Dynamiitti teki Alfred Nobelista Kuoleman kauppiaan

Italialainen Ascanio Sobrero työskenteli vuonna 1847 laboratoriossaan Torinossa ja pudotti tipan paksua, kellertävää nestettä lasipulloon.

Hän oli jo vuosia yrittänyt valmistaa ruutia tehokkaampaa räjähdysainetta. Nyt lasipullon pohjalla oli pisara glyseriiniä, rikkihappoa ja typpihappoa sisältävää nitroglyseriiniä.

Sobrero alkoi kuumentaa nestettä, mutta hän oli tuskin ehtinyt sytyttää liekin pullon alle, kun nitroglyseriinitippa räjähti ja lasipullo hajosi Sobreron kasvoille.

Tapaturma jätti Sobreron kasvoihin syvät arvet, ja hän lopetti sen vuoksi nitroglyseriinin tutkimisen tyystin.

Kollegat Euroopassa ja Yhdysvalloissa olivat kuitenkin perillä Sobreron työstä tämän kirjoittamien artikkeleiden ansiosta.

Yksi italialaisen kokeista kiinnostunut tiedemies oli nuori ruotsalainen kemisti Alfred Nobel.

Sobrerosta poiketen Nobel uskoi nitroglyseriinin hyödyllisyyteen muun muassa rautateiden rakentamisessa, jossa sitä voitaisiin käyttää muun muassa tunnelien louhimiseen.

Ensin Nobelin piti kuitenkin ”kesyttää” nitroglyseriini. Se oli vaarallinen tehtävä, josta hän maksoi lopulta kovan hinnan.

Pisara räjähti kuin pistoolin laukaus

Alfred Nobel tutustui ensi kerran nitroglyseriiniin 21-vuotiaana venäläisen kemian professorinsa Nicolai Zininin laboratoriossa Pietarissa vuonna 1854.

Zinin tiputti opiskelijoidensa edessä pisaran nitroglyseriiniä alasimen päälle.

Kun hän iski pisaraa vasaralla, kuului kova pamaus, jonka Nobel kuvaili myöhemmin kuulostaneen aivan pistoolin laukaukselta.

Kiinnostus räjähdysaineisiin kulki Nobelien suvussa.

Alfredin Immanuel-isä oli muuttanut Ruotsista Pietariin vuonna 1838 valmistamaan merimiinoja keisarilliselle laivastolle, ja muu perhe oli seurannut perässä vuonna 1842.

Nuori Alfred oli kuullut nitroglyseriinistä jo vuonna 1850 opiskellessaan kemiaa Sobreron johdolla Pariisissa, mutta vasta professori Zininin koe sai hänet todella ymmärtämään sen mahdollisuudet.

Edes Sobreron arpisten kasvojen muisto tai tämän varoitukset eivät pelottaneet nuorta ruotsalaista.

”Pelkkä pisara syttyy kuumennettaessa ja palaa rajusti. Sopivissa oloissa neste räjähtää valtavalla voimalla”, Sobrero oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa varoitukseksi muille.

Alfred Nobel sen sijaan uskoi vakaasti, että nitroglyseriinistä tulisi perheyhtiölle oikea rahasampo.

Pommi räjäytti joen jään

Alfred alkoi tehdä isänsä kanssa kokeita nitroglyseriinillä perheen miinatehtaan laboratoriossa.

Nitroglyseriinin hallittu räjähdys edellytti kuitenkin sytytintä, sillä kuten Zininin alasinkoe oli osoittanut, pelkkä vasaranisku oli saanut tipan nitroglyseriinia räjähtämään rajusti.

Nobel kokeili sekoittaa nitroglyseriiniin ruutia ja sytytti seoksen palamaan. Pelkkä ruutinokare synnytti valtaisan lieskan, kun se sytytti nitroglyseriinin.

Kokeet loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun Venäjä vuonna 1856 hävisi Englantia ja Ranskaa vastaan käymänsä Krimin sodan.

