Wrightin veljekset takertuivat patenttiinsa

Wrightit olivat toki pioneereja moottorikäyttöisen lentokoneen kehityksessä, mutta The Flyer oli tuskin ehtinyt laskeutua ensilennoltaan vuonna 1903, kun veljekset olivat jo päättäneet hankkia patentin, jolla he voisivat rahastaa kaikkia muita ilmojen teille haluavia.

Seuraavien vuosien aikana veljekset lensivät vähemmän ja käyttivät aikaa ennemmin oikeustoimiin kaikkia muita lentokonevalmistajia kohtaan. Se lamautti lentokoneiden kehityksen Yhdysvalloissa ja ajoi veljekset epäsuosioon.

Pahvirasia tarjosi ratkaisun avaimen

Wilbur ja Orville Wright olivat perineet itsepäisen luonteensa isältään Milton Wrightilta.

Hän oli pappi ja aina kahnauksissa seurakuntansa kanssa kaikesta, niin isoista kuin etenkin pienistä asioista. Veljeksille itsepäisyydestä koitui kuitenkin taloudellista hyötyä.

Wrightit perustivat vuonna 1892 polkupyöräverstaan. Polkupyörät olivat siihen aikaan varsinainen villitys, ja veljekset käyttivät lähes kaiken valveillaoloaikansa näperrellen ruuvien, muttereiden, sisärenkaiden ja hammasrattaiden parissa.

Pian toinen 1800-luvun innostus vei mekaniikasta kiinnostuneet veljekset mukanaan: unelma lentämisestä.

Ympäri maailmaa oli tehty kokeita erilaisilla lentolaitteilla, mutta yksikään ihminen ei vielä ollut lentänyt moottoroidulla ja ohjattavissa olevalla lentokoneella.

Wilbur Wright oli huomannut, kuinka hiirihaukka muutti suuntaansa nostamalla toista ja laskemalla toista siipeään.

Eräänä päivänä hypistellessään polkupyörän sisäkumin sisältävää pahvista rasiaa hän huomasi, että kun hän väänsi rasiaa yhteen suuntaan, toinen reuna vääntyi vastakkaiseen suuntaan.

Silloin hän keksi, että jos lentokoneen siipiä voisi vääntää samaan tapaan, lentäjä voisi siten vaikuttaa lentosuuntaansa hiirihaukan lailla.

Wrightit kehittelivät ideaa neljä vuotta, kunnes heidän sitkeytensä palkittiin.

17. joulukuuta 1903 oli kylmä ja tuulinen päivä. Veljekset veivät rakentamansa lentokoneen, The Flyerin, Yhdysvaltain itärannikolle Pohjois-Carolinaan Kitty Hawkin hiekkadyyneille.

Orville kapusi lentokoneeseen ja asettui mahalleen sen alempien siipien päälle. Sitten hän käynnisti 12 hevosvoiman moottorin Wilburin pitäessä kiinni oikeasta siivenkärjestä.

Kun kone lähti rullaamaan, Wilbur irrotti otteensa, ja sitten The Flyer irtosi maasta. Se pysyi ilmassa 12 sekuntia.

Veljekset tekivät koko päivän töitä parantaakseen koneen lento-ominaisuuksia, ja ennen pimeän tuloa he onnistuivat tekemään lähes minuutin pituisen lennon, mikä riitti todistamaan, että kone todella lensi omalla voimallaan. Ihminen oli siirtynyt lentokoneiden aikakauteen.

Wrightit patentoivat lentokoneen

Orville Wright sähkötti illalla veljesten isälle: ”Läpimurto. Neljä lentoa torstaiaamuna, kaikki vastatuuleen 9 m/s. Lähtö tasaiselta pelkällä moottorivoimalla. Ilmanopeus keskimäärin 50 km/h. Pisin [lento] 57 sekuntia. Ilmoita lehdistölle. Kotiin jouluksi.”

