Piilukkopistooleja muunnettiin yksinkertaisiksi sytyttimiksi jo vuoden 1770 tienoilla.
Ne olivat kuitenkin lähinnä mekaanisia tuluksia, joissa piikiven kappaleita iskettiin toisiaan vasten, kunnes syntyi kipinöitä.
Saksalainen kemisti Johann Döbereiner kehitti vuonna 1823 ensimmäisen kemialliseen reaktioon perustuvan sytyttimen, jota kutsuttiin nimellä Döbereinersches Feuerzeug eli ”Döbereinerin tulukset”.
Döbereinerin sytytin perustui vedyn palamisreaktioon sen joutuessa kosketuksiin platinan kanssa. Vedyn ja platinan reaktio synnytti kunnon liekin pelkän kipinän sijaan.
Niinpä Döbereinerin sytytin oli selvä parannus esimerkiksi tuluksiin verrattuna, ja niitä myytiin parissa vuodessa yhteensä 20 000 kappaletta Saksassa ja Britanniassa.
Döbereiner ei koskaan patentoinut keksintöään eikä hän siksi rikastunut sen ansiosta, mutta saksalainen liikemies Heinrich Gottfried Piegler sen sijaan tajusi sytyttimen kaupallisen potentiaalin.
Hän alkoi valmistaa sytyttimiä tehtaissaan, ja hänen väitetään myyneen pelkästään 1820-luvulla noin miljoona sytytintä.
Döbereinerin ideaan perustuvia sytyttimiä valmistettiin 1880-luvulle asti, kunnes myyntiin tuli pienempiä ja kätevämpiä malleja.
Tuolloin sytytin oli kuitenkin jo menettänyt markkinaosuuksia nykyisen kaltaisille turvatulitikuille, joiden läpimurto oli tapahtunut 1850-luvulla.
Näin Döbereinerin sytytin toimi
- Uloin säiliö sisälsi rikkihappoa.
- Rikkihappo reagoi sisemmässä, pohjasta avoimessa säiliössä olevan sinkinpalan kanssa, jolloin syntyi vetyä.
- Vety virtasi säiliön yläosassa olevaan venttiiliin.
- Kun venttiili avattiin, vetyä virtasi huokoiselle platinan palaselle. Aineet reagoivat keskenään ja vety syttyi palamaan.