Miinatilaukset Nobelien tehtaalle loppuivat, ja tehdas ajautui konkurssiin vuonna 1859.

Vanhemmat palasivat Ruotsiin, mutta heidän kolme poikaansa jäivät Venäjälle pelastamaan yhtiön rippeet. Konkurssi synnytti nuoressa Alfredissa pysyvän kammon talousvaikeuksia kohtaan.

”Olen ajoittain ollut suurissakin vaikeuksissa, mutta en silti ole milloinkaan pyytänyt lykkäystä maksuihini. Näin ollen katson oikeudekseni vaatia samaa huolellisuutta muilta”, Nobel moitiskeli myöhemmin tuttavaansa, joka ei ollut maksanut lainaansa ajoissa.

Vastoinkäymiset eivät vaikuttaneet Alfredin intoon jatkaa nitroglyseriinikokeita, ja hänen vanhempi veljensä Ludvig sai perheyhtiön uuteen nousuun alkamalla valmistaa muun muassa työkaluja ja rautavahvisteisia pyöriä tykkeihin.

Yhtiön uuden menestyksen ansiosta veljeskolmikko pystyi jäämään Venäjälle ja jatkamaan kokeitaan.

Nyt Alfred alkoi testata liekillä sytyttämisen sijaan sytytyslankaa sekä sytytintä, jonka muodosti erittäin räjähdysherkällä elohopeafulminaatilla täytetty kuparikapseli.

Nobel liitti pitkän sytytyslangan sytyttimeen, jonka hän pani nitroglyseriiniä sisältävään astiaan. Sitten hän veti sytytyslangan turvallisen matkan päähän ja sytytti sen.

Kun sytytyslanka paloi loppuun ja tuli saavutti sytyttimen, koko astia räjähti kappaleiksi.

Talvella 1862 veljekset testasivat pommiaan Pietarin läpi virtaavan Nevajoen jäällä.

Räjähdys oli niin voimakas, että se nostatti ilmaan suuren jää- ja vesiryöpyn.

Alfred Nobel oli ensimmäisenä maailmassa onnistunut tekemään epävakaasta nitroglyseriinistä tehokkaan räjähteen.

Ruutia tehokkaampi räjähdysaine

Alfred Nobel kirjoitti innoissaan isälleen, joka alkoi poikansa kuvauksen perusteella tehdä räjähdysainekokeita Ruotsissa.

Sytytyslangan sijaan isä kuitenkin kaatoi nitroglyseriiniä ruudin päälle ja sytytti seoksen palamaan.

Hän oli vakuuttunut, että perhe ansaitsisi uudella räjähdysaineella omaisuuksia:

”Olen saavuttanut hyviä tuloksia ruudilla. Uskon, että tämän [räjähdysaineen] valmistaminen tulee olemaan erittäin kannattavaa erityisesti Venäjällä. Siksi sinun on mitä pikimmin palattava kotiin auttamaan vanhaa isääsi”, isä-Immanuel kirjoitti heinäkuussa 1863.

Alfred Nobel pelkäsi isänsä kokeiden päättyvän tuhoisasti ja kiiruhti Tukholmaan.

Ruudin määrän lisääminen teki seoksesta hengenvaarallista, etenkin kun professori Zinin oli arvioinut nitroglyseriinin tehon olevan viisikymmenkertainen ruutiin verrattuna.

Isä-Nobel oli vuokrannut poikiensa taloudellisella tuella Tukholmassa sijaitsevan Heleneborgin kartanon ja rakentanut sen puutarhassa olevaan puuvajaan laboratorion.

Siellä Immanuel ja Alfred jatkoivat kokeitaan apunaan Alfredin nuorin veli, vasta 17-vuotias Emil.

30-vuotias Alfred uurasti 18 tuntia vuorokaudessa suunnitellen ja testaten erilaisia sytyttimiä.

Hän viittasi kintaalla yskä- ja huimauskohtauksilleen, ja joinakin päivänä hän unohti kokonaan syödä.

