Joukko uteliaita ihmisiä kokoontui vuonna 1712 Coneygreenin hiilikaivokselle brittiläisen Birminghamin kaupungin länsipuolelle. Kaivoksen omistaja, läheisen Dudleyn linnan paroni, oli kertonut hankkineensa kaivokselleen suorastaan mullistavan koneen.
Keksijä Thomas Newcomenin rakentaman koneen avulla voisi kuulemma ratkaista kaivosten ikuisen ongelman, maanalaisten käytävien tulvimisen.
Vieraat tuijottivat 9,5 metriä korkeaa ja 20 tonnin painoista koneistoa, johon kuului tulipesä ja kattila, mäntä sekä valtava vipuvarsi. Lämmittäjät sytyttivät hiilet, ja pian korkeasta savupiipusta alkoi tupruta mustaa savua ja kone alkoi herätä henkiin yskien, sihisten ja pärskien.
Sitten koneen suuri mäntä alkoi liikkua liikuttaen noin kuuden metrin pituista vipuvartta, joka oli yhteydessä kaivoksen pumppuun. Vierailijat seurasivat ihmeissään koneen rytmikästä liikettä, jonka seurauksena kaivoksen uumenista lähes 50 metrin syvyydestä alkoi nousta putkia pitkin vettä.
Pumppu nosti maan pinnalle peräti 56 litraa vettä viidessä sekunnissa, siis yli 600 litraa minuutissa. Veden pumppaaminen niin syvältä ja sellaisissa määrin oli ennenkuulumatonta.
Insinööri James Watt kehitteli Thomas Newcomenin höyrykonetta niin, että sitä voitiin käyttää erilaisiin teollisuuden tarpeisiin.
Newcomenin kone oli ensimmäinen lukuisista keksinnöistä, jotka 1700-luvulla kesyttivät höyryn tuottamaan voimaa ihmisen palvelukseen. Vuonna 1769 insinööri James Watt kehitti Newcomenin höyrykoneesta tehokkaamman version, ja siitä alkoi teollisuuskoneiden esiinmarssi, joka sadassa vuodessa mullisti ensin Britannian ja pian koko maailman.
Höyryvoima teki maatalousyhteisöistä vilkkaita teollisuuskaupunkeja ja mahdollisti ihmisten ja tavaroiden kuljettamisen mantereita ja meriä pitkin nopeudella, josta kukaan ei ollut osannut uneksiakaan. Teollisella vallankumouksella oli kuitenkin hintansa, jota maapallolla maksetaan yhä tänäkin päivänä.
Höyrykone ei näet tuottanut vain energiaa, vaan poltettaessa valtavia määriä hiiltä syntyi myös myrkyllistä, rikkipitoista savua. Höyryvetoisen teollistumisen vanavedessä seurasi sairauksia, kuolemaa ja luontotuhoja. Siitä alkunsa saanut laajamittainen ilmansaastuminen on sittemmin johtanut ilmastokriisiin.
Teollistuminen vaati hiiltä, jota kaivettiin yhä syvemmältä maan uumenista. Monet kaivoshevoset eivät koskaan nähneet päivänvaloa.
Ihminen kaivautui kohti Maan keskipistettä
Höyryvoiman yleistyminen kasvatti hiilen tarvetta. Kaivokset ulottuivat yhä syvemmälle teollisuusmaiden kaivaessa vuosi toisensa jälkeen miljoonia tonneja kysyttyä – ja saastuttavaa – polttoainetta maan uumenista.
Britanniassa kaivettiin hiiltä jo kauan ennen teollisen vallankumouksen alkua muun muassa lämmittämiseen, mutta se tapahtui melko lähellä maan pintaa. Vuonna 1700 hiilikaivosten keskisyvyys oli vielä vain noin 45 metriä.
Höyrykoneen esiinmarssi muutti kaiken. Hiilen kysyntä räjähti, ja samaan aikaan höyrykäyttöisten pumppujen ja koneiden ansiosta kaivokset saatiin pidettyä kuivana ja hiiltä voitiin kaivaa yhä syvemmältä. Vuonna 1820 keskimääräisen kaivoksen syvyys oli jo 137 metriä ja vuonna 1860 peräti 167 metriä.
