Giljotiinin piti tappaa nopeasti ja kivuttomasti – mutta toisin kävi

Tohtori Joseph-Ignace Guillotin asteli Ranskan kansalliskokouk­sen puhujapönttöön 10. lokakuuta 1789. 

Kansalliskokous oli hallinut maata siitä lähtien, kun vallanku­mous oli puhjennut muutamaa kuukautta aikaisemmin. 

Guillotin oli kokouksen kunnioi­tettu jäsen ja osallistui mieluusti yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta koskevaan keskusteluun. Nyt hänen aiheenaan oli kuolemantuomion uudistaminen.

”Rikolliset mestataan. Sen tulee tapahtua yksinomaan yksinkertaisen kojeen avulla, joka irrottaa pään ruumiista kivuttomasti”, tohtori julisti.

Ehdotuksestaan huolimatta Guillotin oli kuolemantuomion kiivas vastustaja: hänen mielestään kuolemantuomio kuului pimeälle keskiajalle. 

Hän toivoikin, että ehdotus nopeasta ja kivuttomasta kuolemasta johtaisi vähitellen kuolemantuomion täydelliseen lakkauttamiseen.

Toisaalta hän toivoi myös, että hänen keksintönsä lisäisi yhteiskunnan tasa-arvoisuutta – myös kuolemaantuomittujen keskuudessa. 

Varakkaat perheet lahjoivat usein pyövelin, jotta tämä varmistaisi nopean kuoleman, kun taas köyhät rikolliset joko hirtettiin tai mestattiin tylsäteräi­sillä kirveillä, joita käyttivät kokemattomat pyövelit.

Guillotin kuulutti mekaanisen mestauksen oikeudenmukaisuutta niin puhujapöntössä kuin monissa artikkeleissaankin. 

Ranskan tasa-­arvoistuessa ihmiset arvostaisivat aiempaa enemmän ­oikeuksiaan ja kasvaisivat sitä kautta aiempaa vastuullisemmiksi kansalaisiksi, Guillotin uskoi.

Hänen ehdotuksensa saavutti suuren suosion. Ranska oli suurten muutosten kourissa, ja kansalaiset kyseenalaistivat vanhat käytännöt ja säännöt myös teloitusten osalta.

Vallankumouksen vanavedessä, kuninkaan ja kirkon vallan murruttua, ranskalaiset arvostivat nyt ennen kaikkea tervettä järkeä ja ­ihmisoikeuksia. 

Tappokoneen suunnittelu

Kansalliskokous otti Guillotinin ehdotuksen hyvin vastaan, ja perusteellisen harkinnan jälkeen se hyväksyttiin laiksi. 20. maaliskuuta 1792 mekaanisesta teloituksesta tuli ainoa hyväksytty valtiol­linen teloitusmuoto.

Nyt kansalliskokouksen oli enää kehitettävä koje, jolla humaanit teloitukset voitaisiin suorittaa.

Se ryhtyi tutkimaan vanhoja teloituslaitteita, joita oli käytetty Euroopan kaupunkien toreilla vuosisatojen ajan. 

Yksikään vanhoista laitteista ei kuitenkaan täyttänyt kansalliskokouksen tiukkoja vaatimuksia: uuden teloituslaitteen tuli symboloida Ranskan suuruutta ja ­armollisuutta.

Kansallisko­kous oli nimittäin tullut siihen tulokseen, että yhteiskunnan valistumisen asteen saattoi päätellä tavasta, jolla se kohteli rikollisiaan. Siksi myös teloituksen piti olla ­inhimillinen ja kivuton.

Huhtikuussa 1792 muuan pianonrakentaja sai tehtävän rakentaa ensimmäisen giljotiinin. Ennen kuin laite voitiin ottaa varsinaiseen käyttöönsä, sitä piti hienosäätää. 

Uuden laitteen kehitys annettiin tehtäväksi työryhmälle, joka ryhtyi oitis pohtimaan tappavan huippuinnovaation tärkeitä yksityiskohtia. 

Terä katkaisi kaulan

Työryhmä tuli siihen tulokseen, että giljotiinin runko koostuisi kahdesta neljän metrin korkuisesta tolpasta, joiden etäisyys toisistaan oli 40 senttimetriä. 

Ylhäällä tolppia yhdisti poikkipuu, jonka alla roikkui painavassa puupalkissa 10–15 kilon painoinen terä. Sitä piti paikoillaan yksinkertainen köysimekanismi, jonka pyöveli saattoi vapauttaa vivusta vetämällä.