Isoveli Lorin näytti sähkeen paikallislehden toimittajalle, mutta tämä ei asiasta innostunut, sillä ilmapallollahan oli pysytty ilmassa jo tuntitolkulla. ”Jos lento olisi kestänyt 57 minuuttia, se olisi ehkä ollut uutinen”, toimittaja tylytti.

Asiasta uutisoitiin vain muutamassa lehdessä, ja niissäkin tiedot lennetystä matkasta ja lentokoneen ulkonäöstä olivat pitkälti virheellisiä.

Wrightit eivät kuitenkaan pyrkineet korjaamaan virheitä tai lähettäneet lehdille kuvia vaan halusivat päinvastoin pitää yksityiskohdat omana tietonaan, sillä he olivat hakemassa patenttia ohjausperiaatteelleen.

Yhdysvalloissa myönnettiin tuohon aikaan niin sanottuja ”pioneeripatentteja”, joilla turvattiin patentinhakijalle laaja yksinoikeus ”toimintoon, jota ei aiemmin ole harjoitettu, aivan uuteen laitteeseen tai laitteeseen, joka on niin mullistava ja tärkeä, että se merkitsee huomattavaa kehitysaskelta”.

Siksi Wrightit varjelivat The Flyeria niin tarkasti ja tekivät kehitystyönsä aikana koelennot syrjäisellä alueella.

Kun he myöhemmin yrittivät myydä keksintöä Yhdysvaltojen, Ranskan ja Britannian armeijalle, neuvottelut kariutuivat juuri veljesten salamyhkäisyyteen.

He eivät toimittaneet lentokoneen kelvollisuudesta mitään muita todisteita kuin maininnat paikallisista todistajista, jotka olivat nähneet vilauksia lennoista.

”Monet ihmiset ovat kuulemma nähneet teidän lentävän 3., 4. ja 5. lokakuuta. Minäkin haluaisin nähdä sen edes kerran”, valitteli eräs brittiläisten neuvottelija, joka yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten kollegojensa tapaan kieltäytyi sopimuksesta.

Wrightit harmittelivat asiaa, mutta heillä ei ollut kiire. ”Olemme vakuuttuneita siitä, että kukaan ei pysty kehittämään toimivaa lentokonetta seuraavien viiden vuoden kuluessa”, Wilbur Wright kirjoitti loppuvuodesta 1906 toiselle ilmailupioneerille Octave Chanutelle.

Wrightien oli kiittäminen juuri ystäväänsä Chanutea monista aerodynamiikkaan liittyvistä vinkeistä ja teoreettisista laskelmista.

Veljekset saivat kilpailijoita

Wilbur Wright oli väärässä. Huhut veljesten onnistumisesta antoivat ilmailun kehittäjille ympäri maailman uutta puhtia, ja 1. lokakuuta 1906 myös brasilialaissyntyinen Alberto Santos-Dumont onnistui saamaan koneensa ilmaan.

Muutaman viikon kuluttua hän jo lensi peräti 200 metriä Boulognen metsän yllä Pariisin liepeillä, mutta Wilbur Wright vain kohautteli olkapäitään.

”Tietojemme mukaan hän on vain tehnyt pikku pompun. Meidän ei tarvitse olla huolissamme ennen kuin joku pääsee sadan jalan (91 m) korkeuteen ja laskeutuu sen jälkeen turvallisesti kolme metriä sekunnissa puhaltavaan vastatuuleen. Tähän asti mikään ei viittaa siihen, että niin kävisi vielä moneen vuoteen”, Wright kirjoitti itsevarmana Chanutelle.

Veljesten patenttianomus oli hyväksytty neljä kuukautta aiemmin, ja nyt heidän tarvitsi vain odottaa, että muut lentokonevalmistajat alkaisivat kantaa heille rahaa. Siksi veljekset eivät itse lentäneet vuosina 1906 ja 1907.

”Haluan kehittää liiketoimintaamme niin, että saamme mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähällä työllä”, Wilbur Wright totesi syksyllä 1907.

