Kemianinsinööri Thomas Midgley Jr. oli kaukana mukavuusalueeltaan, kun hän 30. lokakuuta 1924 asteli toimittajajoukon eteen. Midgley viihtyi parhaiten laboratoriossa, mutta nyt hänen piti kertoa lehdistölle uudesta keksinnöstään lyijybensiinistä.
Midgley oli keksinyt uudenlaisen polttoaineen, jonka ansiosta bensiinimoottorit kävivät tasaisemmin. Aiemmin samassa kuussa lyijyä sisältävä bensiini oli kuitenkin aiheuttanut useiden ihmisten kuoleman, mikä oli synnyttänyt ankaraa kritiikkiä Midgleyn työnantajaa, autovalmistaja General Motorsia ja sen kumppania Standard Oilia kohtaan.
Niinpä yhtiöt olivat päättäneet järjestää demonstraation teatterikatu Broadwayn varrella New Yorkissa sijaitsevassa Standard Oilin pääkonttorissa. Esityksen tavoitteena oli vaimentaa puheet lyijybensiinin vaarallisuudesta.
”Tähän ei liity minkäänlaista vaaraa”, Midgley sanoi valellessaan käsiään tetraetyylilyijyllä.
”Voisin tehdä näin vaikka joka päivä ilman minkäänlaisia terveysongelmia.” Thomas Midgley Jr. tetraetyylilyijyn hengittämisestä
General Motors ja Standard Oil valmistivat etyylibensiiniä lisäämällä bensiiniin nestemäistä tetraetyylilyijyä.
Midgley pyyhki kätensä nenäliinaan ja siirtyi sitten esityksensä seuraavaan vaiheeseen. Hän nosti myrkyllistä nestettä sisältävän lasin nenänsä alle ja piti sitä siinä kellon laskiessa sekunteja. Minuutin kuluttua hän laski lasin pöydälle ja totesi:
”Voisin tehdä näin vaikka joka päivä ilman minkäänlaisia terveysongelmia.”
Midgley ja hänen pomonsa autoteollisuudessa ja öljyteollisuudessa tiesivät hyvin, että lyijy oli erittäin myrkyllistä. He eivät kuitenkaan piitanneet vaaroista, sillä he tiesivät voivansa ansaita omaisuuksia lyijybensiinillä, joka pilasi ympäristöä, alensi lasten älykkyysosamäärää ja sairastutti ja tappoi pahaa-aavistamattomia ihmisiä yli 50 vuoden ajan.