Raataminen kannatti, sillä pian Nobel keksi rakentaa sytyttimen täyttämällä onton puunpalasen muutamalla grammalla ruutia.

Sitten hän työnsi puisen sytyttimen nitroglyseriiniä sisältävään metallisäiliöön tekemäänsä reikään ja kiinnitti siihen sytytyslangan.

Isä ja poika päättivät testata sytytintä, ja kun sytytyslanka paloi ruutiin asti, säiliö räjähti voimakkaasti pamahtaen.

Ruutisytytin ja metallisäiliö auttoivat keskittämään reaktion niin, että nitroglyseriinin valtava räjähdysteho pääsi vapautumaan täydellä voimallaan.

Lokakuussa 1863 Alfred Nobel sai keksinnölleen patentin Ruotsissa, ja hänelle alkoi suorastaan tulvia tilauksia.

Nitroglyseriinisäiliöitä oli paljon helpompi panostaa kuin irtonaista ruutia, ja ne sopivat siksi mainiosti esimerkiksi rautateiden räjäyttämiseen kallioiden läpi.

Räjähteen teho hirvitti sodanjohtoa

Alfred Nobel tiesi, että nitroglyseriini olisi myös tehokas ase, ja marraskuussa 1863 hän esitteli isänsä kanssa keksintöään Ruotsin kuninkaalle Kaarle XV:lle ja maan sotavoimien johdolle Karlsborgin linnoituksessa Vätternjärven rannalla.

Yleisö odotti jännittyneenä, kun Nobel kaatoi räjähdysainetta linnoituksen edustalla olevan tykin sytytysaukkoon.

Seos ei kuitenkaan räjähtänyt, sillä nitroglyseriini oli ehtinyt tihkua pois.

Nobel kaapaisi nopeasti kourallisen räjähdysainetta rauta-astiaan ja lisäsi siihen hieman tuoretta nitroglyseriiniä.

Sitten hän sytytti astiaan pikaisesti kiinnittämänsä sytytyslangan.

Kun tuli saavutti rauta-astian, kuului korviahuumaava pamaus ja ”kranaatti” sinkoutui 80 metriä ilman halki.

Esittely epäonnistui silti, sillä järkyttyneet kenraalit pitivät räjähdysainetta aivan liian vaarallisena käytettäväksi taistelussa.

Se ei kuitenkaan lannistanut Nobelia, joka jatkoi vakaamman ja tehokkaamman sytyttimen kehittelyä.

Kesällä 1864 Nobel keksi kokeilla sytyttimenä ruudilla täytettyä ohutta metalliputkea.

Kun liekki eteni sytytyslankaa pitkin putkeen, putki keskitti räjähdyksen energian ja tuloksena oli entistäkin voimakkaampi räjähdys.

Havainto vaikutti ratkaisevalta edistysaskeleelta, mutta Nobel ei ehtinyt iloita siitä.

Kun hänen nuorin veljensä Emil valmisti parin avustajan kanssa nitroglyseriiniä Heleneborgin laboratoriossa, seos ylikuumeni ja räjäytti puuvajan sekä räjähdysainevaraston ilmaan.

Räjähdyksen synnyttämä ilmanpaine rikkoi viereisen rakennuksen ikkunat ja paiskasi siellä työskennelleen Alfredin kumoon.

Aftonbladet-lehden mukaan räjähdys ”sai läheiset rakennukset vavahtamaan perustuksillaan”.

Kun laboratoriossa raivonnut tulipalo saatiin sammumaan, vajan rauniosta löytyi viisi kuolonuhria, joista yksi oli Emil Nobel.

Räjähdys oli riipinyt vaatteet vainajien yltä ja silponut muutamilta pään ja raajoja. Ainoa hengissä selvinnyt kannettiin paareilla sairaalaan.

”Hän muistutti enemmän veristä lihakasaa kuin ihmistä”, Aftonbladet kuvasi.

Laboratorio joutui muuttamaan pois

Onnettomuus järkytti Alfred Nobelia syvästi.