Hiilen tuotantomäärät kasvoivat samaa tahtia. Kun vuonna 1800 Britanniassa louhittiin noin kymmenen miljoonaa tonnia hiiltä, niin vuonna 1913 määrä oli jo huimaavat 292 miljoonaa tonnia ja Yhdysvalloissa käsittämättömät 517 miljoonaa tonnia. Ranskan tuotantomäärä oli ”vain” 40 miljoonaa tonnia, Saksan 173 miljoonaa tonnia.
Suurin osa Saksan hiilestä tuli Ruhrin alueelta, missä noin 400 000 kaivostyöläistä louhi sitä noin 110 miljoonaa tonnia vuonna 1910. Saksalaiset seurasivat aikaansa myös kaivosten syvyydessä, sillä esimerkiksi Zeche Ewaldin kaivos ulottui jo vuonna 1884 peräti 624 metrin syvyyteen.
Teollistumisen aikakauden mustaa kultaa kaivettiin Euroopassa yhä vain syvemmältä, ja lopulta kaivokset ulottuivat yli puolen kilometrin syvyyteen.
Manchesterista tuli maailman savupiippu
Höyryvoimasta tuli arkipäivää ensimmäisenä Britanniassa. Syy ei ollut vain siinä, että höyrykone oli sikäläinen keksintö, vaan siinä, että teollistuminen oli alkanut siellä jo ennen höyrykonetta: vesivoimaa hyödyntävät tehtaat tuottivat runsaasti sen ajan tärkeimpiin kauppatavaroihin kuuluneita tekstiilejä.
Tekstiilejä ja muita tavaroita valmistettiin pääosin suurissa kaupungeissa. Lontoo teollistui varhain, mutta suurin osa tehtaista nousi Pohjois-Englantiin esimerkiksi Leedsiin, Sheffieldiin ja varsinkin Lancashiressa sijaitsevaan Manchesteriin. Manchesterista tuli nopeasti maan johtava teollisuuskaupunki ja koko maailman esikuva.
”Koneet voivat tuottaa yhtä paljon lankaa kuin mihin aiemmin tarvittiin ainakin 200 000 ihmistä.” Toimittaja Edward Baines puuvillatehtaiden uusista höyrykoneista
Manchester oli kehittynyt villa- ja pellavatuotannon keskukseksi jo myöhäisellä keskiajalla. Aluksi kutojat valmistivat tekstiilejä kotonaan, ja 1700-luvulla tuotanto siirtyi vesivoimaa hyödyntäviin tehtaisiin. 1780-luvulla erääseen kaupungin puuvillatehtaista tuli ensimmäinen höyrykäyttöinen kutomakone, minkä jälkeen kehitys lähti räjähdysmäiseen kasvuun.
Jo vuonna 1816 Manchesterissa ja sen esikaupungissa Salfordissa oli 86 puuvillatehdasta. Vuonna 1825 niitä oli jo 104 ja kaupungin teollisuus sai voimaa 110 höyrykoneesta. Höyryvoima tehosti tuotantoa niin valtavasti, että kaikki luvut nousivat kovaa vauhtia.
”Yhdessä ainoassa rakennuksessa voi olla sadan hevosvoiman höyrykone – jolla on 880 ihmisen voimat – käyttämässä 50 000 värttinää. Sitä kaikkea hoitamaan tarvitaan vain 750 ihmistä, mutta nämä koneet voivat tuottaa yhtä paljon lankaa kuin mihin aiemmin tarvittiin ainakin 200 000 ihmistä”, kirjoitti toimittaja Edward Baines.
”Tuhansien ikuisesti tupruttavien savupiippujen värjäämä lyijynharmaa taivas tekee välittömästi selväksi matkailijalle, että hän on lähestymässä teollisuuden pohjoisia sydänmaita.” Toimittaja Angus Reach brittiläisistä teollisuuskaupungeista noin vuonna 1850
Kehityksellä oli myös kääntöpuolensa: Manchesterin yllä leijui kellon- tai vuodenajasta riippumatta paksu musta savu. Vuoden 1840 tienoilla 500 tehtaanpiippua puski jatkuvasti tukahduttavaa savua kaupungin ylle, ja lisäksi hiiltä käytettiin tuhansissa kodeissa lämmitykseen ja ruuanlaittoon.