Midgley oli tosielämän Pelle Peloton – hän keksi muun muassa tavan lisätä baseball-pallon kierrettä ilmassa.
Midgley oli tosielämän Pelle Peloton
Ankkalinnan keksijäneron Pelle Pelottoman tapaan Thomas Midgley Jr. halusi keksiä ratkaisun kaikkiin kohtaamiinsa ongelmiin.
Thomas Midgley Jr. varttui keksijäperheessä, ja etenkin hänen isänsä niitti mainetta patentoimalla useita parannuksia auton renkaisiin. Ehkä siksi Thomaskin oli pienestä pitäen innostunut tekemään keksintöjä.
Nuori Thomas teki ensimmäisen keksintönsä jo lukiossa: Hän keksi, että baseball-pallo pyöri ilmassa paremmin, kun sen pintaa hierottiin jalavan kuorella. Baseball-syöttäjät ihastuivat keksintöön, koska siten pallo sai ilmassa enemmän kierrettä, jolloin lyöjän oli vaikeampi osua siihen.
Midgley oli rakastanut mekaniikkaa lapsesta asti, ja hän menestyi loistavasti konetekniikan opinnoissaan Cornellin yliopistossa New Yorkissa. Valmistuttuaan hän meni töihin isänsä omistaman Midgley Tire & Rubber Company -rengasyhtiön kehitysosastolle.
Siitä lähtien Midgley eli lukuisien ideoidensa tuotoilla, ja hän patentoi elämänsä aikana yli sata keksintöä. Valitettavasti parista hänen keksinnöstään oli maapallon miljoonille asukkaille huomattavasti enemmän haittaa kuin hyötyä.
Midgley kehitteli täydellistä bensiiniä
Kun Thomas Midgley Jr. syntyi Beaver Fallsissa Pennsylvaniassa vuonna 1889, autoteollisuus on vielä lapsenkengissään. Midgleyn varttuessa Yhdysvaltojen kaduilla alkoi huristaa yhä enemmän bensiinikäyttöisiä ajoneuvoja.
Yksi merkittävä syy autojen yleistymiseen oli öljyn löytyminen Texasista 1900-luvun alussa. Bensiiniä valmistetaan raakaöljystä, ja Texasin suuret öljyesiintymät tekivät bensiinin tuotannosta aiempaa helpompaa ja halvempaa. Autoistumista edisti myös Henry Fordin vuonna 1908 markkinoille tuoma edullinen T-Ford-bensiiniauto.
Amerikkalaiset rakastivat autojaan – ja niin teki myös Midgley, joka oli käytännössä syntynyt bensaa suonissaan isänsä autonrengasyhtiön ansiosta.
Midgley työskenteli isänsä yrityksessä 27-vuotiaaksi asti vuoteen 1916, jolloin General Motorsin kehitysjohtaja Charles Kettering palkkasi hänet.
Kettering oli mullistanut autoteollisuuden keksimällä starttimoottorin eli pienen sähkömoottorin, joka käynnistää polttomoottorin. Sen ansiosta autoja ei enää tarvinnut käynnistää käsin pyörittämällä käynnistyskampea, ja uuden kompressiotekniikan ansiosta autot olivat myös entistä nopeampia.
Autoteollisuutta kiusasi kuitenkin yhä suuri ongelma: moottorien nakutus, josta aiheutuva melu ja tärinä ärsyttivät autoilijoita ja heikensivät moottorin tehoa.
”Kuvittele, miten paljon rahaa voimme tällä tuotteella ansaita.” Thomas Midgley Jr. kirjeessä esimiehelleen
Autonvalmistajat tiesivät, että nakutuksen aiheutti polttoaineen epäsäännöllinen palaminen moottorissa, ja Ketteringin insinöörit päättelivät sen johtuvan bensiinistä. Vasta palkattu Midgley vahvisti arvelun oikeaksi, kun hän sai testimoottorin nakutuksen loppumaan lisäämällä bensiiniin jodia.
Jodi on kuitenkin syövyttävää ja lisäksi hyvin kallista suurina määrinä, eikä siitä siksi ollut ratkaisuksi autonvalmistajien ongelmaan.
Midgley testasi aamusta iltaan erilaisia kemikaaleja, jotka nostaisivat polttoaineen oktaanilukua ja auttaisivat siten vähentämään moottorin nakutusta ja tärinää. Hän sekoitti bensiiniin jopa sulatettua voita ja kokeili myös kamferia sekä deodoranteissa käytettyä alumiinikloridia – turhaan.
Ainoa aine, jolla oli toivottu vaikutus, oli alkoholi (etanoli). Väkevää alkoholia valmistetaan käyttämällä ja tislaamalla esimerkiksi viinirypäleitä tai perunoita, eikä se siksi kiinnostanut öljyteollisuutta ja General Motorsia.
Alkoholin käyttö olisi merkinnyt sitä, että 10–20 prosenttia polttoainemyynnin tuotosta olisi mennyt yhdysvaltalaisille maanviljelijöille, eikä se sopinut autonvalmistajille ja öljy-yhtiöille. Midgleyn oli keksittävä jotain muuta.
Uusi tuote ratkaisi ongelmat
Ilon päivä koitti Midgleylle ja General Motorsille 9. joulukuuta 1921. Silloin Midgley sekoitti bensiiniin tetraetyylilyijyä ja kaatoi seoksen Daytonissa Ohion osavaltiossa sijaitsevan laboratorion testimoottoriin. Moottori kävi tasaisesti ilman jatkuvaa nakutusta ja pamauksia, joita Midgleyn laboratoriosta oli totuttu kuulemaan.
Kettering ja muut johtajat riemuitsivat Midgleyn keksinnöstä, jota tämä itse piti yhdistelmänä ”onnea, uskoa ja vähän tiedettä”.
Uuteen keksintöön liittyi kuitenkin ongelmia. Tetraetyylilyijy on lyijy-yhdiste ja siksi vaarallinen kemikaali. Jo antiikin Rooman oppineet tiesivät, että lyijy oli myrkyllinen metalli, ja teollistumisen aikakaudella lyijymyrkytys oli yleinen riski tehdastyöläisille.
Lyijy on ihmiselle myrkkyä
Myrkyllinen lyijy vaikuttaa muun muassa vereen, munuaisiin, hermostoon ja aivoihin. Siksi lyijymyrkytyksen oireet vaihtelevat mahakivusta ja kouristuksista hallusinaatioihin, aivovaurioihin ja jopa kuolemaan.

