Saksan armeija otti ensimmäisenä liekinheittimen käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa tehdäkseen lopun länsirintaman asemasodasta.
Berliiniläinen keksijä Richard Fiedler oli kehittänyt jo vuonna 1901 laitteen, joka ruiskutti palavaa nestettä.
Hän sai armeijalta rahoitusta, ja vuonna 1905 voitiin aloittaa testit.
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 saksalaisilla pioneerijoukoilla oli käytössään muutamia liekinheittimiä, ja ensimmäiset vaikuttavat tulokset niillä saatiin aikaan 28. helmikuuta 1915.
Tuolloin ensimmäinen erityinen liekinheitinjoukkue hyökkäsi ranskalaisten juoksuhautoihin.
Varhaista liekinheitintä käyttämään tarvittiin kaksi sotilasta. Hyökkäykset tehtiin etumaisista juoksuhaudoista.
On vain myytti, että liekinheitin itsessään olisi leimahtanut rovioksi osuman saadessaan.
Tavalliset polttoainesäiliön lävistävät luodit eivät näet olleet riittävän kuumia sytyttääkseen öljyn.
Liekinheittimen käyttäminen oli silti erittäin vaarallista, koska sen kanssa oli päästävä hyvin lähelle vihollista.
Liekinheitinkieltoa ei noudatettu
Sillä oli 12 pientä käsikäyttöistä ja kaksi suurempaa liekinheitintä, jotka osoittautuivat tehokkaiksi aseiksi.
Liekit itsessään olivat harvoin kuolemaksi, mutta ne pelästyttivät sotilaat pakenemaan avoimeen maastoon, missä heidät tapettiin.
Saksalaiset kehittivät liekinheittimiä aina vuoteen 1918 asti.
Yksi versio oli vuoden 1916 pyöreämuotoinen Wechselapparat, joka oli paljon kevyempi kantaa kuin aiemmat mallit.
Sodan päätyttyä Versaillesin rauhansopimus kielsi liekinheitinten käytön aseina, mutta niin saksalaiset kuin liittoutuneet käyttivät niitä paljon myös toisen maailmansodan aikana.