Hän tai hänen isänsä eivät olleet osanneet kuvitella, että paranneltu nitroglyseriini voisi räjähtää ilman sytytintä.

Perhe ei koskaan puhunut onnettomuudesta tai Emilin kuolemasta, kuten se ei ollut puhunut miinatehtaansa konkurssistakaan.

Alfred jatkoi työtään kehittääkseen räjähdysaineesta turvallisemman.

Heleneborgin kartanon naapurit sen sijaan pelkäsivät tuhoisan räjähdyksen toistuvan ja valittivat:

”Nobel voi ilmeisesti asettaa vaikka miinan talonsa alle.”

Suuronnettomuuden mahdollisuus huolestutti myös Tukholman viranomaisia, jotka kielsivätkin pian ”räjähdysaineiden valmistamisen ja säilyttämisen asuinalueilla”.

Niinpä Nobel vuokrasi proomun, siirsi laboratorionsa siihen ja jatkoi ”Nobelin patentoiduksi räjähdysöljyksi” kutsumansa räjähteen kehittelyä uudessa kelluvassa laboratoriossaan Tukholman saaristossa.

Hänen nestemäisellä räjähteellään ei ollut mitään tekemistä öljyn kanssa, eikä se ollut vielä dynamiittiakaan.

Nobel oli kuitenkin tietämättään vain yhden pienen askelen päässä ratkaisevasta läpimurrosta.

Vuonna 1865 Nobel sai viranomaisilta luvan rakentaa nitroglyseriinitehtaan kahdeksan kilometrin päähän Tukholmasta.

Pääoman hankkimista varten hän perusti isänsä kanssa Nitroglycerin Aktiebolaget -osakeyhtiön.

Vaikka traaginen räjähdys varjosti nitroglyseriinin mainetta, Nobelilla ei ollut vaikeuksia houkutella sijoittajia ostamaan yhtiön osakkeita.

Yksi sijoittajista oli Ruotsin rikkain mies, kiinteistökeinottelija Johan Wilhelm Smitt.

Hänen ei tarvinnut katua, sillä ”räjähdysöljy” oli huikea menestys ja tehtaan tuotanto kasvoi muutamassa kuukaudessa 50 kilosta kahteen tonniin.

Euroopassa rakennettiin kiivaasti rautateitä, ja kaivosteollisuuskin kukoisti.

Nobelin ”öljyllä” kaivostyöläiset saattoivat raivata kaksin verroin kalliota ruutiin verrattuna, ja puoli kiloa räjähdysöljyä maksoi noin kahdeksaa euroa vastaavan summan, mikä oli varsin kohtuullinen hinta työajan puolittumisesta.

Kysyntä oli niin suurta, että 1860-luvulla Nobel perusti uusia räjähdetehtaita Ruotsiin, Saksaan Norjaan, Suomeen ja Itävaltaan.

Lukemattomat huijarit halusivat päästä osalliseksi Nobelin menestyksestä ja alkoivat valmistaa omia räjähteitään, jotka räjähtivät usein käyttäjiensä käsiin.

Nobel joutuikin usein tekemään lehdissä julkista pesäeroa kopiotuotteisiin.

Negatiiviset lehtikirjoitukset vaikeuttivat räjähdysöljyn myyntiä uusille markkinoille, kuten Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1866 Nobel matkusti Atlantin yli osoittaakseen, että hänen patentoimansa räjähdysaine oli laadukasta ja turvallista käyttää.

Kun Nobelin laiva 15. huhtikuuta saapui New Yorkiin, satama oli täynnä lehtien toimittajia ja uteliasta yleisöä.

Ruotsalainen keksijä sekä kiehtoi että pelotti monia yhdysvaltalaisia, sillä sikäläiset lehdet olivat uutisoineet nitroglyseriinionnettomuuksista laajalti.

”Yksi historian järkyttävimmistä onnettomuuksista”, kirjoittivat yhdysvaltalaislehdet, kun nitroglyseriinilastissa ollut laiva oli räjähtänyt Panaman rannikon edustalla vain kaksi viikkoa ennen Nobelin saapumista Yhdysvaltoihin.

