Nuori nainen nousee valtavasta koeputkesta. Hän on pukeutunut päästä varpaisiin asti tekokuituihin: hänen hattunsa on sellofaania ja hameensa viskoosia, mutta eniten huomiota herättävät hänen sääriään myötäilevät utuisen ohuet sukkansa.
Ne on valmistettu maailman ensimmäisestä sataprosenttisesti synteettisestä langasta, joka on nimeltään nylon, suomalaisittain nailon.
Yhdysvaltalaisen kemian alan suuryrityksen Du Pontin mullistava keksintö esiteltiin suurelle yleisölle New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939.
Yrityksen paviljongissa oli suihkulähde, josta pursusi nailonlankaa, ja robottikädet käsittelivät tätä joustavaa lankaa loputtomasti.
Nailon oli Du Pontin mukaan ”vahvaa kuin teräs mutta ohutta kuin hämähäkinseitti”.
Yrityksen mainoksissa maalailtiin kuvaa tekokuitujen kuluttajaparatiisista, jossa kemistien luomat uudet ihmeaineet mullistivat kaikkien arjen.
Du Pont halusi kiillottaa kilpeään
Nailonsukat valloittivat maailman hetkessä, mutta vallankumouksellista materiaalia oli kehitelty yli 10 vuotta resursseja säästelemättä.
Vuonna 1927 Du Pont perusti tutkimusosaston ja palkkasi sen johtoon lahjakkaan Harvard-tutkijan Wallace Hume Carothersin. Carothers halusi testata saksalaisen kemistin Hermann Staudingerin uutta teoriaa polymeereistä eli molekyyliketjuista, joita saattoi kasvattaa lähes loputtoman pitkiksi.
”Määrärahoilla ei ole rajaa. Voin käyttää niin paljon rahaa kuin haluan, eikä kukaan kysele, mihin käytän aikani”, Carothers kirjoitti ystävälleen.
Du Pontilla riitti rahaa, sillä yritys oli maailman suurin ruudin, dynamiitin ja TNT:n valmistaja ja se oli käärinyt suuria voittoja ensimmäisen maailmansodan asekaupoista.
Sodan jälkeen yritys halusi kuitenkin rakentaa itselleen ihmisläheisempää imagoa.
Pian kävi ilmi, että Carothers oli lähellä mullistaa koko tekstiilituotannon. Du Pont jätti jo vuonna 1930 laveasti muotoillun patenttihakemuksen, jossa kuvattiin ”taipuisia, vahvoja ja elastisia” kuituja, joita voisi käyttää esimerkiksi harjoissa, filmeissä ja tekstiileissä.
Yritys valmisti jo yhtä tekokuitua, viskoosia, jota myytiin nimillä tekosilkki tai raion. Muiden sen ajan tekokuitujen, kuten sellofaanin ja selluloidin, tapaan viskoosiakin valmistettiin liuotetuista kasvikuiduista eli selluloosasta.
Carothersin kehittelemä materiaali oli sen sijaan valmistettu hiilestä, vedystä, hapesta ja typestä täysin synteettisesti.
1930-luvulla muodikkailla naisilla oli valittavinaan kaksi materiaalia, kun he olivat ostamassa hienoja sukkia: ensisijaisena pidetty silkki, joka oli kallista mutta haurasta, ja raion, jota pidettiin halpana korvikkeena.
Miljoonat naiset kaipasivat hyvin istuvia ja kulutusta kestäviä sukkia.
Du Pont päättikin jo kehitystyön varhaisessa vaiheessa, että uutta keksintöä lähdettäisiin kehittämään nimenomaan sukkien suuntaan. Matka laboratoriosta kaupan hyllylle oli kuitenkin pitkä.
Vuonna 1934 Du Pontin tutkijaryhmä onnistui tuottamaan käyttökelpoista lankaa nailonmassasta.