Lyijy kertyy keuhkoihin
Muun muassa bensiinistä ilmaan vapautuvan lyijyn hengittäminen aiheuttaa suurimman lyijymyrkytysriskin, sillä keuhkoihin kertyy enemmän sisäänhengitettyjä lyijypartikkeleita kuin mihinkään muuhun elimeen.

Lyijy kulkeutuu mahaan
Lyijyä imeytyy elimistöön myös ruuasta, kun lyijyä sisältävä ruoka kulkee mahalaukun ja edelleen suoliston läpi. Noin 5 prosenttia ruuan lyijystä varastoituu elimistöön, ja loput 95 prosenttia päätyy vessanpönttöön.

Lyijy imeytyy ihon läpi
Iho estää monia kemikaaleja imeytymästä kehoon mutta ei tetraetyylilyijyä. Tutkijoiden mukaan lyijymyrkytyksen saaminen ihon kautta on kuitenkin riski lähinnä niille, jotka altistuvat lyijylle päivittäin.
Saksalainen kemisti Carl Jacob Löwig valmisti väritöntä ja nestemäistä tetraetyylilyijyä ensimmäisen kerran vuonna 1853, ja aineen todettiin nopeasti olevan erittäin myrkyllistä. Se aiheutti hengitysvaikeuksia ja saattoi johtaa harhoihin, kouristuksiin ja jopa tukehtumiseen.
Midgley oli hyvin tietoinen lyijyn vaaroista, sillä työskenneltyään lyijyn parissa reilun vuoden verran hän tunsi sen vaikutukset omassa kehossaan.
”Tunnen, että keuhkoni ovat kärsineet. Minun on pidettävä taukoa töistä ja saatava runsaasti raitista ilmaa”, hän totesi tammikuussa 1923 ja piti kuukauden lomaa.
Lyijy oli ”taivaan lahja”
General Motorsissa keskusteltiin lyijybensiinin vaaroista, mutta omista kokemuksistaan huolimatta Midgley vakuutti, että ”keskivertokadulla ilma on luultavasti niin lyijytöntä, että lyijypäästöjä on mahdotonta edes havaita”.
Lyijyn myrkyllisyys ei saanut olla esteenä Midgleyn ja General Motorsin tuleville myyntituloille.
”Kuvittele, miten paljon rahaa voimme tällä tuotteella ansaita”, Midgley kirjoitti Ketteringille maaliskuussa 1923, jolloin hän ja General Motors olivat jo aikaa sitten saaneet patentin etyylibensiinille.