”Tuhansien ikuisesti tupruttavien savupiippujen värjäämä lyijynharmaa taivas tekee välittömästi selväksi matkailijalle, että hän on lähestymässä teollisuuden pohjoisia sydänmaita,” kirjoitti toimittaja Angus Reach noin vuonna 1850.
Halpa hiili vauhditti kehitystä
Höyrykoneiden ihme perustui maasta louhittuun hiileen, joka oli peräisin lähes 300 miljoonaa vuotta sitten kosteissa metsissä eläneistä kasveista. Kun kasvit kuolivat, ne painuivat soiseen maapohjaan ja peittyivät maan ja kivien alle. Miljoonien vuosien kuluessa ne muuttuivat paineen alla hiileksi.
Hiili on loistava polttoaine, koska se on halpaa, sillä on suuri polttoarvo ja sitä on runsaasti maaperässä. Terveyden ja ilmaston kannalta se on kuitenkin oikea painajainen. Hiiltä poltettaessa ilmakehään vapautuva hiilidioksidi ”vangitsee” osan auringon energiasta, joka muuten heijastuisi avaruuteen. Niin syntyvä kasvihuoneilmiö lämmittää maapalloa ja on nykyisin suurin ilmastouhka.
1800-luvulla brittiläiset teollisuuskaupungit katosivat savuun. Tässä esimerkkinä Stoke-on-Trent, josta tuli Englannin keramiikkateollisuuden pääpaikka.
Lisäksi hiilen palaessa muodostuu rikkidioksidia, joka laskeutuu happosateena ilmakehästä maahan, ja hiilen poltosta syntyvä tuhka sisältää raskasmetalleja, kuten kadmiumia ja elohopeaa. Ja tätä kaikkea Manchesterin tuhannet savupiiput puskivat 1800-luvulla joka päivä kaupungin ylle.
”Olen asunut täällä kymmenen vuotta enkä ole koskaan nähnyt ’kirkasta auringonpaistetta’.” Asukas Manchesterin saastumisesta vuonna 1888
Vuosina 1811–1875 Manchesterin vuosittainen hiilenkulutus 30-kertaistui ja oli lopulta kolme miljoonaa tonnia. Myös tehtaanpiippujen määrä yli kaksinkertaistui 500:sta vuonna 1840 puolessa vuosisadassa 1 200:een. Jo 1840-luvulla ranskalainen poliitikko Léon Faucher vertasi Manchesteria aktiiviseen tulivuoreen, ja brittiläisen upseerin mielestä kaupunki näytti ”Helvetin portilta”.
Vuosien vieriessä tilanne vain paheni. Vuonna 1888 eräs manchesterilainen kirjoitti:
”Ilma on niin paksunaan savua, ettei täällä näe muutamaa sataa metriä kauemmas. Mitä auringonpaisteeseen tulee, olen asunut täällä kymmenen vuotta enkä ole koskaan nähnyt ’kirkasta auringonpaistetta’.”
Britannian hiilenkulutus nousi 1700-luvulta alkaen 250 vuodessa ennennäkemättömiin määriin.
Sen lisäksi että savu vei valon brittiläisistä teollisuuskaupungeista, se oli täynnä tuhkaa, joka leijaili hiljakseen alas peittäen vähitellen kaiken: kasvit, eläimet ja ihmiset.
”En ole koskaan ennen ollut paikassa, jossa likaa nousee kaikkialta ja iskee suoraan päin kasvoja!” totesi eräs runoilija Edward Carpenterin ulkomainen vieras vuonna 1890 käytyään Sheffieldin teollisuuskaupungissa.
Teollisuuden koneistuminen vaati hiiltä ja tuotti ilmakehään jättimäisiä määriä hiilidioksidia.
Kukat ja puut kuihtuivat
Savun aiheuttamat tuhot näkyivät kaikkialla Manchesterissa, myös kasvi- ja eläinkunnassa. Vuosina 1760–1830 kaupungin asukasluku oli teollistumisen myötä yli kymmenkertaistunut 17 000:sta 180 000:een. Vuodesta 1846 alkaen kaupunginjohto alkoi perustaa yhdessä tehtailijoiden kanssa kaupunkilaisille puistoja Manchesteriin ja sen esikaupunkiin Salfordiin.
