Sotilaslääkäri keksi liikkuvan verensiirtoyksikön

Sotilaat kuolivat verenhukkaan

Espanjan konflikti ei suinkaan ollut puhdas sisällissota, sillä Franco sai tukea sekä Hitleriltä että Mussolinilta, jotka näkivät Espanjan tilanteen tarjoavan heille mahdollisuuden esitellä mahtiaan ja kokeilla sotakalustoaan. Neuvostoliitto puolestaan aseisti tasavaltalaisia.

Niistä maista, joiden hallitukset eivät suostuneet ottamaan konfliktiin kantaa, lähti runsaasti vapaaehtoisia Espanjaan taistelemaan Francoa vastaan.

Vapaaehtoiset koottiin kansainvälisiin prikaatteihin, joihin kuului lopulta 35 000 henkeä 60 maasta. Bethunen tehtävänä oli toimia kenttälääkärinä.

Tehtävää oli yllin kyllin. Rintamalinja kulki Madridin halki, ja kaupungin sairaalat ja kenttäsairaalat pullistelivat potilaista. Jopa Madridin luksushotellit olivat ääriään myöten täynnä haavoittuneita.

Lääkkeistä ja puudutusaineista oli pulaa, mutta eniten Bethunea huolettivat nuoret sotilaat, jotka olisi voitu ehkä pelastaa mutta jotka menehtyivät šokkiin tai verenhukkaan ennen kuin he pääsivät hoitoon.

Bethune keksi ratkaisun, kun hän ja eräs lehtimies istuivat junassa, joka kolkutteli sotaa käyvän maan halki. ”Luulen, että minulla on idea”, Bethune sanoi ja iski kädellään penkkien välissä olevaa pientä pöytää.

Jotta sotilaat eivät ehtisi vuotaa kuiviin ennen sairaalaa, Bethunen oli tuotava veri sotilaiden luo rintamalle. Ajatus maailman ensimmäisestä liikkuvasta veripankista oli syntynyt.

Verensiirto oli hankalaa

Bethunen idea ei syntynyt tyhjästä. Työskennellessään aiemmin lääkärinä Sacre Coeur -sairaalassa Montrealissa Kanadassa hän oli tehnyt verensiirtoja ja nähnyt, että ne saattoivat saattoi pelastaa hengen hetkessä.

Tuoreen veren kuljettaminen rintamalle ja verensiirtojen tekeminen sotilaille paikan päällä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Verensiirtotekniikka oli keksitty jo vuosisatoja aiemmin, mutta vasta hiljattain oli kehitetty menetelmiä, joilla veri saatiin säilymään hyytymättä ja punasolujen tuhoutumatta ja joilla verta voitiin kuljettaa paikasta toiseen.

Kukaan ei ollut kuitenkaan vienyt aiemmin verta rintamalle. Kanadassa Bethunekin oli tehnyt lähinnä vain suoria verensiirtoja luovuttajalta potilaalle letkulla ja kahdella kanyylilla.

Vain hyvin harvoin veri otettiin talteen ja sitä säilytettiin viileässä. Silloinkin verensiirto tehtiin yleensä muutamassa tunnissa. Espanjassa luovuttajilta kerätty veri piti siirtää matkojen päähän huonoja teitä pitkin.

Bethune ei säikähtänyt vastuksia.

Veren ja tarvittavien laitteiden kuljettamiseen hän osti rämän Ford-pakettiauton, jonka kylkiä reunustivat puupaneelit ja joka toi mieleen koirankopin ja ruumisauton risteytyksen.

Bethune joutui hakemaan auton Lontoosta asti, koska Espanjasta ei löytynyt sopivaa. Auton takaosaan hän asensi petrolikäyttöisen jääkaapin.

Kun Bethune palasi joulukuun puolivälissä Madridiin, hän otti käyttöön erään asunnon ja perusti sinne klinikan veripankkiaan varten. Autojääkaappi aiheutti jatkuvia ongelmia, koska sen lämpötilaa ei pystynyt säätämään.

Ensimmäinen verierä, jonka Bethune toiveikkaana otti jääkaapista, oli umpijäässä. Petrolikäyttöinen laite ei pystynyt pitämään lämpötilaa vakaana. Ongelman ratkaisi butaanikaasulla toimiva jääkaappi, jossa lämpötila pysyi tasaisena.

Alkuhankaluuksista huolimatta liikkuvaa veripankkia käytettiin pian päivittäin. Kirjeessään esimiehilleen Kanadaan Bethune kuvaili innoissaan, että hänen veripankkinsa oli muutamassa päivässä saanut 800 vapaaehtoista verenluovuttajaa ja että luovuttajien määrä kasvaisi pian yli tuhanteen.

”Keräämme noin 3,8 litraa verta joka päivä. Veri jäähdytetään jääkaapissamme. Kun kenttäsairaalasta tulee pyyntö, veri siirretään lämpimiin termospulloihin ja kannetaan kenttäsairaalaan repussa. Näin se on sopivan lämpöistä käytettäväksi verensiirtoon heti, kun sitä tarvitaan”, Bethune selitti.

