Hitler oli noussut valtaan Saksassa ja aloittanut valmistautumisen sotaan. Britit tarvitsivat uuden hävittäjälentokoneen, joka voisi korvata ilmatilaa siihen asti turvanneet vanhentuneet kaksitasot.
Supermarinen lentokonetehtailla Southamptonissa Reginald Mitchell teki kovasti töitä kehittääkseen lentokoneen, joka voisi vastata Saksan haasteeseen.
Seuraa Britannian parhaan hävittäjän kehitystä ideasta toteutukseen täällä.
Taistelu Britanniasta sai Britannian pääministerin Winston Churchillin toteamaan 20. elokuuta 1940:
”Koskaan ennen eivät niin monet ole olleet niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille.”
Hän viittasi sanoillaan kuninkaallisten ilmavoimien (Royal Air Force, RAF) lentäjiin – mutta hän olisi voinut viitata myös ilmavoimien hävittäjään Spitfireen.
Britannian pääministeri Winston Churchill tarkastelemassa saksalaispommituksen runtelemaa rakennusta Lontoossa.
Sulavalinjainen ja omaleimaisin ellipsin muotoisin siivin varustettu Spitfire oli yksi maailman parhaista hävittäjälentokoneista ja ratkaiseva tekijä RAF:n taistelussa Saksan Luftwaffea vastaan kesällä 1940.
Oli kuitenkin vaatinut paljon kehitystyötä ja avointa mieltä, että Spitfire oli saatu puolustamaan Britanniaa.
Reginald Mitchellin suunnittelema kone oli ollut niin edistyksellinen, että siihen oli suhtauduttu aluksi hyvin epäillen.
Wrightin veljekset sytyttivät kipinän
Vuonna 1895 syntynyt Reginald Joseph Mitchell oli kahdeksanvuotias, kun Wrightin veljekset tekivät kuuluisan lentonsa Kitty Hawkissa.
Se teki suuren vaikutuksen Mitchelliin, joka alkoi haaveilla lentämisestä.
Mitchell olisikin halunnut lähteä opiskelemaan lentokonetekniikkaa, mutta hänen päätettyä koulunsa 16-vuotiaana vuonna 1911 lentokoneteollisuus oli vielä lapsenkengissä ja palkkatyön saaminen alalta näytti varsin epätodennäköiseltä. Niinpä hän lähtikin opiskelemaan rautatietekniikkaa.
Reginald MItchell nousi ujosta luonteestaan huolimatta nopeasti Supermarinen pääsuunnittelijaksi.
Vuonna 1916 Mitchell kuitenkin näki työpaikkailmoituksen, jossa lentokonetehdas Supermarine haki työntekijöitä. Hän haki oitis paikkaa ja sai sen.
Vaikka hän oli luonteeltaan ujo, hänet pantiin merkille Supermarinen tehtaalla Southamptonissa.
Hänen ainoa unelmansa maailmassa oli kehittää lentokoneita, ja se näkyi aitona innostuksena.
Mitchellillä oli erityinen kyky työstää ennakkoluulottomia visioita pitäen silti jalat maassa, minkä ansiosta hän nousi jo parissa vuodessa apulaisesta pääsuunnittelijaksi.
Hänen uransa ensimmäinen merkkipaalu oli, kun hänen rakentamansa lentokone saavutti toisen sijan lentokilpailussa.
Seuraavina vuosina Mitchell rakensi lukuisia vesitasoja, joilla Supermarine voitti tuon ajan kuuluisimman lentokisan, Schneider Trophyn, kolmesti peräkkäin vuosina 1927, 1929 ja 1931.
Ranskalaisen Jaques Schneiderin aloittamat kansainväliset lentokilpailut olivat ihastuttaneet koko maailmaa vuodesta 1913, ja kolmella peräkkäisellä voitolla Mitchell sai kiertopalkinnon pysyvästi Britanniaan.
VIDEO – Spitfire ilmassa sodan aikana
Vuonna 1931 Mitchellin suunnittelemalla S.6B-tyyppinimellä tunnetulla koneella tehtiin uusi maailmanennätys: siihen aikaan jo 300 kilometrin tuntinopeus oli aivan erinomainen lentonopeus, mutta S.6B ylsi parhaimmillaan ennenkuulumattomaan 655 kilometrin tuntinopeuteen.
Niinpä Mitchell tunsi olevansa valmis tarttumaan haasteeseen, kun Britannian ilmailuministeriö vuonna 1931 kaipasi uutta konetta korvaamaan vanhentuneet kaksitasoiset Bristol Bulldog -hävittäjät.