”Ne ovat ahkerille tehdastyöläisillemme ja käsityöläisillemme lähellä oleva viikoittainen retkikohde, jossa vihreät niityt ja varjostavat puut tarjoavat miellyttävää vaihtelua savuiselle Manchesterille”, kerrottiin eräässä senaikaisessa oppaassa.
”Vanhemmissa puistoissa ei ole enää puita. Savupiipuistamme tullut rikkidioksidi on tuhonnut ne.” Tehtailija Herbert Philips, joka rahoitti Manchesterin ensimmäisen puiston
Ilo puistoista jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kukat kuihtuivat ja puut sairastuivat. Jopa sitkeät alppiruusupensaat näivettyivät. Vuosisadan lopussa kaupungin ensimmäisen puiston rahoittanut tehtailija Herbert Philips joutui toteamaan, etteivät puut enää kasvaneet Manchesterissa.
”Vanhemmissa puistoissa ei ole enää puita. Savupiipuistamme tullut rikkidioksidi on tuhonnut ne,” Philips sanoi.
Joillain alueilla edes ruoho ei versonut. Eikä saastuminen rajoittunut vain kaupunkiin, vaan vuonna 1902 fyysikko James Browne totesi synkästi:
”Elämme savun aikakautta. Polttamisesta syntyvät jätteet tukehduttavat meitä ympäri vuoden. Talvisin ne asettuvat ympärillemme synkkänä ja pelottavana sumuna, ja on käveltävä kauas, ennen kuin löytää valkovillaisen lampaan tai voi poimia kukkasen sotkematta sormiaan.”
”Poltetut hiilimäärät häviävät jäljettömiin valtavaan ilman mereen.” Nobel-palkittu Clemens Winkler saastumisesta vuonna 1901
Silti useimmat uskoivat, että kyse oli vain paikallisesta ongelmasta, joka voitaisiin ratkaista rakentamalla korkeampia savupiippuja.
”Poltetut hiilimäärät häviävät jäljettömiin valtavaan ilman mereen,” vakuutti esimerkiksi Nobel-palkittu Clemens Winkler vuonna 1901.
Yksi Manchesterin tehtaanomistajista, Peter Spence, oli puolestaan esittänyt, että kaupungin sadat savupiiput voisi korvata yhdellä jättiläisellä. Hän arveli, että 200 metriä korkea ja halkaisijaltaan lähes 45-metrinen piippu voisi puskea savun niin korkealle, ettei se enää häiritsisi kaupunkilaisia.
Ajatusta ei koskaan ryhdytty toteuttamaan, vaikka olikin selvää, että jatkuva savu vaikutti merkittävästi kaupunkilaisten terveyteen.
Saasteet tappoivat joukoittain ihmisiä
1800-luvun jälkipuoliskolla britit eivät enää voineet sulkea silmiään teollisuuskaupunkien terveysongelmilta. Lääkärit joutuivat toteamaan, että hengityselinongelmista, erityisesti keuhkoputkentulehduksesta, oli tullut kansantauteja.
Keuhkoputkentulehdus oli 1870-luvulla yleisin kuolinsyy Englannin teollisuuskaupungeissa, joissa se tappoi vuosittain 50 000–70 000 ihmistä.
Saastumisen vaikutuksia pahensi sumu, joka kietoi teollisuuskaupungit sisäänsä useasti vuoden mittaan, sillä ilman vesihöyry tiivistyi savupiipuista tulevien nokihiukkasten ympärille.
Jokaisen pisaran ympärille muodostui tahmea kalvo tummaa tervamaista massaa, joka esti aurinkoa haihduttamasta sumua niin kuin tavallisesti käy. Lisäksi hiilestä peräisin oleva rikki sai sumun haisemaan pistävän happamalta.
Ikuinen sumu asettui brittiläisten teollisuuskaupunkien ympärille, eivätkä kaupunkilaiset nähneet toisiaan kunnolla kuukausiin, kuten aikansa pilapiirros osoittaa.