Mestattava pantiin makaamaan giljotiinin juurella olevalle puulankulle. 

Hänen kaulansa asetettiin uurrettuun puupalkkiin ja ­lukittiin paikoilleen yläpuolisella poikkipuulla. Tämä lunetteksi kutsuttu pinne esti mestattavaa liikuttamasta päätään.

Kun pyöveli väänsi vivusta, köysimekanismi vapautti painavan terän, joka putosi vauhdilla alas ja katkaisi ­uhrin niskan hauraat luut. 

Laite oli suunniteltu niin, että irtileikattu pää putosi mestattavan ruumiin eteen kiinnitettyyn nahkapussiin. 

Työryhmän mukaan uusi koje teki mes­tauksesta yksinkertaisen ja ­lähes kivuttoman toimenpiteen, joka ei käytännössä voinut mennä pieleen.

Käytännön kokeita

Ensimmäinen giljotiini pystytettiin Pariisiin. Samalla käynnistyivät myös ­lukuisat tekniset kokeet, joiden avulla giljotiinin rakenne pyrittiin hiomaan huippuunsa.

Ongelmia esiintyi alusta asti: pian kävi ilmi, että pystypalkkeihin oli kiinnitettävä rautakiskot terää varten. 

Puulla on taipumusta turvota ja kutistua lämpötilan ja ilmankosteuden vaihtelujen mukaan, mikä saattoi johtaa siihen, että terä juuttuisi kiinni ratkaisevalla hetkellä.

Työryhmä päätti, että giljotiinin puuosat oli maalattava punaiseksi. Siten verentahrimat palkit eivät kauhistuttaisi teloitusten yleisöä. 

Punainen väri myös muistuttaisi mahdollisia rikollisia heidän kohtalostaan, mikäli he joutuisivat joskus tuomituksi giljotiiniin, työryhmä uskoi.

Erityisenä huomionosoituksena yleisöä kohtaan giljotiini asennettiin puisen lavan päälle, jotta mahdollisimman moni katsoja pääsisi osalliseksi suosituista teloituksista. 

Kokeita ruumiilla

Seuraavaksi giljotiinia piti kokeilla käytännössä. Aluksi ­terän alle sidottiin mestattavaksi eläviä lampaita ja vasikoita. 

Tulokset olivat lupaavia, mutta työryhmä ei ollut vieläkään tyytyväinen. Siksi se tilasi lähiseudun vaivais­taloilta ja sairaaloilta ihmisruumiita, jotta uutta laitetta voitaisiin koekäyttää mahdollisimman todenmukaisissa ­olosuhteissa.

Työryhmän johtaja valitsi huolella vankkatekoisimpien miesten ruumiita, joissa olisi terälle eniten vastusta. 

Ensimmäinen koemestaus ruumiilla sujui ongelmitta, mutta toisella kertaa kaikki meni pieleen: ruumiin kaula leikkautui vain osittain, ja irtileikattu pää jäi roikkumaan ruston ja jänteiden varaan.

Moinen barbaarisuus oli kerrassaan sopimatonta, ja niinpä työryhmä päätti vielä kerran tutkia giljotiinin koko rakenteen. 

Giljotiinin kor­keus, terän putoamisnopeus ja erilaiset teränmuodot analysoitiin tarkkaan. Loppujen lopuksi viisto terä osoittautui kaikkein tehokkaimmaksi.

Veri kerättiin vateihin

25. huhtikuuta 1792 eli viisi viikkoa sen jälkeen, kun mekaaninen teloitus oli hyväksytty lailla, giljotiinin kehittely oli niin pitkällä, että kojetta saatettiin testata elä­vien ­rikollisten mestaamiseen. 

Ensimmäinen uhri oli maantierosvo Nicolas Jacques Pelletier. Työryhmän jäsenet seurasivat hänen teloitustaan silmä tarkkana: nyt nähtäisiin, millaista satoa heidän uurastuksensa oli tuottanut.

Itse mestaus sujui moitteettomasti, mutta työryhmän mielestä laite ei vieläkään ollut valmis tekemään selvää kuolemaantuomittujen tulvasta.

Erityisen tärkeää oli löytää ratkaisu ongelmaan, jonka mestattujen katkaistusta kaulasta suihkuava veri aiheutti. 