Jonkin aikaa näytti siltä, että Wrightin toive toteutuisikin. Veljekset saivat lopulta sopimuksen Yhdysvaltojen armeijan kanssa, ja se astuisi voimaan heti kun armeijan johto saisi nähdä lentokoneen tositoimissa.

Myös Ranskan armeija suostui vastaavaan sopimukseen. Wilburin lentäessä ihastuneiden asiakkaiden edessä Ranskassa Orville esitteli lentokoneen toimintaa joukolle yhdysvaltalaisia upseereita Virginiassa Yhdysvalloissa.

Bell vaihtoi puhelimesta taivaalle

Wrightit olivat vakuuttuneita siitä, että lentokone oli keksintönä valmis eikä siinä ollut enää mitään paranneltavaa.

Toiset yhdysvaltalaiset, muun muassa newyorkilainen Glenn Curtiss, tekivät kuitenkin omia kokeilujaan.

Wrightien tapaan myös Curtiss oli aloittanut uransa polkupyöräverstaasta. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin jäivät.

Curtiss oli ulospäin suuntautunut, spontaani ja innokas kokeilemaan kaikkea uutta, kun taas Wrightit olivat varovaisia, varautuneita ja muutosvastaisia.

Curtiss ei tyytynyt vain korjailemaan polkupyöriä, vaan hän myös asensi niihin moottoreita ja ajoi kilpaa.

Mikään ei tuntunut tyydyttävän Curtissin vauhdinjanoa, ja niinpä oli aivan luonnollista, että hän alkoi pian kehitellä verstaassaan myös lentäviä koneita.

Myös yksi Yhdysvaltojen kuuluisimmista keksijöistä, puhelimen vuonna 1876 patentoinut Alexander Graham Bell, kiinnostui lentokoneista.

Hän kokosi vuonna 1907 pienen joukon ilmailuintoilijoita ja perusti tutkimusryhmän nimeltä Aerial Experiment Association (AEA).

Ikääntyvä Bell piti Curtissia Yhdysvaltojen ”johtavana moottoriasiantuntijana” ja kutsui siksi hänet mukaan AEA:an kehitysjohtajaksi.

Siinä ominaisuudessa Curtiss kirjoitti Wrightin veljeksille ja tarjosi heille yhtä omista kevyistä lentomoottoreistaan käyttöön ilmaiseksi.

Sen sijaan, että veljekset olisivat tulkinneet yhteydenoton kutsuna yhteistyöhön, he olettivat, että Curtiss vain halusi vakoilla heitä ja kieltäytyivät tarjouksesta.

Curtiss kiihdytti Wrightien ohi

Wrightien olisi kuitenkin kannattanut tarttua Curtissin tarjoukseen, sillä hänen moottorinsa olivat paljon tehokkaampia kuin veljesten käytössä olevat. Lisäksi Curtissilla oli selvästi lahjoja aerodynamiikan ja lentokonemekaniikan saroilla.

Curtiss ja Bellin tutkimusryhmän jäsenet, ”Bell’s Boys”, esittelivät 4. heinäkuuta 1908 uuden lentokoneen nimeltä June Bug.

Se lensi peräti 1,6 kilometriä ja toi Curtissille Scientific American -aikakauslehden 25 000 dollarin palkinnon.

Se oli kuin isku vasten Wrightien kasvoja, sillä Wilbur oli lentänyt pidemmälle – mutta ilman virallisia todistajia.

Veljekset eivät kuitenkaan halunneet kilpailla, osin siksi, että silloin kaikki olisivat päässeet tutkimaan heidän lentokonettaan lähietäisyydeltä, ja osin siksi, etteivät he pitäneet sitä arvolleen sopivana.

Heillä oli keinonsa pysäyttää Curtiss, ”Bell’s Boys” ja kaikki muut ilmailusta kiinnostuneet: heillä oli patenttinsa.

Curtiss oli kehittänyt ohjausjärjestelmän, jossa hyödynnettiin nykyisten lentokoneiden siivekkeiden tapaan erillisiä liikuteltavia pintoja, kun taas Wrightien ohjaus perustui siipien vääntämiseen vaijereilla.