”Manchesterin sumu eroaa Lontoon ja muiden kaupunkien sumusta siinä, että se on erittäin pistävää ja sisältää poikkeuksellisen paljon rikkihappoa”, totesi kemisti George Davis.
Sumu kirveli silmiä ja poltti kurkkua ja pakotti kaupunkilaiset pysymään sisällä. Lontoossa saastuminen ei ollut aivan niin pahaa, mutta sieltäkin tutkija Rollo Russell raportoi merkittävästä ylikuolleisuudesta.
Lontoo kärsi tammi-helmikuun taitteessa vuonna 1880 kahden viikon ajan ankarasta kylmyydestä ja savunsekaisesta sumusta, ja silloin kuolleisuus nousi 27,1:stä 48,1:een tuhatta asukasta kohti eli lähes kaksinkertaistui.
Savun aiheuttama jatkuva hämärä yhdistettynä haluttomuuteen liikkua ulkona saastuneessa ilmassa johti siihen, että brittiläisten suurkaupunkien asukkaat saivat harvoin nauttia auringosta. Sen vuoksi heidän elimistönsä ei tuottanut riittävästi D-vitamiinia ja monet sairastuivat myös ”englannintautina” tunnettuun riisitautiin.
Riisitauti vaikuttaa luiden kasvuun ja aiheuttaa epämuodostumia etenkin lapsilla. Nykytutkimus on osoittanut, että se myös tekee lapset tavallista alttiimmiksi muun muassa tuhkarokolle, hinkuyskälle ja tuberkuloosille.
Brittien terveys romahti
Keuhkosairauksista tuli kansantauteja
Hiilen polttaminen teollisuudessa ja kodeissa tuotti ilmaan saasteita, jotka vaurioittivat teollisuuskaupunkien asukkaiden keuhkoja. Keuhkotaudit olivat 1800-luvun lopussa alle 5-vuotiaiden lasten yleisin kuolinsyy Britanniassa.
Heikko ravitsemus lyhensi brittejä
Teollisuuskaupunkien työläisten kurjat elinolot vaikuttavat heidän pituuskasvuunsa. Britannian armeija joutui vuonna 1883 laskemaan värvättyjen vähimmäispituuden 167 sentistä 160 senttiin ja 1900-luvun taitteessa enää 150 senttiin.
Auringon puute aiheutti epämuodostumia
Ihmisen elimistö tarvitsee aurinkoa muodostaakseen D-vitamiinia, mutta teollisuuskaupunkeihin ei juuri tullut valoa. Monet sairastuivatkin luuston epämuodostumia aiheuttavaan riisitautiin eli ”englannintautiin”.
Saastunut vesi tappoi
Teollisuuskaupungit kasvoivat niin nopeasti, että viemäröinti ei pysynyt perässä. Saastuneesta juomavedestä aiheutuvat sairaudet, kuten kolera ja lavantauti, olivatkin 1800-luvun alun suuria tappajia.
Hiilisavu levisi kauas
1800-luvun lopussa höyrykoneet tuottivat savua myös tehdaskaupunkien ulkopuolella. Höyryveturit puksuttivat kiskoilla ympäri maata, höyrylaivat kyntivät maailman meriä ja pienemmät höyrykäyttöiset alukset liikkuivat sisävesillä. Hiiltä syydettiin tulipesien ahnaisiin kitoihin kaikkialla vuorokaudet ympäri.
Tuolloin alettiin huomata, että saasteet saattoivat kulkeutua paljon pidemmälle kuin oli luultu. Britannian teollisuuden saasteet aiheuttivat esimerkiksi vuonna 1888 ihmetystä herättäneen ”mustan lumisateen” Norjassa – yli tuhannen kilometrin päässä.
14 vuotta myöhemmin nokisaaste oli Manchesterissa jo niin runsasta, että rankan lumipyryn jälkeen maahan todettiin sataneen lumen mukana kymmenessä päivässä 300 tonnia nokea ilmakehästä.