Mitchellin vastaus oli Supermarine Type 224, joka perustui S.6B-vesitasoon. Se oli yksitasoinen kone, jossa oli raskas laskuteline ja avoin ohjaamo.
Yksitaso ei ollut enää mikään uusi keksintö, mutta Britanniassa aiemmin valmistetuissa yksitasoissa oli ollut rungon ja siipien välillä sellainen määrä jäykisteitä ja tukivaijereita, että koneet olivat suuren ilmanvastuksen takia auttamatta liian hitaita.
Mitchell keksi, että siivestä voisi tehdä ohuen mutta kestävän myös ilman ulkoisia tukia tai jäykisteitä, jos koneeseen suunniteltaisiin perinteisen kankaalla peitetyn rungon sijaan itsekantava metallikori.
1931
Mitchellin vesitaso S.6B teki nopeusennätyksen 655 km/h.
1934
S.6B:n jälkeen Mitchell kehitti Type 224 -hävittäjän.
1936
Mitchellin vuoden 1934 kone oli liian hidas, mutta
sen runko kelpasi lähes sellaisenaan Spitfireen.
Mitchellin koneelta odotettiin suuria, ja niinpä pettymys oli valtava, kun Type 224 nousi siivilleen helmikuussa 1934.
Varsinkin sen nopeus niin vaakalennossa kuin korkeutta kerättäessäkin oli kaukana siitä, mitä ilmailuministeriö oli odottanut.
”Lentokone ei näytä täyttävän vaatimuksiamme”, todettiin ministeriöstä koelentojen jälkeen.
Niinpä Type 224 hävisi hankintakilpailussa vanhan koulukunnan koneelle: kaksitasolle, joka oli pian sekin vanhentumassa.
Syöpäkään ei pysäyttänyt Mitchelliä
Type 224:ää työstäessään Mitchell oli kesällä 1933 sairastunut peräsuolisyöpään, mutta hän toipui siitä ja jo keväällä 1934 hän palasi Supermarinen suunnittelupöydän ääreen.
Lääkärit olivat varoittaneet Mitchelliä, että syöpä saattaisi uusiutua koska tahansa.
Hän ei kuitenkaan jäänyt murehtimaan terveydentilaansa vaan jatkoi sitä, mitä hän elämässä eniten rakasti: lentokoneiden rakentamista.
Mitchell alkoi kehittää Type 224:stä vertaansa vailla olevaa uutta konetta.
Runko oli aerodynaamisesti hyvä, mutta konetta piti muuttaa muilta osin: raskas laskuteline korvattiin kapealla mallilla, jonka saattoi nostaa siiven sisään, ohjaamo peitettiin kuvulla ja siipien rakennetta muutettiin huomattavasti.
Mitchell keksi, että kummankin siiven alle asennettaisiin neljä konekivääriä – moinen aseistus oli tuohon aikaan ennenkuulumaton.
Saadakseen koneen alle tilaa aseille Mitchell piirsi siivestä ohuen ja ellipsin muotoisen, mikä lisäksi paransi koneen aerodynamiikkaa.
Enää piti löytää moottori, joka olisi riittävän tehokas esimerkiksi Saksassa kehiteltäviä hävittäjiä vastaan.
Mitchell oli ollut tyytyväinen aiempaan Supermarinen ja Rolls-Roycen väliseen yhteistyöhön, ja niinpä Rolls-Royce sai toimittaa moottorin tähänkin konetyyppiin. Kyseessä oli yli tuhannen hevosvoiman V12-moottori.
Uudelle konetyypille esitettiin useita nimivaihtoehtoja, kuten Sniper (sala-ampuja) ja Shrew (äkäpussi).
Mitchellille itselleen tuntui olevan yhdentekevää, minkä niminen koneesta tulisi.
Supermarinen emoyhtiön Vickersin johtaja Robert MacLean vaati, että koneen nimeksi annettaisiin Spitfire (tultasyöksevä), kuten hän leikillisesti kutsui tytärtään.
MacLean oli keksinyt antaa saman nimen jo Type 224:lle, ja Mitchellin mielestä oli järjetöntä, että johtaja halusi nimetä uuden koneen aiemmin pettymykseksi osoittautuneen mallin mukaan.
Itse Mitchell kutsuikin konettaan vain yleisnimityksellä The Plane tai tyyppinimellä Type 300.
- maaliskuuta 1936 koelentäjä Joseph Summers tarttui Spitfiren ohjaussauvaan ja alkoi kiihdyttää sitä ensimmäistä kertaa nousuun. 32-vuotias Summers oli kokenut lentäjä, josta sanottiin, että hän lentäisi vaikka keittiönpöydällä, jos siinä vain olisi potkuri.
