Jääkuningas halusi jäähdyttää tropiikin

Järven rannalla seisoi vanttera paksuun turkkiin pukeutunut mies. Hän kaivoi taskustaan pienen muistikirjan ja kirjoitti siihen säntillisellä käsialallaan:

”Ikkunat ovat kuurassa, vaunujen pyörät nitisevät, pojat ahkeroivat, on keskitalvi ja Fresh Pondin peittona on 50 000 dollarin arvosta jäätä.”

Mies oli Frederic Tudor, ja hänen edessään levittäytyvä järvi oli hänen valtakuntansa. Vuosia aikaisemmin – vuonna 1805 – ihmiset olivat nauraneet, kun hän oli ilmoittanut alkavansa myydä jäätä Yhdysvaltojen etelävaltioihin.

Nyt kukaan ei enää nauranut Tudorille, joka tunnettiin lisänimellä ”jääkuningas”.

Koulunkäynti ei maistunut

Yhdysvaltojen itsenäisyyssota oli juuri päättynyt, kun Frederic Tudor syntyi vauraan lakimiehen perheeseen vuonna 1783.

Fredericistä kasvoi vilkas ja nokkela poika. 13-vuotiaana hänet lähetettiin Bostoniin latinakouluun, missä hänelle valkeni pian, etteivät koulukirjat ja teoria olleet hänen heiniään.

Vanhemmat taipuivat poikansa toivo­mukseen ja antoivat tämän keskeyttää opintonsa ja perustaa oman kaupan. Kauppiaan elämä ei kuitenkaan riittänyt levottomalle ja luovalle nuorukaiselle.

Hän kokeilikin siipiään keksijänä ja kehitti pumpun, jonka piti estää laivoja uppoamasta. Keksintö ei saavuttanut suurta menestystä.

Kun Frederic oli 17-vuotias, hänen veljensä William lähetettiin Kuubaan parantolaan, ja seikkailunhaluinen Frederic lähti mukaan.

Keväinen Kuuba oli oikea paratiisi eksoottisine hedelmineen, valkeine hiekkarantoineen ja viilentävine Karibianmeren aaltoineen. Kesä toi kuitenkin tullessaan paahtavan helteen, hyttyset ja malarian.

Kotimatkalla Frederic vietti useita viikkoja Charlestonissa Etelä-Carolinassa, jossa ilmasto oli vieläkin tukalampi kuin Kuubassa.

”Kuumuus sai kielen roikkumaan suusta”, hän kirjoitti Charlestonista.

Juomia myöten etelässä kaikki oli lämmintä ja tukalaa, ja Tudor kaipasi Massachusettsin kylmiä talvia ja jään peittämiä järviä. Vähitellen hänen mielessään alkoi kyteä idea.

Alku oli hankala

Päästyään takaisin Bostoniin Tudor osti suuren muistikirjan ja luonnosteli sen kansilehdelle jäävaraston, jollaisia hänen kotiseudullaan käytettiin.

Ensimmäiselle sivulle hän kirjoitti: ”Se, joka luovuttaa ensimmäisen vastoinkäymisen edessä yrittämättäkään taistella, ei koskaan voi menestyä sodassa, rakkaudessa tai liiketoiminnassa.”

Muutama päivä muistikirjan ostamisen jälkeen Frederic kirjoitti siihen suunnitelmansa: ”Boston, 1. elokuuta 1805. William ja minä olemme päättäneet yhdistää varamme ja toteuttaa suunnitelmamme viedä ensi talvena jäätä Länsi-Intiaan.”

Veljekset päättivät testata liikeideaansa Karibianmeressä sijaitsevalla Martiniquen saarella. William matkusti jo etukäteen Karibianmerelle hankkimaan asiakkaita ja solmimaan sopimuksia jään toimittamisesta.

Sillä välin Frederic hankki käsiinsä jään leikkaamista, säilyttämistä ja kuljettamista koskevaa kirjallisuutta ja perehtyi aiheeseen tarmokkaasti. Sitten hän sahautti tonnin verran jäätä veljesten kodin lähellä sijaitsevasta järvestä.