Kaupunkilaiset ymmärsivät vähitellen saastumisen vaarat. Vuonna 1888 sanomalehdessä julkaistu lukijakirje kuvasti huolta tulevaisuudesta:
”Voi vain toivoa, että ne, joiden vastuulla on vaalia kansalaisten terveyttä, täyttävät velvollisuutensa ja tekevät kaikkensa taistellakseen tätä pahaa vastaan, joka tappaa poikiamme ja tyttäriämme – tulevaisuuden miehiä ja naisia.”
Kritiikkiä ei silti juurikaan esitetty. Savu liittyi niin kiinteästi toimeentuloon ja työpaikkoihin.
Vaikka useimmille oli selvää, että saasteet vaikuttivat terveyteen, työläiset pelkäsivät, että rajoitukset vaarantaisivat heidän työpaikkansa.
”Luojan kiitos korkeista piipuista nousee savua. Ei ole tarvinnut matkata pitkällekään voidakseen itse nähdä, mitä kylmänä seisova tehtaanpiippu tarkoittaa: että kotiliedestä on tuli sammunut, että työhaluinen ihminen on vailla työtä ja että lukuisat kunnon perheet jäävät vaille jokapäiväistä leipäänsä”, kirjoitti irlantilainen kirjailija William Taylor vuonna 1842.
Hän oli juuri vieraillut Manchesterin alueella aikana, jolloin brittiläisten teollisuustuotteiden kysynnän lasku koetteli kaupunkia.
Kun saastumista vastustavat kansalaiset kutsuivat joulukuussa 1882 koolle kokouksen laatimaan julkilausumaa, jolla piti painostaa Manchesterin viranomaisia, paikalle saapui runsaasti kaupunkilaisia – puolustamaan tehtaiden oikeutta saastuttaa. Mukana oli paljon työläisiä, jotka pelkäsivät saasteita rajoittavien vaatimuksien seurauksia.
Julkilausuma sai vain neljä puoltoääntä, ja sen laatimisesta luovuttiin.
”Synkän koneen on jatkettava käyntiään, jotta sadat tuhannet eivät nääntyisi nälkään.” Toimittaja Angus Reach höyrykoneen saastuttamisesta
”Jos tehtailijat ajetaan pois täältä, miten työläinen sitten ansaitsee leipänsä!” puuskahti virkamies George Jones kokouksessa.
Toimittaja Angus Reach kuvasi karmivaa pakkotilannetta osuvasti toteamalla:
”Synkän koneen on jatkettava käyntiään, jotta sadat tuhannet eivät nääntyisi nälkään.”
Uudistukset torjuttiin
Höyrykoneet yleistyivät muuallakin maailmassa. Koillis-Yhdysvalloissa teollistuminen alkoi levitä nopeasti 1800-luvun alussa, ja sen keskuspaikkana oli Pittsburgh.
Kaupunki sijaitsee kolmen joen – Ohion, Alleghenyn ja Monongahelan – yhtymäkohdassa, ja siitä tuli 1800-luvun alussa johtava teollisuuskaupunki hyvien kuljetusmahdollisuuksien ansiosta. Se tarkoitti myös saastumista.
”Pittsburghissa edes lunta ei oikein voi sanoa valkoiseksi”, luki opaskirjassa vuonna 1817.
Pittsburgh oli pitkälle 1900-luvulle yksi Yhdysvaltojen pahiten saastuneista kaupungeista runsaasti hiiltä käyttävän terästeollisuuden takia.
Pittsburghista tuli ”avoin Helvetti”
Koillis-Yhdysvalloissa sijaitsevasta Pittsburghista tuli 1800-luvun lopussa maan tuottavin teollisuuskaupunki – valitettavasti myös saastuminen oli ennätyksellistä.
Suuret hiilivarannot ja sijainti kolmen joen yhtymäkohdassa tekivät Pittsburghista luontaisesti Yhdysvaltojen teollistumisen keskuksen. Yhdysvaltojen sisällissodan aikana vuosina 1861–1865 Pittsburgh oli pohjoisvaltioiden johtava tykkien, ammusten ja panssaroitujen sotalaivojen toimittaja.
Sisällissodan jälkeen teollistuminen vauhdittui. Pittsburgh oli valtavan U.S. Steel -yrityksen kotipaikka ja maan johtava teräskaupunki. Sillä oli hintansa. Kaupunki oli jatkuvasti tehtaiden paksun savun peitossa, ja joet olivat niin saastuneita, että Pittsburghissa oli enemmän lavantautikuolemia kuin missään muualla koko maassa.