Summersin käsissä Spitfire käyttäytyi kuin unelma. Kun hän kahdeksan minuutin kuluttua laskeutui, hänen luokseen riensi joukko uteliaita kuulemaan hänen arvionsa.
Summers sai tuskin kypärän pois päästään, kun hän jo julisti, että koneessa ei saisi muuttaa yhtään mitään.
Hän oli haltioissaan. Niin olivat myös ilmailuministeriön edustajat, jotka olivat olleet seuraamassa koelentoa
”Näyttää siltä, että meillä on lopultakin kone, joka voittaa kaiken, mitä saksalaiset ovat rakentaneet”, ministeriön edustajat totesivat tyytyväisinä.
Supermarinen tehtailta valmistui vuosina 1938–1948 yli 20 000 Spitfirea.
Pommituksia tehtaisiin
Taistelussa Britanniasta vuonna 1940 saksalaiset yrittivät pysäyttää brittien Spitfire-tuotannon.
Saksa ymmärsi nopeasti Spitfirejen merkityksen ja lähetti pommikoneensa Supermarinen tehtaiden ylle. Woolstonissa lähellä Southamptonia sijaitsevia tehtaita pommitettiin 24. syyskuuta, mutta vahingot jäivät vähäisiksi.
Kaksi päivää myöhemmin toisessa pommituksessa kuoli kuitenkin yli sata työntekijää.
Britit olivat ennakoineet, että näin voisi käydä, ja he olivat jo siirtäneet osan tuotannosta muun muassa Yeovilissa sijaitsevaan tehtaaseen. Sekään ei saanut pitkään toimia rauhassa Luftwaffelta, vaan sitäkin pommitettiin pian.
Saksalaisten helpotukseksi Spitfirejen tuotanto romahtikin elokuisesta 133 kappaleesta lokakuussa 59:ään.
Britit saivat kuitenkin pian tilanteen hallintaansa, eikä Spitfirejen valmistus ollut koskaan todellisessa vaarassa keskeytyä kokonaan.
Koelento onnistui
Toukokuun lopussa 1936 ilmailuministeriö järjesti viimeiset testit, jotka oli tehtävä, ennen kuin Spitfire voitaisiin ottaa RAF:n käyttöön. Kapteeni John Humphrey Edwardes-Jones oli saanut kunnian toimia koelentäjänä.
Lento sujui hienosti, ja Edwardes-Jones kiiruhti innoissaan soittamaan Wilfrid Freemanille ilmailuministeriöön kuvaillakseen tuoreeltaan näkemyksensä koneesta.
Hän ei päässyt alkua pidemmälle, sillä Freeman kysyi vain, kykenisivätkö RAF:n nuoret ja kokemattomat lentäjät käsittelemään niin edistyksellistä konetta.
Kun Edwardes-Jones vakuutti, että pystyisivät, Freeman tilasi ministeriön nimissä 310 Spitfirea.
Koko kevään ja kesän 1936 Spitfire hurmasi niin ilmailijat kuin tavalliset kansalaisetkin lentonäytöksissä ympäri maata.
Kaikki ihailivat koneen kauniita ja puhtaita linjoja ja kevyttä liikehdintää, ja sitä alettiin kutsua ”ilmojen ballerinaksi”.
Jopa ilmailualan lehti Flight, joka ei yleensä sortunut ylisanoihin, myöntyi kehumaan konetta.
Toki se tapahtui peribrittiläiseen vähättelevään tyyliin: ”Väitetään – eikä asiaa näytä käyvän kieltäminen – että Spitfire on maailman nopein sotilaskone.”
Kaikista kehuista huolimatta Mitchellin voimat alkoivat loppua.
Syöpä oli uusiutunut entistä voimakkaampana, ja vuoden 1936 lopussa Mitchell oli varsin heikossa kunnossa. Vaikka hän kärsi jatkuvasti kovista kivuista, hän tuli yhä joka päivä toimistolle viimeistelemään Spitfiren piirustuksia.
Keväällä 1937 Mitchellin tila heikkeni entisestään, ja 6. kesäkuuta 1937 hän menetti tajuntansa. Hän kuoli viisi päivää myöhemmin 42-vuotiaana.
Kolme RAF:n konetta lensi muodostelmassa Southamptonin hautausmaan yli hänen hautajaisissaan ja esitti viimeisen tervehdyksensä yhdelle 1900-luvun merkittävimmistä lentokonesuunnittelijosista.
Oletko kiinnostunut sotilaslentokoneista? Lue myös artikkelimme saksalaisten pelätystä Stukasta.