Mainoksissa bensiiniteollisuus esitteli, miten uusi lyijyä sisältävä etyylibensiini poisti ärsyttävän nakutuksen autojen moottoreista.
Muutamaa kuukautta myöhemmin General Motors ja öljy-yhtiö Standard Oil aloittivat yhteistyön: Niiden yhteisyritys Ethyl Corporation valmisti tetraetyylilyijyä, ja kaksi omistajayhtiötä käärivät myrkyllisen lyijybensiinin myyntivoitot taskuihinsa. Standard Oilin kehitysjohtajalla Frank Howardilla oli vain hyvää sanottavaa uudesta bensiinistä, jota hän kutsui ”taivaan lahjaksi”.
Terveysviranomaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä vakuuttuneita lyijybensiinin eduista. Viranomaiset ilmaisivat huolensa, ja Ethyl Corporation vastasi kustantavansa mieluusti perusteellisen selvityksen lyijybensiinin terveysvaikutuksista.
Syyskuussa 1923 yhtiö tilasi selvityksen Yhdysvaltojen kaivosministeriön asiantuntijoilta. Ministeriön virkamiesten tiedettiin yleisesti katsovan monia epäkohtia läpi sormien, koska he eivät halunneet millään tavalla rajoittaa yritysten toimintaa.
Tehdastyöläisiä alkoi kuolla
Ethyl Corporationin odottaessa tutkimuksen tuloksia tuotanto sen uusissa etyylitehtaissa alkoi.
Ensimmäinen tehdas käynnistyi syksyllä 1923 Deepwaterissa New Jerseyssä, eivätkä sen työntekijät käyttäneet tetraetyylilyijyn valmistuksessa minkäänlaisia suojavarusteita. Alle kuukaudessa moni tehtaan työntekijä oli kuollut lyijymyrkytykseen tetraetyylilyijyn tuhottua heidän hermostonsa ja munuaisensa.
Yhtiö vaiensi puheet kuolemantapauksista, ja pian säiliöautot alkoivat kuljettaa lyijybensiiniä huoltoasemille.
Keväällä 1924 tilanne kärjistyi, kun kaksi työntekijää kuoli Daytonin tehtaalla Ohiossa ja monet muut kokivat hallusinaatioita ja käyttäytyivät oudosti. He väittivät muun muassa näkevänsä seinillä perhosia ja muita kuvitteellisia eläimiä.
Lyijy sai ihmiset sekoamaan, ja kun sama tapahtui muissakin etyylitehtaissa syksyllä 1924, lehdistökin kiinnitti huomiota etyylibensiinitehtaiden outoihin tapahtumiin.
Lyijyä lisättiin moniin tuotteisiin
Lyijyä käytettiin vuosituhansien ajan huoletta. Siksi antiikin roomalaiset myrkyttyivät hiljalleen siemaillessaan viiniä ja lapset leikkiessään suosikkileluillaan.

Tappava kankkunen
Roomalaiset eivät pitäneet happamasta viinistä, joten he lisäsivät viiniin valkoista makeutusainetta – myrkyllistä lyijyasetaattia. Se sai viinin maistumaan makealta, mutta seurauksena oli krapulan lisäksi lyijymyrkytys.

Vesi virtasi lyijyputkissa
Roomalaiset valmistivat vesiputkia lyijystä. Muut ovat myöhemmin toistaneet saman virheen, jonka ansiosta lyijyä liukenee juomaveteen. Suomessa lyijyä käytettiin vesiputkissa vain aivan vesihuollon alkuaikoina.

Lyijy paransi maalin kestävyyttä
Maaleihin lisättiin 1970-luvulle saakka lyijyä parantamaan niiden kestävyyttä. Siksi remontintekijöiden kannattaa edelleen olla varovaisia hioessaan vanhojen asuntojen maalattuja seiniä.

Tölkkien lyijy liukeni ruokaan
Säilykepurkit kokivat läpimurron ensimmäisen maailmansodan kenttäannoksissa, ja sodan jälkeen ne nousivat suureen suosioon eri puolilla maailmaa. Vuoteen 1991 asti säilykepurkit juotettiin kiinni tinan ja lyijyn seoksella.

Vaaralliset lelut
1970- ja 1980-luvuilla lyijyä käytettiin monissa suosituissa leluissa, kuten Barbie-nukeissa. Lyijyä oli muun muassa väriaineissa ja muovissa, mikä saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska etenkin pikkulapset tunkevat leluja usein suuhunsa.