Ratkaisuksi keksittiin metalliset vadit. Työryhmä muutti myös hiukan terän muotoa, jotta se pureutuisi helpommin mestattavan niskanikamien läpi.

Giljotiini tappoi 40 000

Giljotiini joutui pian valmistuttuaan tositoimiin. Syyskuussa 1792 Ranska julistettiin tasavallaksi, ja kuningas Ludvig XVI ja kuningatar ­Marie-Antoinette vangittiin. 

Kuningas joutui giljotiiniin tammikuussa 1793, mutta kuningattaren mestausta ­lykättiin lokakuulle.

Vain puolisen vuotta ensimmäisten mestausten jälkeen giljotiini oli jo ahkerassa käytössä.

Syyskuussa 1793 valtaan nousi vallankumousjohtaja Maximilien de Robespierren hirmuhallinto, joka ryhtyi ankarasti vainoamaan vastavallankumouksellisiksi epäilemiään. 

Erityisesti vainottiin aatelisia ja kirkonmiehiä, joita mestattiin joukoittain. Myös moni porvari ja ­talonpoika menetti päänsä, useat heistä kapinaan yllyttämisestä syytettynä.

Jotkut historiantutkijat ovat arvioineet, että syyskuun 1793 ja heinäkuun 1794 ­välisenä aikana mestattiin ­jopa 40 000 ihmistä, joista useimmat olivat täysin syyttömiä. Robespierren julma diktatuuri päättyi vasta, kun hän itse joutui giljotiiniin.

Epäilykset vaivasivat

Vaikka osaavat tiedemiehet ja rakentajat olivat pyrkineet kaikin keinoin tekemään giljotiinista aidosti inhimillisen ja tuskattoman tavan kuolla, epäilys kalvoi silti monen mieltä.

Lukemattomissa silminnäkijäkertomuksissa mainittiin irtileikkautuneita päitä, joiden silmät sulkeutuivat ja suut liikkuivat vielä mes­tauksen jälkeenkin. 

Kauhukertomukset levisivät laajalle ja aiheut­tivat kansan keskuudessa suurta hämmennystä.

Erään aatelisnaisen irtileikatun pään kerrottiin näyttäneen verisesti loukkaantuneelta, kun pyövelin apuri oli nostanut sen hiuksista pitäen saavista ja antanut sille mojovan korvapuustin.

Irtonainen pää eli pitkään

Lääkäri Jacques Beaurieux ryhtyi vuonna 1905 tutkimaan giljotiiniin liittyviä kauhutarinoita. Hän seurasi murhaaja Henri Languillen teloitusta ja tutki huolella tämän irrotetun pään.

”Miehen suu ja silmäluomet liikkuivat epäsäännöllisen rytmin mukaan viiden–kuuden sekunnin ajan. Sen jälkeen odotin pari sekuntia ja huusin kovaan ääneen: 

’Languille!’ Näin, miten silmäluomet avautuivat hitaasti ja hallitusti. […] Silmät tarkensivat katseensa minun silmiini ja pupillit supistuivat. Se oli elävien silmien katse”, tohtori Beaurieux kirjoitti raporttiinsa, jossa hän vahvisti pään eläneen noin 30 sekuntia mestauksen jälkeen.

Karmiva raportti levisi laajalle, mutta sen sisällöstä huolimatta Ranska ei suostunut luopumaan giljotiinin käytöstä. 

Vasta vuonna 1939 joukkomurhaaja Eugene Weidmannin teloituksen jälkeen, kun lehtikuvaajat olivat tallentaneet filmille Weidmannin kolmea epäonnistunutta mestausyritystä seuranneen tuskaisen kuolinkamppailun, maan hallitus päätti kieltää julkiset teloitukset.

Viimeinen giljotiinilla teloitettu ranskalainen menetti päänsä niinkin myöhään kuin syyskuussa 1977. 

Neljä vuotta myöhemmin Joseph-Ignace Guillotinin unelma kävi viimein toteen: vuonna 1981 Ranskan hallitus päätti luopua kuolemanrangaistuksen käytöstä, ja lähes kaksisataa vuotta palvellut ­giljotiini ­siirrettiin varaston nurkkaan pölyttymään.

Jos historialliset teloitukset ja kuolemantuomiot kiinnostavat, tilaa HISTORIA. Tutustu giljotiiniin klikkaamalla kuvan yksityiskohtia.