Ilmasilta pelasti Länsi-Berliinin

Yhtäkkiä jokin meni vikaan. Yksi kuljetuskoneista osui Tempelhofin lyhyen kiitoradan reunaan ja syttyi tuleen. Liekit löivät kaikkialle, kun seuraava kone jo laskeutui ja joutui tekemään väistöliikkeen täydessä vauhdissa. Sen eturengas räjähti, kone kääntyi poikittain kiitoradalle ja pysähtyi siihen.

Samalla kolmaskin kone oli jo laskeutumassa. Onnettomuuskoneet ja paikalle kiirehtivä pelastusmiehistö tukkivat kuitenkin kiitoradan. Kone joutui kääntymään sivuun ja laskeutumaan kiitoradan viereen epätasaiselle pinnalle.

Kiitoradalla vallitsi täydellinen kaaos, ja Tempelhofin lennonjohtotorni määräsi kaikki koneet ilmaan kiertämään kenttää, kunnes laskeutuminen olisi mahdollista. Syntyi pitkä jono, ja tilanne muuttui yhä hermostuttavammaksi, kun koneita ilmestyi jatkuvasti lisää.

William Tunner oli kauhuissaan. Hän komensi kaikki lentäjät keskeyttämään tehtävänsä ja palaamaan tukikohtiinsa muualle Länsi-Saksaan niin sanottua paluukäytävää pitkin.

Berliinin ilmasilta pysähtyi ensimmäisen ja ainoan kerran. Tempelhofin tapahtumien jälkeen William Tunner palasi kirjoituspöydän ääreen kehittelemään suunnitelmaa, joka turvasi entisen pääkaupungin huollon ilmateitse.

Kiista Berliinin tulevaisuudesta

Berliini oli jaettu toisen maailmansodan jälkeen neljään vyöhykkeeseen, jotka olivat amerikkalaisten, brittiläisten, neuvostoliittolaisten ja ranskalaisten joukkojen valvonnassa. Kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen voittajavaltojen yksimielisyys oli enää pelkkä muisto.

Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto riitelivät kiivaasti Saksan tulevaisuudesta. Neuvostoliitto halusi Saksaan tiukkaa taloudellista ja poliittista kontrollia, jotta maa ei pääsisi vahvistumaan liikaa, kun taas Yhdysvallat ja Iso-Britannia halusivat auttaa Saksaa pääsemään osalliseksi sodanjälkeisestä nopeasta talouskasvusta.

Erimielisyyksiä ei pystytty sopimaan, ja läntiset suurvallat päättivät lopulta ottaa valvontaansa kuuluvilla Saksan vyöhykkeillä – tulevassa Länsi-Saksassa – käyttöön uuden valuutan, D-markan.

Uuden valuutan tarkoitus oli hillitä sodan jälkeen raivonnutta inflaatiota, lisätä luottamusta talouteen ja jouduttaa tuhoutuneen maan jälleenrakennusta.

Neuvostojohto oli raivoissaan länsivaltojen omapäisyydestä, joka soti kaikkia heidän vaatimuksiaan vastaan. Stalin päätti siksi painostaa liittoutuneita sulkemalla Berliinin länsiosan.

Pääkaupunki sijaitsi Neuvostoliiton vyöhykkeen keskellä 175 kilometrin päässä vyöhykerajasta, ja saarto uhkasi näännyttää Länsi-Berliinin yli kaksi miljoonaa asukasta nälkään.

Neuvostoliitto saartoi Berliinin

12. kesäkuuta neuvostojoukot sulkivat Berliiniin johtavat moottoritiet. Yhdeksän päivää myöhemmin suljettiin loput maanteistä, ja 24. kesäkuuta lakkautettiin kaikki kaupunkiin johtanut junaliikenne.

Samalla Neuvostoliitto ilmoitti, ettei se aikonut toimittaa ruokaa Berliinin länsiosiin. Länsi-Berliini oli täysin saarrettu. Yhdysvaltain johto reagoi saartoon nopeasti.

Presidentti Truman ilmoitti Neuvostoliitolle lähettämässään kirjeessä, että kuljetuskoneet käyttäisivät vastedes kolmea 32 kilometrin levyistä ilmakäytävää hätäavun toimittamiseksi Berliiniin. Ilmakuljetuksia päätettiin käyttää, koska ne saattoi pysäyttää vain yhdellä keinolla.