Toisessa tapauksessa newyorkilaisen hotellin ovimies oli viime hetkellä ehtinyt kantaa nitroglyseriiniä sisältäneen laatikon kadulle.

Vieraan jättämä laatikko oli alkanut savuta, kun räjähteestä tihkunut typpihappo oli reagoinut laatikon puuaineksen kanssa, ja se oli räjähtänyt heti sen jälkeen, kun ovimies oli saanut sen ovesta ulos.

Räjähdys rikkoi ikkunoita ja teki katuun metrin syvyisen kuopan, mutta kuolonuhreilta vältyttiin.

Kuolemanrangaistus uhkasi myyntiä

Pelko sai Yhdysvaltojen kongressin säätämään lain, jonka nojalla nitroglyseriiniä sisältävien räjähdysaineiden varomattomasta käsittelystä seurasi kuolemanrangaistus.

Kaiken lisäksi Nobelin Hampurissa sijaitseva tehdas oli räjähtänyt hänen ollessaan matkalla New Yorkiin.

Nobelin menestymismahdollisuudet Yhdysvalloissa näyttivät kehnoilta, mutta hän markkinoi tuotettaan väsymättä ja järjesti lehtien toimittajille räjähdysöljyn esittelyn Manhattanilla sijaitsevalla kivilouhoksella.

The New York Times -lehden toimittaja oli paikalla ja kuvaili tapahtumaa vaikuttuneena:

”Nobel avasi pullon ja kaatoi siitä ohuen noron kivelle. Hän tuikkasi nesteeseen tulitikun, ja neste syttyi palamaan.

Hän myös heitti räjähdysainetta sisältävän säiliön korkealta kalliolta maahan todistaakseen, että pelkkä isku ei saanut ainetta räjähtämään.”

Artikkeli synnytti vastalauseiden myrskyn, sillä lukijat pitivät sitä sinisilmäisenä yrityksenä peitellä räjähdysaineen vaarallisuutta.

Lukijat kutsuivat Nobelia kirjeissään ”paholaiseksi ihmisten vaatteissa”, ”kuoleman kaupustelijaksi” sekä ”joukkomurhaajaksi”.

Vihaiset reaktiot yllättivät Nobelin, joka totesi arvostelijoidensa ”hylänneen kaiken logiikan”.

”Ei voida olettaa, että ihmishenkien menetyksiltä vältytään kehitettäessä tehokasta räjähdysainetta yleiseen käyttöön”, Nobel vastasi lehtiartikkelissa tyynesti arvostelijoilleen.

Dynamiitti syntyi sattumalta

Nobel ei silti ollut kuuro kritiikille.

Hän jatkoi kokeiden tekemistä Yhdysvalloissa ja havaitsi, että kun ”räjähdysöljyyn” lisättiin puuspriitä eli metanolia, siitä tuli vähemmän iskuherkkää ja helpompaa kuljettaa.

Kun kongressi kesäkuussa 1866 hyväksyi lain nitroglyseriiniräjähteistä, varomattomasta käsittelystä langetettavaa rangaistusta oli lievennetty vankeuteen.

Lain mukaan räjähteitä piti silti yhä säilyttää lukituissa säiliöissä, joissa luki kuljetusta varten sana ”Vaarallinen”.

Nobel patentoi räjähteensä Yhdysvalloissa ja perusti United States Blasting Oil Company -yhtiön.

Tilauksia tulvi kaikkialta maasta, ja etenkin kullankaivajat mieltyivät ”jättiläisjauheeksi” kutsumaansa räjähteeseen.

Nobel palasi tyytyväisenä Eurooppaan jälleenrakentamaan tuhoutunutta Hampurin tehdastaan.

Saksan viranomaiset olivat kuitenkin sillä välin tiukentaneet turvallisuusmääräyksiä: Kunkin rakennuksen piti tulipalojen leviämisen estämiseksi olla erillään muista, eikä Nobel enää saanut jatkaa kokeitaan kuivalla maalla.