Se ei kuitenkaan hidastanut Orville Wrightia, joka syytti heti Curtissia veljesten patentin rikkomisesta.

”Näkemyksemme mukaan on erittäin vaikeaa rakentaa toimintakuntoinen lentokone hyödyntämättä asioita, jotka meidän patenttimme kattaa”, Wright varoitteli Curtissia kirjeessä, jossa hän tarjosi mahdollisuutta lisenssisopimukseen.

Curtiss ei antanut pelästyttää itseään maksamaan lisenssistä vaan jatkoi työtään itsepintaisesti – ja huomattavalla menestyksellä.

Elokuussa 1909 Ranskan Reimsissä järjestetyssä suuressa kansainvälisessä ilmailutapahtumassa Curtissin kone sai kaikkiaan kuudesta kilpailusta yhden ensimmäisen ja yhden toisen sijan.

Wrightit olivat kieltäytyneet osallistumasta itse ”moiseen hömpötykseen” mutta lähettivät silti paikalle pari konetta lentäjineen.

Lopputulos oli masentava: kaikki heidän The Flyerilla tekemänsä ennätykset rikottiin. Kaiken lisäksi Curtiss osasi rakentaa lentokoneita paljon halvemmalla kuin säästäväiset Wrightit.

Hän myi erästä konettaan 5 000 dollarilla, kun veljekset pyysivät vastaavasta koneesta 25 000 dollaria.

Wrightit eivät kuitenkaan muuttaneet strategiaansa vaan haastoivat kilpailijansa oikeuteen elokuussa 1909.

Voitto piti varmistaa rahalla

Patenttiasia osoittautui kaikkea muuta kuin yksinkertaiseksi, eikä ollut lainkaan selvää, että tapaus päättyisi veljesten eduksi. Asianajaja Thomas A. Hill varoitti aikakauslehti Aeronauticsissa:

”Edes kaikkein vapaimmin tulkittuna on mahdotonta pitää tätä [Wrightien] rakennetta leimallisena Curtissin koneelle. Lisäpintojen käyttö vaikuttaa kiistattomasti olevan julkinen oikeus.”

Wrightit eivät nielleet tätä tulkintaa. He tiesivät, että oikeussalissa rahan voima oli usein aivan yhtä tärkeää kuin pykälätkin, ja palkkasivat maan parhaan juristit.

He eivät kuitenkaan halunneet maksaa kustannuksia yksin, joten veljekset kokosivat osakeannilla tuekseen joukon maan varakkaimpia sijoittajia.

Kiinnostus Wrightien yhtiön osakkeisiin oli suurta, sillä veljeksillä vaikutti olevan monopoli tulevaisuuden matkustusmuotoon.

Sijoittajiin kuuluivat muun muassa pankkiiri J. P. Morgan, rautatiemagnaatti Cornelius Vanderbilt ja raharuhtinas August Belmont Jr., joka oli rahoittanut New Yorkin maanalaisen rakentamisen.

Sijoittajien tuella Wrightit saivat edustajakseen kuuluisan newyorkilaisjuristin DeLancey Nicollin, joka julisti voitonvarmasti: ”Sellaista lentävää konetta ei olekaan, joka ei rikkoisi Wrightien patenttia.”

Oikeudenkäynti vaati kuitenkin veronsa, sillä sen seurauksena veljekset joutuivat epäsuosioon ja Wilbur Wright päätyi esimerkiksi kinastelemaan kirjeitse vanhan ystävänsä ja oppimestarinsa Octave Chanuten kanssa.

Chanute oli The World -lehdessä julkaistussa haastattelussa todennut, että Wrightin veljekset olivat todella ensimmäisiä, jotka sovelsivat lentokoneen periaatteita käytännössä, mutta he eivät olleet niitä yksin keksineet.

Chanuten sanoilla oli painoarvoa, sillä lentämisen perusperiaatteiden selvittelytyönsä ansiosta häntä pidettiin ”ilmailun isänä” ja hän oli antanut asiantuntemuksensa vastikkeetta veljesten käyttöön.

