Ennen sähkövalon keksimistä 1800-luvulla useimmat menivät nukkumaan hämärän tultua ja heräsivät auringon noustessa.
Jo antiikin aikaan aikaisen herätyksen varmistamiseen voitiin kuitenkin käyttää apuvälinettä, vesikelloa.
Siinä oli vesisäliö, josta vettä norui pienestä aukosta kuin hiekka tiimalasista.
Veteen oli laitettu esimerkiksi pieniä palloja, jotka veden loputtua tippuivat metallilevylle.
Tiettävästi kreikkalaisella filosofilla Platonilla (427–347 eaa.) oli tällainen vesikello, jotta hän ehti ajoissa aamuluennoilleen.
Kiinalaiset käyttivät herätykseen kynttiläkelloa. Se oli vahakynttilä, johon oli työnnetty raskaita nauloja.
Kun kynttilä paloi riittävän pitkälle, naulat irtosivat ja kolahtivat metalliastiaan.
Osa knocker-uppereista herätti asiakkaansa puhallusputkella.
Mekaanisia kelloja ilmaantui Eurooppaan 1300-luvulla.
Vaikka jotkin niistä voitiin asettaa pitämään meteliä tiettyyn aikaan, ne olivat kalliita ja epäluotettavia.
Siksi piti keksiä varmempia herätyskeinoja. Esimerkiksi britit saattoivat palkata knocker-upperin eli henkilön, joka valvoi yöt herättääkseen asiakkaansa oikeaan aikaan.
Herätys tapahtui hakkaamalla kepillä tai puhaltamalla putkella pikkukiviä asiakkaan ikkunaan.
Herätyskellot levisivät tavallisen kansan käyttöön vasta 1870-luvulla, kun yhdysvaltalainen Seth Thomas Clock Company patentoi ensimmäisen pienen käytännöllisen kellon.