Niinpä Nobel siirsi laboratorionsa veneeseen, jonka hän ankkuroi Elbejoelle.

Venelaboratoriossa hän teki läpimurtonsa – miltei henkensä kaupalla.

Nobel pudotti epähuomiossa tipan nitroglyseriiniä lattialle ja heittäytyi oitis sivuun varmana siitä, että hänen loppunsa oli tullut.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Nobel tutki kummissaan lattiaa ja huomasi, että sitä peitti ohut kerros kuivunutta joentörmän mutaa, jota hän oli tuonut mukanaan kengissään.

Esimerkiksi kirjallisuuspalkinto piti Nobelin sanojen mukaan myöntää ”idealistisia tendenssejä osoittavan ainutlaatuisen teoksen kirjoittajalle”.

Nobelin ystävä, matemaatikko Gösta Mittag-Leffler, selvensi asiaa:

”Hän tarkoitti kirjailijoita, jotka käsittelivät uskontoa, monarkiaa, avioliittoa ja yhteiskuntaa kriittisesti tai nostivat esiin niihin liittyviä ongelmakohtia.”

Tulkintavaikeuksien vuoksi ensimmäiset Nobelin palkinnot jaettiin vasta viisi vuotta Nobelin kuoleman jälkeen.

Röntgensäteiden keksijä, saksalainen Wilhelm Röntgen, sai fysiikan palkinnon, ja rauhanpalkinto myönnettiin Punaisen ristin perustajalle ja Geneven sopimusten laatimiseen osallistuneelle ranskalaiselle Jean Henri Dunantille.

Nobel analysoi mutaa ja havaitsi, että se sisälsi huokoista piimaata, joka koostuu hienoksi jauhautuneista fossiileista.

Kun Nobel sekoitti yhden osan piimaata kolmeen osaan nitroglyseriiniä, syntyi punertavaa massaa, joka osoittautui hyvin vakaaksi räjähdysaineeksi.

”Uusi räjähdysaineeni, dynamiitti, on nitroglyseriiniä sekoitettuna huokoiseen piimaahan.

Olen antanut sille uuden nimen – en salatakseni sen luontoa vaan korostaakseni sen uuteen muotoon pakattua räjähdysvoimaa”, Nobel kirjoitti Ruotsin patenttihakemuksessaan.

Nimi ”dynamiitti” viittaa kreikan kielen ”voimaa” tarkoittavaan dynamis-sanaan.

Vuonna 1867 Nobel patentoi dynamiitin Ruotsissa, ja dynamiitti oli valmis valloittamaan maailman.

Nobelista tuli upporikas kulkuri

Seuraavien viiden vuoden ajan Nobel matkusti ympäri Eurooppaa esittelemässä dynamiittia rakennustyömailla ja kaivoksissa.

Kiinnostus oli suurta, ja 1870-luvulla Nobelilla oli räjähdetehtaita jo yli 90 maassa ja räjähteiden myynti nousi 11 tonnista 5 000 tonniin vuodessa.

Saksassa Nobel tunnettiin nimellä Dynamiten-könig eli ”dynamiittikuningas”.

Nobel oli työnarkomaani, ja hän laati sopimuksia, antoi haastatteluita toimittajille ja kirjelmöi lakimiehilleen uusista patenttihakemuksista kellon ympäri.

Hän työskenteli usein junassa matkatessaan kaupungista toiseen ja kutsuikin junia ”vieriviksi vankiloikseen”.

Jatkuva matkustelu ja suuri omaisuus toivat Nobelille lisänimen ”Euroopan rikkain kulkuri”.

Kuluttava elämäntapa vaati kuitenkin veronsa, ja kroonisen nuhan ja mahakivun lisäksi 40-vuotiasta Nobelia piinasi reuma.

Vuonna 1873 hän osti itselleen loisteliaan talon Pariisista, johon hän oli ihastunut jo opiskeluaikanaan, ja asettui aloilleen.