Teknisiä tietoja – Spitfire Mk IX
Spitfire oli ilmojen ballerina
Spitfirea paranneltiin sodan kuluessa jatkuvasti, eikä ensimmäisillä ja viimeisillä yksilöillä ollut juuri muuta yhteistä kuin nimi ja ellipsin muotoiset siivet.
Kaikkiaan Spitfireja rakennettiin 22 759 kappaletta. Kun tuotanto
päättyi vuonna 1948, koneesta oli valmistettu 24 erilaista versiota.
Aiemmin koneissa oli usein avo-ohjaamo, mutta Spitfiren ohjaamon yllä oli kuomu, joka paransi koneen aerodynamiikkaa.
Esimerkiksi saksalaiseen Messerschmitt Bf 109:ään verrattuna Spitfiren ohjaamo oli varsin tilava, ja pitkätkin lentäjät mahtuivat istumaan selkä suorassa.
Etummaiseen säiliöön mahtui noin 320 litraa polttoainetta. Täysillä tankeilla Spitfiren toimintasäde olisi ollut lähes tuhat kilometriä, mutta
aivan täytenä koneesta tuli epävakaa.
Ensimmäisten Spitfire-versioiden potkurissa oli kolme lapaa. Kun konetta paranneltiin, nelilapainen potkuri yleistyi. Myöhempien Spitfire-versioiden nokalla saattoi pyöriä jopa kuusi lapaa, kuten tässä kuvassa.
Spitfiren siivet olivat ellipsin muotoiset. Siiven muoto oli yksi Mitchellin nerokkaimmista ideoista, koska se sekä pienensi ilmanvastusta että antoi tilaa aseille ja laskutelineille.
Browning-konekiväärit olivat Spitfiren vakioase. Piipun suut peitettiin punaisilla kangaslapuilla, jotta konekivääri ei jäätyisi koneen noustessa korkealle.
Koneiden toimitus viivästyi
Supermarine-tehdas oli luvannut toimittaa ensimmäiset koneet jo syyskuussa 1937 ja viimeisetkin maaliskuussa 1939.
Lupaus osoittautui kuitenkin mahdottomaksi täyttää. Kokometallinen Spitfire poikkesi huomattavasti muista brittiläisistä lentokonetyypeistä, ja niinpä sen tie prototyypistä sarjatuotantoon kesti kauan.
Tilannetta ei myöskään helpottanut se, että Supermarine ei ollut koskaan aiemmin rakentanut niin suuria määriä lentokoneita kuin mitä siltä nyt oli tilattu.
Ilmailuministeriön ei auttanut kuin odottaa, kun Supermarine lykkäsi ja lykkäsi ensimmäistä toimitusta.
Siitä huolimatta ministeriö kasvatti tilaustaan keväällä 1938 vielä kahdellasadalla koneella.
Britannian oli pakko varustautua sotaan, sillä Hitler oli tehnyt aikeensa selväksi.
Maaliskuussa 1938 saksalaisjoukot olivat marssineet Itävaltaan, ja nyt Hitler uhkasi miehittää Tšekkoslovakian. Oli selvää, että Euroopassa puhkeaisi pian uusi suursota.
”Se oli rakkautta ensi silmäyksellä”. Lentäjä H. R. Allen Spitfire-koneesta
Yrittäessään kaikin keinoin saada toimituksiin vauhtia Supermarine alkoi tehdä sopimuksia alihankkijoiden kanssa koneiden osien toimituksesta.
Vaikka kaikkiaan lähes 80 yritystä lähti mukaan valmistamaan osia Spitfireen, tehdas ei saanut kurottua aikataulua kiinni.
Supermarine toimitti ensimmäisen Spitfiren RAF:lle lähes vuoden myöhässä vasta 4. elokuuta 1938. Sen jälkeen koneita alkoi sitten valmistua nopeammin.
Lentäjät olivat viivästyksestä huolimatta tyytyväisiä, ja tarinat Spitfiren suorituskyvystä levisivät kulovalkean tavoin jo kauan ennen kuin se oli todistanut ominaisuutensa taistelussa.
Lentäjät puhuivat Spitfiresta kunnioittavasti, ja Spitfire innosti monia nuorukaisia ilmoittautumaan RAF:n riveihin. Näin kävi esimerkiksi Hubert Allenille, joka hakeutui oitis lentäjäksi nähtyään kuvan Spitfiresta.
”Se oli rakkautta ensi silmäyksellä”, kahdeksan pudotuksen lentäjä-ässä Allen kertoi myöhemmin.