Ensimmäiset yritykset neuloa sukkia tuottivat vain muodottomia pötkylöitä, mutta sitten kehittäjät keksivät vetää kudoksen naisen jalan muotoisen lestin päälle ja muotoilla sitä lämmön avulla.
Koeputken nainen on puettu tekokuituihin päästä varpaisiin Du Pontin mainoslehdessä.
Nimi muuttui matkan varrella
- syyskuuta 1938 Du Pont sai lopulta nailonin patentin. Seuraavaksi yritys perusti työryhmän kehittelemään iskevää kauppanimeä mullistavalle keksinnölle, joka oli kehitysvaiheessa tunnettu vain nimityksellä ”polyamidi 66”.
Satojen ehdotuksien joukosta johto valitsi ensin nimen ”norun” eli ”ei juokse”, mikä viittasi siihen, että näihin sukkiin ei tulisi silmäpakoja.
Sitä alettiin kuitenkin aristella, sillä väite ei pitänyt täysin paikkaansa. Pyöriteltyään pitkään erilaisia kirjainyhdistelmiä Du Pont päätti vihdoin vain pari viikkoa ennen keksinnön julkaisemista, että nimeksi tulisi ”nylon”.
Nimen taustasta lähti pian liikkeelle mitä mielikuvituksellisimpia huhuja. Yksi sinnikkäimmistä oli se, että nimi oli lyhenne sanoista ”Now You Lose Old Nippon” (”nyt sinä häviät vanha Japani”).
Se ei ollut kovin kaukana todellisuudesta, sillä nailon oli melkoinen taloudellinen sodanjulistus Japanille, josta oli tuohon asti tuotu 90 prosenttia Yhdysvalloissa käytetystä raakasilkistä. Du Pontin keksintö teki Yhdysvalloista riippumattoman tuontisilkistä.
Vaikka nailon ei ollut luonnontuote, Du Pont halusi alusta asti tehdä selväksi, että siihen ei tulisi suhtautua mitenkään väheksyvästi.
Sehän oli päinvastoin parannus luontoon verrattuna, kuten mainoksissa korostettiin. Yritys päättikin, että nailonsukkien hinta olisi sama kuin hienoimpien silkkisukkien.
Kun nailonsukkien myynti lopulta alkoi Yhdysvalloissa 15. toukokuuta 1940, naiset ryntäsivät tavarataloihin.
Vaikka henkilökuntaa oli tiukasti ohjeistettu myymään vain yksi pari sukkia kullekin asiakkaalle, koko varasto myytiin loppuun heti ensimmäisenä päivänä.
Jo vuoden kuluttua nailonsukkien hinta oli kaksinkertainen silkkisiin verrattuna. Nailonista oli tullut suurinta muotia, ja pian se levisi kaikille arkielämän alueille, kuten laukkuihin, mattoihin ja huonekaluihin.
1940- ja 1950-luvuilla kuluttajat saivat tutustua yhä uusiin ihmeaineisiin: dacroniin, teryleeniin ja polyesteriin. Synteettinen aikakausi oli alkanut.
Kauan kaivatut sukat otettiin heti käyttöön.
Nailonit vaikka väkisin
Juuri kun naiset olivat tottuneet nailonsukkiin, he joutuivat luopumaan niistä sodan takia.
Du Pont muutti koko nailontuotantonsa osaksi sotaponnisteluja 11. helmikuuta 1942.
Isänmaalliset naiset lahjoittivat nailonsukkansa laskuvarjojen valmistukseen – toiset taas ostivat nailonsukkia mustasta pörssistä kymmenkertaisilla hinnoilla aiempaan verrattuna.
Kun nailonsukkia taas luvattiin kauppoihin syyskuussa 1945, naiset seisoivat päiväkausia jonoissa kauppojen edessä ja syntyi jopa tappeluita.
Niitä kutsuttiin nailonmellakoiksi, ja niitä jatkui vuoden verran, kunnes nailonin tuotanto taas pystyi vastaamaan kysyntään.