Neuvostojoukkojen olisi pitänyt ampua avustuskoneet alas, mikä olisi saattanut johtaa uuteen maailmansotaan. Kaksi päivää saarron aloittamisen jälkeen 32 C-47-kuljetuskonetta nousi Yhdysvaltain vyöhykkeellä sijaitsevalta Wiesbadenin lentokentältä.

Ne lensivät Berliinin Tempelhofiin ja veivät berliiniläisille 80 tonnia maitotuotteita ja lääkkeitä.

Kaksi päivää myöhemmin britit liittyivät mukaan avustustoimintaan, ja seuraavina viikkoina Berliiniin lennätettiin päivittäin 1 000 tonnia tarvikkeita. Kuljetukset eivät kuitenkaan riittäneet.

Päivittäinen tarve oli vähintään 1 500 tonnia ruokaa ja 3 475 tonnia hiiltä ja bensiiniä. Toimitusten lisäämiseksi lentäjät määrättiin työskentelemään ympäri vuorokauden. Koneet pysähtyivät vain lastaamista ja purkamista varten.

Näin myös kenttähenkilökunnan oli työskenneltävä yhtäjaksoisesti.

Miehistön väsymys alkoikin pian näkyä tuhoisin seurauksin. Jo kymmenen päivän kuluttua ensimmäinen kone putosi kadulle Berliinissä. Turmassa saivat surmansa kaksi amerikkalaislentäjää ja yksi siviilihenkilö.

Ilmasilta laajeni

Kun lentoja oli tehty kuukauden verran onnettomuuksien ja kaaoksen merkeissä, amerikkalaiset ja britit tajusivat, että ilmasiltaa tarvittaisiin vielä pitkään. Neuvostojoukot pitivät Berliiniä edelleen otteessaan, ja Länsi-Berliinin ruokavarastot olivat vähitellen tyhjenemässä.

Nyt oli voimannäytön aika. Operaatio Vittlesin – kuten ilmasiltaa nyt kutsuttiin – oli laajennuttava huomattavasti. William Tunner ryhtyi johtamaan lentoja 29. heinäkuuta.

Tunner oli kunnostautunut vastatessaan toisen maailmansodan aikana elintärkeän ilmasillan ylläpitämisestä saarretuille kiinalaisjoukoille.

Ensimmäiseksi hän järjesti säännölliset lennot. Vuorokaudessa on 1 480 minuuttia, ja Tunner asetti tavoitteeksi, että lentokoneita laskeutuisi joka kolmas minuutti.

Samaan aikaan kuin Neuvostoliitto uhkaili ampua länsivaltojen koneita alas, liittoutuneet tehostivat lentotoimintaa.

Säännöt vähensivät onnettomuuksia

Lentäjät olivat lentäneet kahta ilmakäytävää Berliiniin ja kolmatta takaisin. 13. elokuuta sattuneiden onnettomuuksien jälkeen Tunner säilytti kolme lentokäytävää ennallaan, mutta laskeutumiskäytäntöjä muutettiin.

Vastedes jokainen kone sai yrittää laskeutumista Berliiniin vain kerran. Jos se ei onnistunut, lentäjän oli saman tien poistuttava käytävästä. Järjestelyn tarkoituksena oli lyhentää seuraavien koneiden odotusaikaa ja säästää samalla aikaa ja polttoainetta.

KARTTA: Näin ilmasilta toimi

Lentäjien ei enää tarvinnut poistua koneistaan Berliinin lentokentällä. Oli tärkeää, että operaatio pysyi taukoamatta liikkeessä, jotta käytössä olleet resurssit pystyttiin hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti.

Seuraavaksi Länsi-Saksan puolelle pystytettiin joukko tutkamajakoita. Lentäjille ilmoitettiin lentokorkeus, nopeus ja päämäärä vasta kun he olivat ohittaneet majakan. Näin laskeutumiset tapahtuivat tasaisin väliajoin ja onnettomuudet vähenivät. Paluumatkalla tutkamajakat ohjasivat lentäjät sille lentokentälle, jolla oli vähiten liikennettä.

Tutkasignaali ohjasi esimerkiksi Wiesbadenin ja Rhein-Mainin lentokentiltä lähteneet amerikkalaiskoneet Frankfurtin-Berliinin käytävään.

Kun lentäjä oli saanut yhteyden kenttähenkilökuntaan, hänen piti ensin ohjata konetta oikealle ja sitten taas takaisin, jotta lennonjohtajat tunnistaisivat sen tutkassa. Sen jälkeen koneelle ilmoitettiin sen paikka ilmasillassa, niin että pysyttiin kolmen minuutin aikataulussa.