Wilbur Wright oli ilmeisesti jo unohtanut Chanuten hyväntahtoisuuden ja vaati nyt loukkaantuneena tältä ”jotain kirjallista”, mikäli Chanute haluaisi rajoittaa Wrightien oikeuksia.

”Näkemyksemme mukaan on moraalisesti meidän ansiotamme, että maailmalla käytetään lähes yksinomaan meidän ohjausjärjestelmäämme. Näkemyksemme mukaan maailma on meille myös juridisesti velkaa”, Wright kirjoitti kärkevästi.

Hyväntahtoinen Chanute antoi kerrankin takaisin samalla mitalla. ”Pidän kiinni näkemyksestäni ja pelkään, rakas ystävä, että yleensä terve arviointikykysi on rahanhimossa vääristynyt”, Chanute vastasi – eikä heidän ystävyytensä ollut enää pelastettavissa.

Kaikesta huolimatta veljekset vaalivat patenttioikeuksiaan armotta.

Sen saivat kokea myös ulkomaiset yritykset ja lentäjät, jotka osallistuivat kilpailuihin ja näytöksiin Yhdysvalloissa. Yksi heistä oli arvostettu ranskalainen lentäjä Louis Paulhan.

Hän oli laajalla kiertueella Yhdysvalloissa, kun poliisi etsi hänet käsiinsä Oklahoma Cityssa ja ojensi hänelle 25 000 dollarin maksuvaatimuksen.

Se olisi maksettava, mikäli Paulhan halusi jatkaa lentonäytöksiä.

Paulhan pakkasi kiukusta puhisten tavaransa, otti kurssin kohti New Yorkia ja osti sieltä matkalipun ensimmäiseen Eurooppaan lähtevään höyrylaivaan.

Wrightien kone maksoi ihmishenkiä

Ilmailupiireissä alettiin vitsailla, ettei kukaan enää uskaltaisi edes hypellä ja räpytellä käsivarsiaan kuin siipiä, jos ei halunnut haastetta Wrightin veljeksiltä.

Oikeudenkäynnit ja negatiivinen julkisuus alkoivat rasittaa myös Wrighteja. Luova ja kekseliäs Wilbur keskittyi kehitystyön sijaan keksimään asianajajille saivartelevia juridisia argumentteja.

”Olemme viimeiset viisi vuotta keskittyneet liikeasioihin. Surettaa ajatella, mitä olisimme voineet saavuttaa, jos olisimme käyttäneet kaiken sen ajan kehitystyöhön”, Wilbur totesi kirjeessä harvinaisena itsetutkiskelun hetkenä.

Keväällä 1912 Wilburin vointi heikkeni, ja 2. toukokuuta hänellä diagnosoitiin lavantauti. Se oli tuohon aikaan hengenvaarallinen sairaus, ja hän menehtyi muutamassa viikossa.

Tuhannet tulivat saattamaan Wilbur Wrightia hautaan, ja lehdet ympäri maailmaa ylistivät häntä ”lentokoneen keksijänä”.

Nyt Orville oli yksin vaikeassa tilanteessa, jossa oli kyse kunnian lisäksi koko Wrightien yrityksen olemassaolosta.

Vaikka veljekset olivat tehneet pieniä parannuksia lentokoneisiinsa, kaikki mallit olivat jo vanhentuneita.

Ne olivat hitaita, epävakaita ja vaikeasti ohjattavissa. Varsinkin ”Model C” oli konetyyppi, jota lentäjät pelkäsivät, koska se saattoi lähteä yhtäkkiä syöksyyn.

Orville ei kuitenkaan voinut tehdä koneeseen sen selvästi tarvitsemia parannuksia, sillä silloin hänen olisi täytynyt käyttää Curtissin ohjausjärjestelmää, jonka Wrightit syyttivät Curtissin varastaneen heiltä.

