä minuutissa. Sen jälkeen kone toimi millä tahansa päätankissa olevalla polttoaineella.
Nelisylinterinen
Fordson F kehitti 20 hevosvoimaa, ja Fordson N:ssa hevosvoimia oli jo 24.
Kyntökilpailut toivat asiakkaita
Bonanza-farmeiksi kutsutut jättitilat edistivät 1880-luvulla traktoreiden kehitystä.
Masseyn, Casen ja John Deeren kaltaiset valmistajat muuttuivat pikkupajoista isoiksi yrityksiksi, joiden tilauskirjat täyttyivät ja myyntiorganisaatiot kasvoivat.
Patenttilainsäädännön leväperäisyyden vuoksi valmistajat ryöväsivät ideoita toisiltaan.
Myös asiakashankinnan keinot olivat ajoittain mielikuvituksellisia.
Yksi tempuista oli tasapainoilla traktorilla ison keinulaudan keskelle sen osoittamiseksi, miten helppoa traktorin ohjaaminen oli.
Vakuuttavimmat myyntiargumentit saatiin kuitenkin kyntökilpailuista, joita järjestettiin vuoden 1900 tienoilla ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa.
Kuten Winnipegin maatalousnäyttelyssä, täälläkin yleisö kerääntyi arvuuttelemaan, mikä traktori kyntäisi nopeimmin suorat vaot annettuun peltoalaan.
Höyrykonetraktorit hallitsivat kilpailuja ja myyntitilastoja koko 1800-luvun lopun ajan, mutta niiden seuraajat alkoivat pikkuhiljaa olla lähtökuopissa.
Harmonikka soi tiuhaan aidossa neuvostoajan traktorimusikaalissa.
Stalinin musikaalit ylistivät traktoreita
Neuvostoliiton propagandaelokuvissa maalaiselämä oli idylli, jossa traktorit pörräsivät ja elämä kolhoosilla oli yhtä auvoa.
Neuvostoliiton maatalous oli 1920-luvulla niin tehotonta, että se ei runsaasta, viljavasta peltoalasta huolimatta kyennyt ruokkimaan väestöä.
Neuvostojohtaja Josif Stalin kehitti ratkaisun, jossa traktorit valjastettiin kolhoosimaatalouden vetoavuksi.
Vuonna 1931 Neuvostoliitto hankki Yhdysvalloista yli 67 000 lähinnä Fordson N -mallista traktoria.
Lisäksi Henry Ford, McCormick-Deering ja muut amerikkalaisvalmistajat auttoivat maata pystyttämään omia tehtaita, joissa tehtiin lisenssillä länsimallien mukaisia traktoreita.
Ruokapula ei kuitenkaan hellittänyt, ja katastrofaalisten vuosien 1932–33 aikana 7,5 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään, koska uusi kolhoosimaatalous ei kyennyt ruokkimaan kansakuntaa. Samaan aikaan Stalin raivasi Ukrainan suurtilalliset tieltään.
Uusi nälänhätä koitti vuonna 1946, mutta Stalin korosti yhä sosialismin siunauksellisuutta.
Hänen mottonsa oli: ”Elämästä on tullut parempaa ja iloisempaa.”
Todistaakseen johtajansa puheet kommunistinen puolue julkaisi sarjan maaseutua ylistäviä propagandaelokuvia.
Traktorimusikaaleiksi kutsutut filmit kertoivat arjen sankareista, kuten kolhoosien traktorinkuljettajista.
Kolhoosielämää ylistettiin reippain lauluin esimerkiksi musikaaleissa Traktorikuskit (1939), He tapasivat Moskovassa (1941) ja Kubanin kasakat (1949).
Jäähyväiset höyrylle
Vuonna 1883 Gottlieb Daimler patentoi kevyen nelitahtisen bensiinimoottorin.
Sen ansiosta rakennettiin ensimmäiset autot, ja se inspiroi myös maatalouskoneiden suunnittelijoita. Yhdysvaltalainen John Froelich esitteli 1892 ensimmäisen bensiinikäyttöisen traktorin.
Moni valmistaja kopioi Froelichin idean ja kehitti traktoreita, jotka olivat paljon pienempiä ja vahvempia kuin höyryllä toimivat kilpailijansa.
Polttomoottorit olivat höyrykoneita helppokäyttöisempiä, vaikka niissäkin oli omat ongelmansa. Polttomoottori oli äänekkäämpi, ja kylminä aamuina se käynnistyi nahkeasti.
Talvisaikaan viljelijät jättivätkin bensiinikoneen käymään koko yöksi. Polttoaine oli niin halpaa, ettei tämä tuottanut ongelmia.
Myös moni eurooppalaisvalmistaja innostui uusista polttomoottoreista. Ensimmäisen pohjoismaisen traktorin, joka ei toiminut höyryllä, valmisti ruotsalainen Munktell, jonka 8,3-tonninen traktori tuli markkinoille 1913.
Sen voimantuotosta vastasi esilämmitettävä puolidieselmoottori.
Munktell vakuutti rikkaat suurtilalliset siitä, että traktori kynti päivässä saman alueen kuin kahdeksan miestä hevosvetoisine auroineen.
16 625 kruunun hintainen traktori oli kuitenkin niin kallis, että työhevonen oli Pohjolan pelloilla vielä pitkään tuttu näky.
Tarvittiin muun muassa kaksi maailmansotaa, ennen kuin traktori yleistyi uuden, teollistuneen maailman maatiloilla.
Yhdysvalloissa sadattuhannet miehet kutsuttiin ensimmäisen maailmansodan aikana asepalvelukseen, ja työvoiman puute nosti bensiinitraktoreiden kysynnän huippuunsa.
1917 niitä myytiin Yhdysvalloissa 14 000 kappaletta, ja seuraavana vuonna miltei 60 000 lisää. Myös Britanniassa oli valtava tarve pienille traktoreille miesten ollessa rintamalla.
Henry Ford rikastui myymällä tuhansia Fordson F -traktoreita, jotka Fordin T-mallin tavoin valmistettiin tehokkaasti liukuhihnatuotantona.
Hevosista liimaa ja rehua
Vielä 1930-luvun lopulla Yhdysvaltojen pelloilla oli noin 15 miljoonaa hevosta maatalouden työkoneita vetämässä. Vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 maassa oli enemmän traktoreita kuin maatyöhevosia.
Jotkin valmistajat tarjosivat viljelijöille mahdollisuuden maksaa uuden traktorin ensimmäinen maksuerä antamalla hevosensa vaihdossa, ja tuhannet rivakat työhevoset ja muulit joutuivat 1940- ja 50-luvuilla teuraaksi.
Tämä herätti suuttumusta etenkin, kun selvisi, että teurastetut eläimet päätyivät liiman ja rehun raaka-aineeksi.
”Muulit päätyvät koirien ja kissojen ruuaksi”, eräs teksasilainen työntekijä surkutteli.
Maailman maatiloilla tarvittiin myös vähemmän työvoimaa. Enää ei ollut käyttöä hevosvetoisen auran ajajille, koska traktorin avulla maanviljelijä selvisi pientilan töistä ilman apuvoimia.
Myöskään suurilla tiloilla ei enää tarvittu yhtä paljon apukäsiä, ja miljoonat työläiset joutuivat etsimään uutta työtä kasvavien suurkaupunkien tehtaista.