Kristallilasi on oikea lyijypommi
Älä koskaan säilytä viskiä pitkään kristallikarahvissa. Kristallilasi sisältää lyijyä, joka tekee lasista kirkasta – ja liukenee hitaasti alkoholiin.
Lokakuussa The New York Times -sanomalehti uutisoi useista myrkytyksen saaneista työntekijöistä, jotka sekosivat oltuaan päivän töissä Baywayn jalostamoiden etyyliosastoilla New Yorkissa ja New Jerseyssä. Yksi heistä oli William McSweeney, joka tunsi olonsa huonoksi torstaina puolenyön jälkeen, ja perjantaina hän oli jo aivan tolaltaan.
”Hänen kälynsä otti varhain seuraavana aamuna yhteyttä poliisiin ja kertoi McSweeneyn käyttäytyvän sekopäisesti. Poliisi, joka lähetettiin kuulustelemaan herra McSweeneyä, joutui kutsumaan kolme kollegaansa avukseen rauhoittamaan McSweeneyn ja viemään tämän Alexian-sairaalaan, jossa tämä puettiin pakkopaitaan”, lehti kirjoitti ja mainitsi myös samanlaisista oireista kärsineen Walter Dymockin, joka ”heräsi keskellä yötä ja hyppäsi ulos toisessa kerroksessa sijaitsevan makuuhuoneensa ikkunasta”.
Dymock selvisi putoamisesta hengissä, ja hänet vietiin sairaalaan.
Huonommin kävi Ernest Oelgertille, joka perjantaina 24. lokakuuta muuttui vainoharhaiseksi ja alkoi juosta kauhun vallassa ympäri tehdasta. ”Kolme niistä hyökkää kimppuuni”, hän huusi ja pakeni olentoja, joiden hän kuvitteli jahtaavan häntä. Hän menehtyi kaksi päivää myöhemmin.
”Kyseiset miehet tulivat hulluiksi työskenneltyään liikaa”, yksi New Jerseyn Baywayn jalostamon johtajista arveli, kun The New York Times pyysi yhtiöltä selitystä oudoille tapahtumille.
Yhtiöt puolustivat lyijybensiiniä
Yksin Baywayn tehtailla kuoli viisi työntekijää, ja 35 muuta sai mahakramppeja, halvaantumisoireita ja muita lyijymyrkytysoireita. Kaikki merkit viittasivat siihen, että kuolemat ja sairaudet johtuivat ”sekobensasta”, joksi tehtaiden työntekijät ja lehdistö alkoivat lyijybensiiniä kutsua.
Uutiset herättivät Yhdysvalloissa suurta kohua – etenkin kun ihmiset tajusivat, että heidän autonsa polttoainesäiliön sisältö oli myrkyllistä.
General Motors ja Standard Oil reagoivat kohuun pitämällä Broadwaylla 30. lokakuuta 1924 lehdistötilaisuuden, jossa Midgley valeli käsiään näytösluontoisesti tetraetyylilyijyllä.
Useita tunteja kestäneessä tilaisuudessa Standard Oilin terveysasiantuntija William Gilman Thompson väitti, että tragediat olivat ”tapaturmia”, joiden syynä olivat ”suurista tislausastioista yllättäen haihtuneet höyryt”.
”Te väitätte lyijybensiiniä vaaralliseksi. Me sanomme, että se ei ole sitä. Todistakaa väitteenne.” Öljy-yhtiöiden vastaus lyijybensiiniä kritisoineille tutkijoille
Thompson kiisti lyijybensiinin olevan vaarallista:
”Vaikka seoksessa on lyijyä, nämä akuutit oireet ovat täysin erilaisia kuin esimerkiksi kroonista lyijymyrkystä potevilla maalareilla. Tuotteen kutsuminen ’mysteeribensiiniksi’ tai ’sekobensiiniksi’ on törkeän harhaanjohtavaa.”
Midgley ja Thompson tekivät kaikkensa estääkseen katastrofin, mutta New York, Philadelphia ja monet muut Yhdysvaltojen suurkaupungit päättävät silti kieltää lyijybensiinin käytön. Auto- ja öljyteollisuus eivät kuitenkaan antaneet periksi – kyse oli aivan liian suurista rahoista.
Ministeriö vapautti myrkkybensiinin
Kansalaisten ja viranomaisten käännyttyä useissa osavaltioissa lyijybensiiniä vastaan kaivosministeriö sai marraskuussa 1924 valmiiksi edellisenä vuonna aloittamansa selvityksen, jonka lopputulos oli General Motorsille ja Standard Oilille kuin taivaan lahja.
Melko suppeisiin eläinkokeisiin perustunut raportti vähätteli lyijybensiinin vaarallisuutta ja antoi Midgleylle ja kumppaneille heidän tarvitsemaansa palstatilaa The New York Timesissa.
”Etyylibensiini ei ole vaaraksi ihmisille, kaivosministeriö toteaa mittavien pakokaasutestien jälkeen – uudet kuolemantapaukset ovat epätodennäköisiä”, sanomalehti kirjoitti.
Lukuisat asiantuntijat olivat eri mieltä tutkimuksen kanssa. Yalen yliopiston fysiologian professori Yandell Henderson moitti ministeriötä raportin tilaajan myötäilemisestä ja näki lyijybensiinin kyllästämän tulevaisuuden synkkänä.
”Tämä on luultavasti suurin yksittäinen kansanterveysriski, joka amerikkalaisia on koskaan kohdannut. Ehkäpä kongressi säätää tarvittavan kiellon, jos lyijybensiini tappaa tarpeeksi ihmisiä niin nopeasti, että sillä on vaikutuksia väestöön”, professori totesi.
Henderson ja muut terveysasiantuntijat arvioivat aivan oikein etyylibensiinin pakokaasujen saastuttavan ilmaa siinä määrin, että tiheästi liikennöidyillä alueilla asuvat ihmiset olivat vaarassa myrkyttyä.