Seuraavaksi Frederic yritti vuokrata laivan, mutta laivojen omistajat pitivät häntä hulluna. Kukaan ei halunnut vuokrata laivaansa kuljettamaan lastia, joka voisi sulaessaan vaurioittaa laivan runkoa ja pilata muun lastin.

Frederic Tudor ei silti lannistunut vaan osti 4 000 dollarilla Favourite-prikin. Pari päivää laivan lähdön jälkeen Boston Gazette -sanomalehti julkaisi siitä ivallisen uutisen: ”Tämä ei ole vitsi: tullikamarin edustajan mukaan Bostonista on hiljattain lähtenyt laiva viemään jäätä Martiniqueen. Toivokaamme, että hanke ei valu tyhjiin!”

Jääkauppaa Karibialla

Frederic Tudor saapui jäälastinsa kanssa Martiniqueen keväällä 1806. Merimatka oli kestänyt kolme viikkoa, ja valtaosa jäästä oli sulanut sen aikana. Veljekset eivät siitä masentuneet vaan alkoivat jakaa paikallisille mainoslehtisiä, joihin oli painettu teksti:

”Tänään 7. maaliskuuta alkaen myymme neljän päivän ajan jäätä, joka on tuotu Bostonista asti. HUOM: Asiakkaita pyydetään tuomaan kangasta jään pakkaamista varten. Pakattuna jää säilyy pitempään.”

Veljekset uskoivat, että martiniquelaiset suorastaan tungeksisivat ostamaan jäätä, jolla he voisivat viilentää ruokiaan ja erityisesti juomiaan.

Ostajia tuli kuitenkin vain kourallinen, eikä heistäkään suurin osa tiennyt, miten olisi saanut ostamansa jään säilymään.

”Täkäläisillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten käsitellä jäätä. Jotkut kantavat sitä pitkin katuja paahtavassa auringossa ja jotkut panevat sen sankoon oven pieleen ja valittavat, kun se sulaa. Jotkut taas säilyttävät jäätä vesivadissa tai jopa suolassa!” Frederic Tudor kirjoitti turhautuneena langolleen.

Alkuvaikeuksista huolimatta Tudorit olivat varmoja, että jääkauppa alkaisi vielä kannattaa.

Tärkeintä oli vakuuttaa asiakaskunta jään tarpeellisuudesta ja ajatella pitkäjänteisesti. He alkoivat toimittaa jäätä ilmaiseksi Martiniquen suosituimpiin baareihin.

Tudorit toivoivat, että kun asiakkaat olisivat tottuneet kylmiin virvokkeisiin, he eivät enää haluaisi nauttia taskulämpimiä juomia.

Liiketoiminta pääsi vauhtiin

Vuonna 1807 Frederic Tudor kuljetti jälleen uutta jäälastia Karibialle. Nyt kohteena oli Kuuba, jossa ajatus jääkaupasta oli syntynyt.

Alku ei kuitenkaan enteillyt hyvää. Kun Tudor tapasi saaren kuvernöörin, tulkki kieltäytyi aluksi tulkkaamasta häntä; tulkin mielestä ajatus jään myynnistä oli niin hullu, ettei sillä sopinut vaivata kuvernööriä. Lopulta Tudor kuitenkin sai haluamansa eli kuuden vuoden yksinoikeuden Kuuban jääkauppaan.

Tudor rakennutti useita varastoja sahattuja jäälohkareita varten. Hän joutui ottamaan sitä varten suuren lainan, mutta hän oli varautunut siihen, että jääkauppa tuottaisi ­alkuun tappiota.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä kärsivällisiä, ja vuonna 1812 yksi hänen velkojistaan vei velka-asian oikeuteen.

”Maanantaina minut pidätettiin ja teljettiin velkojeni vuoksi Bostonin vankilaan. Se oli tietysti odotettavissa, mutta olin toivonut voivani välttää moiset ongelmat, etenkin kun liiketoimeni näyttävät vihdoinkin lupaavilta”, Tudor kirjoitti päiväkirjaansa.

Ystäviensä avulla hän sai kerättyä riittävästi rahaa velkojensa maksuun, ja hänet vapautettiin vankilasta. Vapauduttuaan hän päätti valloittaa jääkaupallaan Yhdysvaltojen etelävaltiot.