Kaikki muutokset Wrightien koneisiin olisivat olleet haitaksi oikeudenkäynnin kannalta, ja se kävi pian epäinhimillisen kalliiksi: vuoden 1912 puolivälistä seuraavan vuoden puoliväliin peräti yhdeksän ihmistä kuoli onnettomuuksissa Wrightien koneilla.

Voitto veljeksille

Vuosi 1914 toi lopulta myös hyviä uutisia Orville Wrightille, kun U.S. Circuit Court of Appeals -tuomioistuin vahvisti veljesten patentin ja totesi yksimielisesti, että Wrightilla todella oli oikeus vaatia rahaa kaikilta, jotka hyödynsivät veljesten keksintöä.

Näin selkeän voiton jälkeen 43-vuotias Orville Wright olisi voinut ostaa Curtissin yrityksen, mutta hän ei ollut kiinnostunut laajentamaan toimintaansa ja paiskimaan töitä, vaan hän halusi nauttia helposta rahasta.

Nyt kaikki lentokonevalmistajat joutuisivat maksamaan 20 prosentin osuuden lentokoneidensa hinnasta Wrightille.

Pitkä oikeustaisto oli kuitenkin uuvuttanut Wrightin, ja seuraavana vuonna hän myi sekä patentin että tehtaan ja vetäytyi kotiinsa Daytoniin, Ohioon.

Wrightien patenttisota oli tehnyt lentokonevalmistuksesta Yhdysvalloissa kannattamatonta, mutta eurooppalaiset valmistajat viis veisasivat patentista ja kehittivät uudenlaisia konetyyppejä, kuten hävittäjälentokoneita.

Kun Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, hallitus oli saanut tarpeekseen. Maa tarvitsi lentokoneita ja nopeasti.

Hallitus kokosi kaikki lentokonevalmistajat konsortioon nimeltä Manufacturers Aircraft Association, ja Wrightin tehtaalle maksettiin patenttikiistan lopettamiseksi kaksi miljoonaa dollaria.

The Flyer sai viimein kunniapaikan

1910-luvulla Smithsonianin näyttelyssä ei vielä komeillut Wrightin veljesten The Flyer, vaan siellä oli toisen ilmailun pioneerin, Samuel Langleyn, kone Aerodrome, jonka Glenn Curtiss oli kunnostanut osana patenttikiistaansa Wrightien kanssa.

Museo väitti sen olevan ”historian ensimmäinen omalla voimalla lentävä ihmisen rakentama lentokone”.

Wright oli verisesti loukkaantunut Langleyn saamasta kunniasta, ja niin hän ilmoitti vuonna 1925 Smithsonianille lähettävänsä historiallisen The Flyerin näytteille Lontoon tiedemuseoon.

Se asetti Smithsonianin tukalaan tilanteeseen, ja museo tarjoutui vuonna 1927 muuttamaan Aerodromen esittelytekstiä.

Museo korosti kuitenkin, että muutos tehtäisiin ”ei tunnustuksena virheestä vaan hyvän tahdon eleenä Amerikan kunniaksi”.

Wright tuhahti tarjoukselle, ja The Flyer lähti Lontooseen. Lopulta museo antoi periksi, ja Smithsonianin vuosijulkaisussa 1942 kirjoitettiin Langleyn kokeiluista todenmukaisempi versio.

Silloin Wright myöntyi palauttamaan The Flyerin takaisin Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota lykkäsi siirtoa, ja The Flyer saatiin esille Smithsonianiin vasta 17. joulukuuta 1948 eli 45 vuotta sen ensilennon jälkeen.

Esimerkiksi Spirit of St. Louis eli lentokone, jolla Charles Lindbergh oli lentänyt ensimmäisenä Atlantin yli yksin ja välilaskuitta, siirrettiin sen tieltä syrjemmäksi.

Wrightin veljekset olivat lopulta saaneet kunniapaikkansa ilmailun historiassa. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut enää sitä todistamassa, sillä Orvillekin oli jo kuollut sydänkohtaukseen yksitoista kuukautta aiemmin.