Ironista kyllä, myrkyllistä lyijybensiiniä markkinoitiin vastuullisen autoilijan ”älykkäänä ja turvallisena” valintana.
Kiistattomien todisteiden puuttuessa auto- ja öljyteollisuus vähättelivät arvostelijoitaan.
”Te väitätte lyijybensiiniä vaaralliseksi. Me sanomme, että se ei ole. Todistakaa väitteenne”, General Motors ja Standard Oil toistivat, ja yksi toisensa jälkeen suurkaupungit kumosivat lyijybensiinikieltonsa.
Hendersonin ja muiden kriitikoiden ääni hukkui uuden ihmebensiinin loputtomaan mainosvirtaan, joka lupasi ”suurempia nopeuksia, lisää tehoa ylämäessä, parempaa kiihtyvyyttä ja hyvästejä moottorin nakutukselle”.
”Se on etyylibensiinin ansiota. Käytä kompressiomoottorissasi etyyliä ja koe ajamisen nautinto”, hehkutti mainos National Geographic -lehdessä.
Mahdollisuus voida kiitää maantiellä ilman moottorin häiritsevää nakutusta sai ihmiset unohtamaan nopeasti myrkytysriskin, ja kesällä 1925 Midgleyn lyijybensiiniä oli myyty jo 1,1 miljardia litraa ja se oli vallannut markkinat. 1930-luvun alussa jo 90 prosenttia Yhdysvaltojen kaikista autoista kävi lyijybensiinillä.