Vuonna 1817 Tudor perusti jäävaraston Charlestoniin ja vuotta myöhemmin Savannahiin. Hän noudatti kotimaassaan samaa markkinointitaktiikkaa kuin Martiniquessakin: aktiivista mainontaa ja tutustumistarjouksia.

Mainoslehtisissään Tudor julisti, että paras tapa kuljettaa jäätä oli kääriä se mattoon, joita myytiin hänen jäävarastollaan dollarin kappalehintaan.

Jääkauppa alkoi viimeinkin päästä vauhtiin.

Intiassa arvostettiin Bostonin jäätä

Vuonna 1819 Tudorilla oli useita jäävarastoja Yhdysvalloissa, Kuubassa ja Martiniquessa, ja jääkauppa kukoisti. Tudor kirjoitti ystävälleen myyneensä pelkästään vuoden alkupuolella jäätä jo 30 000 dollarilla ja uskovansa, että jäätä menisi vielä 8 000 dollarin edestä.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Tudor joutui kuitenkin toteamaan, että hänen pääomansa oli sulanut olemattomiin leudon talven ja laman vuoksi: ”Minulla ei ole dollariakaan. Kaikki on ohi!” hän kirjoitti synkkänä.

Tudorilta vei kolme vuotta päästä taas jaloilleen. Lopulta hän saattoi laajentaa jääimperiumiaan, tällä kertaa maapallon toiselle puolelle.

Tudor oli vuosikausia haaveillut jään viemisestä Intiaan. Hän uskoi, että Intian brittiläiset siirtomaaisännät janosivat jäätä, jolla pitää juomansa viileinä.

Vuonna 1833 Bostonin satamassa lastattiin 200 tonnia jäätä Tuscany-nimiseen laivaan. Laivan määränpää oli Kalkuttan kaupunki Intiassa. Matka kesti viisi kuukautta, ja alus ylitti sen aikana kaksi kertaa päiväntasaajan. Perillä lastiruumassa oli yhä noin sata tonnia jäätä.

Bostonilainen jää saavutti Intiassa valtavan suosion, eikä vain brittien keskuudessa. Myös intialaiset olivat kiinnostuneita jäästä. ”Jos jokin on tässä maassa ylellisyyttä, niin sitten jää”, muuan intialainen historioitsija kirjoitti innoissaan.

Näin jäätä kerättiin:

Monet eivät olleet koskaan edes nähneet jäätä. ”Muuan intialainen uskaltautui koskettamaan jäätä, mutta kun se poltti hänen kättään, hän säntäsi pakoon”, Tudorin jäälaivan kapteeni kirjoitti eräällä matkalla.

Jäästä tuli niin suosittua, että Kalkuttan asukkaat jopa keräsivät rahaa jäävaraston rakentamista varten.

Kaikki käyttivät jäätä

Intian jääkauppa oli niin tuottoisaa, että Tudor saattoi maksaa kaikki velkansa pois.

Bostonin liikemiehet tajusivat vihdoin, että jään myynti oli tuottoisaa liiketoimintaa, ja vuonna 1855 Bostonin seudulla oli jo 12 jääkauppaan erikoistunutta yritystä.

Samoihin aikoihin koteihin alettiin hankkia jäälaatikoita, joissa suuri jääkuutio piti ruuan kylmänä päiväkausien ajan.

Frederic Tudor oli tyytyväinen, sillä hänen jäinen unelmansa oli toteutunut. Hän kuoli varakkaana miehenä 80 vuoden iässä vuonna 1864.

Jääkauppa jatkui vilkkaana, ja esimerkiksi vuosina 1879–80 yhdysvaltalaiset ostivat noin 5 miljoonaa tonnia jäätä. Jään myynti hiipui vasta 1920-luvulla jääkaapin keksimisen myötä.

Massachusettsin viimeinen jääliike suljettiin vuonna 1942, ja monissa Intian satamakaupungeissa näkyy yhä vanhoja jäävarastoja kuin kunnianosoituksena ”jääkuningas” Tudorin sinnikkyydelle.