Eikä ensimmäinen lentokokemuskaan tuottanut pettymystä:
”Kaarsin, syöksyin, nousin jyrkästi, sakkasin, ja ohjaus oli aina vain höyhenen kevyt.”
Allen ei suinkaan ollut ainoa Spitfiren ihailija. Monet sanoivat, että Spitfiren ohjaamossa ihminen ja kone ikään kuin sulautuivat yhteen.
Myös Bob Doe on kuvannut tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta: ”Ei Spitfirea lennetä, vaan Spitfire-pilotilla on siivet selässään.
Se on ainoa tietämäni kone, johon ei kiivetä sisään vaan joka sujautetaan päälle.”
Spitfiren ohjattavuus oli omaa luokkaansa muihin RAF:n koneisiin verrattuna. Lentäjä James Goodson tapasi ohjeiden vastaisesti polttaa silloin tällöin sikaria lentäessään, ja hän on kertonut:
”Jos satuin pudottamaan sytyttimeni, minun ei tarvinnut alkaa hapuilla sitä lattialta vaan siirsin vain ohjaussauvaa aavistuksen, jolloin Spitfire lähti kallistumaan ja sain napattua sytyttimeni ilmasta sen pudotessa lattialta.”
Spitfiren siiven alle asennettiin tiedustelua varten kamera.
Spitfiret löysivät Hitlerin salaiset aseet
Ilmataistelujen lisäksi britit käyttivät ketteriä Spitfire-koneita tiedustelutehtävissä.
Spitfire-lentäjät ottivat kuvia vihollisen strategisesti tärkeistä kohteista tuhansien metrien korkeudesta.
Esimerkiksi kesäkuussa 1943 Spitfire-lennolla saatiin ensimmäiset todisteet siitä,
että Saksa oli kehittelemässä pitkän kantaman V2-rakettia Peenemündessä Itämeren rannikolla.
596 brittiläistä pommikonetta lähetettiin elokuussa moukaroimaan rakettitehdas maan tasalle, ja isku pakotti saksalaiset siirtämään V2-tuotannon maanalaisiin tiloihin.
- toukokuuta 1941 Spitfire-tiedustelija puolestaan havaitsi vähin äänin Saksasta Atlantille lähteneen taistelulaiva Bismarckin Norjan rannikolla.
- Britit upottivat Bismarckin kuusi päivää myöhemmin.
Saksalaiset ihailivat Spitfireja
Brittilentäjien rakastama Spitfire osoittautui kesällä 1940 korvaamattomaksi.
Toisen maailmansodan puhjettua syyskuussa 1939 Saksa oli marssinut voitosta voittoon, ja vain Britannia tuntui pystyvän panemaan sille kampoihin.
Saksalaiset suunnittelivat Britannian valloitusta, ja sen ensimmäisen vaiheen piti olla ilmaherruuden ottaminen ja RAF:n murskaaminen.
Paperilla britit näyttivät pahasti alivoimaisilta, sillä Luftwaffella oli määrällisesti enemmän sekä miehiä että kalustoa kuin RAF:llä.
Niinpä suunnitelma vaikutti saksalaisista helpolta ja pätevältä – kunnes he näkivät Spitfiret tositoimissa.
Kun saksalaiset pommikoneet 10. heinäkuuta 1940 lähestyivät Englannin rannikkoa, ne kohtasivat joukoittain Spitfire- ja Hawker Hurricane -hävittäjiä.
Nuo kaksi konetyyppiä täydensivät toinen toisiaan ilmassa, ja yhdessä ne olivat ylivoimaisia Luftwaffen raskaisiin pommikoneisiin nähden.
Luftwaffen komentajan Hermann Göringin (vas.) oli pakko tunnustaa, etteivät saksalaishävittäjät pärjänneet Spitfireille.
Kun taistelu Britanniasta eteni, saksalaisten oli tunnustettava, että he olivat aliarvioineet vihollisensa pahasti.
Saksalaisilla oli itselläänkin edistyksellinen hävittäjä, Messerschmitt Bf 109. Se oli sekä nopeampi että raskaammin aseistettu kuin Spitfire, mutta ketteryydessä Spitfire voitti sen mennen tullen.
Monille briteille Spitfire symboloikin voittoisaa taistelua Britanniasta.
Saksalaisille Spitfire sen sijaan merkitsi täydellistä nöyryytystä.
Luftwaffen komentaja Hermann Göring kysyi kerran eräältä parhaista saksalaislentäjistä, mitä tämän mielestä tarvittaisiin kääntämään tilanne Saksan eduksi.
Göring ei todellakaan ilahtunut kuullessaan lentäjän vastauksen: ”Antakaa meille laivueellinen Spitfireja.”