Verensiirto kranaattisateessa

Veriautoa kutsuttiin apuun ympäri vuorokauden, ja usein Bethunen tai hänen työntekijänsä piti ajaa barrikadien ja sulkutulen läpi päästäkseen tekemään verensiirtoja jossakin hämärässä kellarissa pommitusten ravistellessa rakennusta.

”Lämmitin lähes jääkylmää verta sisältävän pullon lämmintä vettä sisältävässä tölkissä. Sillä aikaa Loma [apulainen] kiinnitti ruiskun pumppuun ja valmisteli suonen potilaan kyynärtaipeessa”, Bethunen työtoveri Hazen Sise kuvaili verensiirtoa rintamalla.

”Kranaatteja alkoi pudota yhä lähemmäksi niin, että ikkunat helisivät ja instrumentit poukkoilivat lasisäiliöissään – – Loma työnsi neulan suoneen, ja aloimme kiinnittää letkuja paikoilleen.”

Kun oli varmistettu, että potilas saa verta, sikäläinen lääkäri pystyi aloittamaan potilaan leikkaamisen.

Bethune hankki luovuttajille ruokaa

Vaivannäkö kannatti, sillä Bethune ja hänen työtoverinsa näkivät usein vaikeasti haavoittuneen virkoavan kuin ihmeen kaupalla verta saatuaan.

”Haavoittunut oli kalpea, hikinen ja vaipumassa koomaan, kun aloimme pumpata verta hänen käsivartensa suoneen, ja silloin tapahtui ihmeellinen muutos”, Sise kirjoitti innoissaan.

”Kun näimme miehen palaavan tajuihinsa, saimme suurimman mahdollisen palkinnon; saimme kirjaimellisesti kiskottua hänet kuoleman porteilta, näimme värin palaavan hänen kasvoilleen ja havaitsimme hänen alkavan kuulla ja nähdä – –. Muutamassa vaivaisessa minuutissa he heräsivät henkiin silmiemme edessä. Se tuntui ihmeelliseltä.”

Menestyksestä huolimatta Bethunen työ ei sujunut kitkatta. Francon joukot estivät elintarvikkeiden saannin suuressa osassa maata, ja sodan aikana noin 25 000 ihmistä kuoli aliravitsemukseen.

Vaikka Bethune jakoi verenluovuttajilleen säilykelihaa ja sherryä, madridilaiset alkoivat olla niin huonossa kunnossa, että heidän verensäkään ei ollut kyllin hyvää siirrettäväksi.

Barcelona puolestaan oli niin kaukana rintamasta, että väki oli suhteellisen hyvin ravittua ja sopi hyvin verenluovutukseen. Niinpä Bethune solmi sopimuksen espanjalaisen Frederic Durán-Jordàn kanssa, joka oli sodan puhjetessa perustanut Barcelonaan veripankin.

Barcelonaan syntyi keräyskeskus, jossa veri pullotettiin ja pullot sinetöitiin. Sitten ne kuljetettiin Bethunen ambulansseilla rintamakaupunkeihin, kuten Madridiin, Valenciaan ja Cordobaan.

Helmikuussa 1937 Bethune raportoi, että hänen oli onnistunut koota kaikki tasavaltalaisten verensiirtoyksiköt yhteen ja organisoida niiden toiminnan: ”Palvelemme sataa sairaalaa ja rintaman lääkintäpistettä”, Bethune kirjoitti ylpeänä.

”Tammikuussa keräsimme ja siirsimme 38 litraa verta. Tässä kuussa odotamme määrän nousevan 95 litraan. Tämä on sotahistorian ja lääketieteen historian suurin verensiirtopalvelu.”

Bethune alkoi suunnitella, miten tasavaltalaisarmeijan joukot voitaisiin varustaa liikkuvilla verensiirtoyksiköillä. Ennen kuin hän ehti toteuttaa suunnitelmiaan, hänen yksikkönsä siirrettiin armeijan virallisen kenttälääkintäorganisaation, Sanidad Militarin, alaiseksi.

Osastoa johti kaksi espanjalaislääkäriä. Bethune lähetettiin vaivihkaa luentokiertueelle Pohjois-Amerikkaan, ja sitten häneltä evättiin pääsy takaisin Espanjaan.

Virallisesti Bethune poistui Espanjasta hyvässä yhteisymmärryksessä työtovereidensa ja viranomaisten kanssa, mutta todellisuus oli toinen. Bethunen ruotsalaisen avustajan, toimittaja Kajsa Rothmanin, epäiltiin vakoilevan Francon laskuun, koska hän ei halunnut kertoa menneisyydestään.

Todellisuudessa Rothmanin menneisyydessä ei ollut juuri salailtavaa. Ehkä ainoa nolostuttava seikka oli se, että Rothman oli voittanut tanssimaratonin, jonka järjestäjä oli häipynyt palkintorahat mukanaan. Sittemmin Rothman oli työskennellyt muun muassa matkatoimistossa Barcelonassa.

Vaikka Bethune toimi kenttälääkärinä vain lyhyen ajan, hänen kehittämänsä verensiirtotekniikka oli pitkään tärkeä. Toisen maailmansodan aikana sillä pelastettiin tuhansia henkiä.