Pohatta oli myös hyväntekijä

Dynamiitti teki Nobelista upporikkaan, ja hän eli Pariisissa ylellisesti palvelijoiden ympäröimänä.

Hän ajeli ympäri Pariisia Venäjältä tuotujen kilpahevosten vetämillä vaunuilla ja oli kirjeenvaihdossa tutkijoiden ja monien taiteilijoiden, kuten kirjailija Victor Hugon, kanssa.

Nobel luki päivittäin sanomalehtiä ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi pysyäkseen ajan tasalla. Hän harrasti myös hyväntekeväisyyttä.

Kun Nobelin taloudenhoitaja oli menossa naimisiin, pohatta kysyi, mitä tämä halusi häälahjaksi.

”Sen, mitä monsieur Nobel ansaitsee päivässä”, nainen vastasi nenäkkäästi.

Nokkelasta vastauksesta huvittunut Nobel lahjoittikin hääparille 40 000 frangia, mikä vastaa nykyrahassa noin 98 000:ta euroa.

Vapaa-ajallaan Nobel kirjoitti runoja ja näytelmiä.

Hänellä oli myös masennuskausia, jota hän kutsui ”Niflheimin henkien vierailuiksi” viitaten skandinaavisen mytologian synkkään ja kylmään varjojen maahan.

Nobel etsi lohtua työstään ja vastaili aikansa kuluksi kirjeisiin.

”Posti toi ainakin kaksi tusinaa kirjettä, joissa kerjätään rahaa jopa 20 000 kruunuun asti”, Nobel kirjoitti ystävälleen. Kirjeet muistuttivat häntä köyhästä lapsuudesta Tukholmassa ennen perheen muuttoa Pietariin, ja hän tuki usein avokätisesti etenkin nuoria rahanpyytäjiä.

Nobel kirjoitti hyväntekeväisyydestään ystävälleen Bertha von Suttnerille:

”En kysy, missä heidän isänsä on syntynyt tai mitä jumalaa he rukoilevat. Aito auttaminen ei tunne valtioiden rajoja eikä vaadi perusteluja.”

Von Suttner oli itävaltalainen paronitar ja Nobelin entinen sihteeri. Hän oli myös yksi pohatan harvoista uskotuista.

Kaksikko kirjoitteli ahkerasti, ja Nobel kiinnostui paronittaren kannattamasta orastavasta rauhanliikkeestä.

Vaikka hän oli ansainnut omaisuutensa miinoilla ja räjähteillä, hän oli ehta pasifisti.

”Keksisin mieluusti niin tehokkaan ja tuhoisan aineen tai koneen, että se tekisi sodista ikiajoiksi mahdottomia”, Nobel oli paronittaren päiväkirjan mukaan joskus kirjoittanut.

Nobelin julkisuuskuva oli kuitenkin hyvin toisenlainen.

Vuonna 1888 Nobel ohitti Pariisissa lehtikioskin ja huomasi eräässä lehdessä otsikon ”Kuoleman kauppias on kuollut”.

Hän tiesi aiemmista lehtijutuista, että ilkeä nimitys tarkoitti häntä. Artikkelia lukiessaan Nobelille valkeni, että kirjoittaja oli sekoittanut hänet hänen Ludvig-veljeensä, joka oli kuollut muutamaa päivää aiemmin Cannesissa.

Virheellinen muistokirjoitus sai ruotsalaisen pohtimaan, ettei hän halunnut tulla muistetuksi miehenä, joka rikastui keksimällä ”uusia tapoja runnella ja tappaa”, kuten artikkeli asian muotoili.

Vuonna 1890 yksinäinen ja sairas Nobel eristäytyi muusta maailmasta huvilalleen San Remoon Italiaan nauttiakseen Välimeren ilmastosta.

Samoihin aikoihin hän myös laati testamenttinsa.

”Varaan osan omaisuudestani rauhanpalkinnon perustamiseen”, Nobel paljasti kirjeessä Bertha von Suttnerille tammikuussa 1893.

Hän kuoli kolme vuotta myöhemmin vain 63-vuotiaana.