Saksalaiset juhlivat sotilaskoneita

Yksinkertaisten mutta tehokkaiden ohjeiden ansiosta onnettomuudet vähenivät merkittävästi. Ilmasiltaa käyttävien koneiden määrää voitiin lisätä turvallisuuden vaarantumatta.

Päivittäisten lastien määrä kasvoi jatkuvasti, ja syyskuussa 1948 Berliiniin saapui joka päivä yli 3 000 tonnia avustuksia. Berliinin asukkaat ottivat nyt sotilaskoneet vastaan riemuiten.

Kenraali Tunnerin sääntöjen ansiosta maailman suurin avustusoperaatio toimi täsmällisesti. Poliittista ratkaisua tilanteeseen ei kuitenkaan ollut näkyvissä.

Suurvallat pitivät useita tuloksettomia kokouksia, ja 4. lokakuuta 1948 asia siirtyi YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi.

Kolmen viikon neuvottelujen jälkeen neuvoston pienemmät jäsenet esittivät Berliinin tilanteen normalisoimiseksi päätöslauselmaa, jossa Neuvostoliittoa vaadittiin lopettamaan saarto. Neuvostoliitto käytti veto-oikeuttaan, eikä ehdotusta toteutettu.

Miljoonan tonnin raja saavutettiin

Talven hämärtyessä ei näkynyt merkkiäkään ratkaisusta Berliinin tilanteeseen. 7. joulukuuta Berliiniin avattiin kolmas lentokenttä, Tegel, joka oli rakennettu kolmessa kuukaudessa. Uutenavuotena ilmasilta tavoitti merkittävän rajan: 100 000 lentoa, joilla oli kuljetettu yhteensä 700 000 tonnia avustuksia.

Vuosi 1949 jatkui siitä mihin 1948 oli päättynyt. Ilmasilta kasvoi jatkuvasti, ja Tegelin lentokenttä oli auttanut lisäämään avustusten määrää. Helmikuussa se ylitti jo miljoonan tonnin rajan.

Vähitellen Berliinin kolmelle lentokentälle oli toimitettu niin paljon ruokaa, lääkkeitä ja hiiltä, että kaupunkilaisilla ei ollut puutetta mistään. Ilmasillan toiminta huipentui pääsiäissunnuntaina 16. huhtikuuta 1949, kun niin sanotussa pääsiäisparaatissa lentokoneet toimittivat Berliiniin yli 13 000 tonnia avustuksia. Se oli kolme kertaa enemmän kuin kaupunkilaisten todellinen tarve.

Lentoja minuutin välein

Varsinaisena voimannäyttönä Länsi-Berliiniin laskeutui lentokone vuorokauden jokaisena minuuttina. Yhdysvallat ja Iso-Britannia kykenivät Tunnerin johdolla tekemään mahdottomasta totta: huoltamaan miljoonakaupunkia lentoteitse vaikka loputtomiin.

Jokainen laskeutunut länsiliittoutuneiden kone oli voitto Yhdysvalloille ja Isolle-Britannialle, ja Neuvostoliiton arvovalta väheni päivä päivältä. Neuvostoliiton johto harkitsi avustuslentojen pysäyttämistä sotilaallisesti, mutta Naton perustamisen jälkeen 4. huhtikuuta 1949 se ei uskaltanut ajautua sotaan liittoutuman kahtatoista jäsenmaata vastaan.

Niinpä neuvostojohtajat turvautuivat diplomatiaan. Suurvallat alkoivat neuvotella, ja päiväkausien neuvottelut päättyivät lopulta sopimukseen länsiliittoutuneiden ehdoilla.

Neuvostoliittolaisten taistelutahto oli hiipunut vuoden kestäneen hermosodan ja nöyryytysten jälkeen, ja 4. toukokuuta, tasan neljä vuotta natsi-Saksan antautumisen jälkeen, maailmansodan voittajavallat sopivat, että Berliinin saarto lopetetaan viikon kuluessa.

Keskiyöllä 12. toukokuuta neuvostojoukot avasivat jälleen Länsi-Berliiniin johtavat rautatiet ja maantiet.

Kello 5.32 ensimmäinen juna ylitti kaupungin rajan, ja muutaman tunnin kuluttua se lähti Länsi-Saksan suuntaan täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet voineet poistua pääkaupungista kokonaiseen vuoteen. Ilmasillan aika oli ohi.