Mainosnikkarit vetosivat amerikkalaisten tunteisiin, kun lyijybensiiniä säännösteltiin toisen maailmansodan aikana: ”Bensiini vauhdittaa hyökkäystä – älä tuhlaa tippaakaan!”
Lyijybensiini menestyi niin hyvin, että Yhdysvaltojen johtava terveysviranomainen Hugh S. Cumming jopa auttoi Ethyl Corporationia laajentamaan sen myyntiä Eurooppaan ja vakuutteli lyijybensiinin vaarattomuutta Euroopan terveysviranomaisille.
Autojen myynti kasvoi vuodesta toiseen, ja myrkylliset lyijypäästöt lisääntyivät. Kriittinen keskustelu lyijybensiinistä käynnistyi kuitenkin uudelleen vasta 1960-luvulla.
Lyijy tyhmensi lapsia
Tavalliset ihmiset eivät vuosikymmeniin vaivanneet päätään pakokaasujen sisältämällä lyijyllä. Asenteet alkoivat kuitenkin muuttua, kun yhdysvaltalainen geokemisti Clair Patterson todisti saastumisen vaikutukset 1960-luvun loppupuolella.
Patterson pyrki määrittämään maapallon iän lyijyn isotooppien avulla, mutta samalla hän havaitsi laboratorionsa olevan täysin lyijyn saastuttama.
Patterson porasi reikiä Grönlannin mannerjäätikköön kartoittaakseen ilmakehän lyijypitoisuuksia kautta historian, ja hänen tutkimuksensa osoitti, että lyijypitoisuudet olivat lisääntyneet jyrkästi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin etyylibensiinillä kulkevat autot valloittivat tiet ja kadut.
Patterson todisti kiistattomasti, että Midgleyn bensiini oli saastuttanut maapalloa vuosittain miljoonien tonnien lyijypäästöillä. Lyijyä ei ollut vain suurkaupungeissa, sillä tuuli levitti päästöjä myös maaseutualueidelle ja saastutti peltoja niin, että myös ruuan lyijypitoisuudet kasvoivat.

Toisen maailmansodan jälkeen autojen määrä kasvoi nopeasti, ja useimmat autoilijat tankkasivat autoonsa lyijybensiiniä Ethyl Corporationin myytyä valmistuslisenssin muille öljy-yhtiöille.
Paine bensiiniyhtiöitä kohtaan kasvoi 1970-luvulla, jolloin yhdysvaltalaistutkija Herbert Needleman raportoi, että vuosikymmenien ajan kasvaneet ilman lyijypitoisuudet olivat alentaneet lasten älykkyyttä, vaikka heillä ei ole ollutkaan esiintynyt varsinaisia myrkytysoireita.
Professori Needleman tutki tuhansia lasten maitohampaita, joihin lyijy kertyy, ja testasi lisäksi lasten älykkyyttä. Tutkimukset osoittivat, että niillä lapsilla, joiden kehon lyijypitoisuus oli korkea, oli huonompi keskittymiskyky, huonompi äidinkielen taito ja keskimäärin kuusi pistettä alhaisempi älykkyysosamäärä kuin niillä lapsilla, jotka eivät olleet altistuneet lyijylle.
”Viisi prosenttia tutkimukseni lapsista on menettänyt mahdollisuuden älykkyyteen lyijyaltistuksen vuoksi. Se tarkoittaa, että noin 875 000 amerikkalaista lasta eivät lyijyn vuoksi ole niin älykkäitä kuin voisivat olla”, Needleman totesi.
Tulos oli hätkähdyttävä – muiden vakavien haittavaikutustensa lisäksi lyijy teki ihmiskunnasta tyhmemmän. Bensiiniteollisuus yritti epätoivoisesti kyseenalaistaa Needlemanin tutkimuksen, mutta aika ja yleinen mielipide olivat vihdoin kääntyneet lyijybensiiniä vastaan.
Lyijybensiini kiellettiin
Myrkytettyään maapalloa yli 50 vuoden ajan bensiiniyhtiöt lakkasivat 1970-luvulla vihdoin puolustamasta lyijybensiiniä.
Asiantuntijoiden ja kansalaisten vaatimukset puhtaammasta ilmasta johtivat katalysaattoreiden kehittämiseen vaarallisten pakokaasupäästöjen rajoittamiseksi. Katalysaattori ei kuitenkaan tepsinyt lyijybensiiniin, jonka tulevaisuus oli uhattuna.
Lyijybensiinin kieltäminen oli kuitenkin hidasta, koska lainsäädäntö uudistui jähmeästi. Lyijybensiinin täyskielto astui voimaan Yhdysvalloissa vuonna 1986, ja sen vaikutukset alkoivat näkyä nopeasti. Vuosina 1976–2016 lyijyn määrä Yhdysvaltojen väestössä laski 93,8 prosenttia.
Kun Algeria kielsi lyijybensiinin käytön viimeisenä maana vuonna 2021 eli lähes sata vuotta sen markkinoille tulon jälkeen, lyijyllistä bensiiniä ei enää saa käyttää missään päin maailmaa.
Tutkijat eivät tiedä varmasti, kuinka paljon kuolemia ja sairauksia Midgleyn keksintö on vuosien saatossa aiheuttanut, sillä lyijymyrkytyksiä aiheutti myös maalien ja säilykepurkkien lyijy. Maailman terveysjärjestö WHO on kuitenkin arvioinut, että lyijyperäiset sairaudet ovat aiheuttaneet joka vuosi noin miljoonan ihmisen kuoleman.

Suuret jääkaapit yleistyivät Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen. Ne käyttivät jäähdytykseen vaarallista freonikaasua.
Midgleyn keksintö tuhosi otsonikerroksen
Lyijybensiinin lisäksi Thomas Midgley teki myös toisen merkittävän keksinnön: jääkaapeissa käytetyn freonin. Sekin on käynyt kalliiksi maapallon elämälle ja asukkaille.
1920-luvun lopulla Midgley päätti tehdä lopun jääkaappien helposti syttyvien ja myrkyllisten kaasujen aiheuttamista kuolemantapauksista korvaamalla aiemmin käytetyt kaasut freonilla.
Vuonna 1924 järjestetyn lyijybensiiniesityksensä innoittamana Midgley todisteli freonin vaarattomuutta yleisölle vuonna 1930 hengittämällä freonia ja puhaltamalla sitten kynttilän sammuksiin.
Puoli vuosisataa myöhemmin tutkijat totesivat jääkaappien ja aerosolipullojen freonin synnyttäneen ilmakehän otsonikerrokseen valtavan aukon, jonka vuoksi ihmiset, eläimet ja kasvit altistuivat aiempaa enemmän auringon ultraviolettisäteilylle.
Vuonna 1987 kaikki YK:n jäsenvaltiot sopivat freonin käytön asteittaisesta lopettamisesta otsonikerroksen pelastamiseksi.
Lyijybensiini ja freoni saivat ympäristöhistorioitsija J. R. McNeillin toteamaan vuonna 2000, että Thomas Midgleyllä on ollut ”enemmän vaikutusta Maan ilmakehään kuin millään muulla yksittäisellä organismilla maapallon historiassa”.
Oma keksintö tappoi Midgleyn
Vaikka Thomas Midgley Jr. ei tappanutkaan ketään omakätisesti, hänen tietoisuutensa etyylibensiinin myrkyllisyydestä on leimannut hänet häikäilemättömäksi ihmiseksi, joka on epäsuorasti vastuussa miljoonien ihmisten kuolemasta. Midgley ehti kuitenkin kuolla ennen kuin lyijybensiini kiellettiin ja tutkijat tuomitsivat sen traagiset haittavaikutukset.
Midgley, jolla oli ilmiömäinen kyky tehdä hengenvaarallisia keksintöjä, sairastui polioon vuonna 1940. Tauti halvaannutti hänet, ja tavoilleen uskollisena hän rakensi naruista ja väkipyöristä koostuvan laitteen, jolla hän pystyi itsenäisesti nousemaan sängystä ylös.
Myös tämä keksintö maksoi ihmishenkiä – hänen omansa. Vuonna 1944 tuolloin 56-vuotias Midgley sotkeutui nostolaitteensa naruihin ja tukehtui.