Toimittaja James Parton The Atlantic Monthly -lehdestä kuvasi ytimekkäästi kaupunkia ”avoimeksi Helvetiksi”.
Vuonna 1940 Pittsburgh oli niin saastunut, että katuvaloja oli pidettävä päällä päivälläkin. Kaupungin johto alkoi kannustaa teollisuutta hyödyntämään vähemmän saastuttavia energianlähteitä, kuten öljyä, ja tuloksia saatiinkin pian.
Jo vuonna 1948 näkyvyys oli parantunut huomattavasti, ja vuonna 1954 kaupunkiin tuli lähes 90 prosenttia enemmän auringonvaloa.
Saksassa Ruhrin alue kasvoi nopeasti 1800-luvun viimeisinä vuosina. Maaperässä oli suuria hiiliesiintymiä, ja höyrykoneiden ansiosta kaivos- ja terästeollisuus kasvoivat suunnatonta vauhtia.
Vuonna 1910 kaivosteollisuus työllisti yli 400 000 ihmistä, ja valtavat terästehtaat reunustivat teollisuusalueen halki virtaavia Ruhr-, Rein- ja Lippejokia. Pelkästään Essenissä toimineessa Kruppin tehtaassa oli yli 30 000 työntekijää.
Ruhrin alue kärsi samoista ongelmista kuin jatkuvan savun peittämät brittiläiset teollisuuskaupungit. Kruppin tehtaiden perustaja Alfred Krupp oli vuonna 1861 muuttanut perheineen vasta valmistuneeseen taloon Essenin tehtaan alueelle.
Savu ja melu saivat hänet kuitenkin muuttamaan pian Essenin ulkopuolelle – kauas jatkuvasta savusumusta. Hänen alaisilleen moinen ylellisyys ei ollut mahdollista.
Alfred Krupp rakensi Ruhrin alueen suurimmat tehtaat, jotka osaltaan tekivät alueesta yhden Euroopan saastuneimmista.
Heidän oli pakko asua kaiken kasvillisuuden hitaasti tappavien saasteiden keskellä. Hiilenpoltosta johtuva happosade tuhosi pian teollisuusalueen pohjoispuolella suuria metsäalueita. Saksan teollisuuskaupunkien ympäristöjen metsätuhoja vuonna 1883 tarkastelleet saksalaistutkijat totesivat kuitenkin sen olevan edistyksen väistämätön hinta.
Teollisuuden saasteiden voimasta saatiin konkreettinen osoitus, kun Ranska vuonna 1923 miehitti Ruhrin alueen ja teollisuustuotanto pysähtyi. Miehitys kesti keväästä syksyyn, ja sen aikana kaikki koneet seisoivat – ja silloin kasvit alkoivat yhtäkkiä jälleen kasvaa.
”Kun hiilen, koksin ja teräksen tuotanto seisoi, ilma parani niin, että kaikki huomasivat eron. Yleensä lehdet alkoivat kuihtua jo varhain kesällä, mutta nyt ne pysyivät virkeinä ja vihreinä aina syksyyn saakka”, kirjoitti eräs asiaa seurannut.
Kun teollisuus sitten jälleen lähti käyntiin, saastuminen jatkui taas entiseen malliin.
Edistys oli elämää tärkeämpää
Hiiltä ahmivat höyrykoneet tehostivat yhä uusia teollisuudenaloja varsinkin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, ja harvat saastumisesta huolestuneet yrittivät turhaan vedota viranomaisiin. Ehdotukset puhtaampien teknologioiden kehittämisestä tyrmättiin kaikkialla.
Asiaa tutkineet insinöörit ja muut asiantuntijat asettuivat tehtailijoiden kannalle. Sen sijaan, että olisi ryhdytty kehittämään hankalia ja kalliita saastumista vähentäviä ratkaisuja, tehostettiin vain kaupunkien puhtaanapitoa ja ryhdyttiin istuttamaan vastustuskykyisempiä puulajeja.
Teollistuminen johti Thamesin ja muiden suurten jokien voimakkaaseen saastumiseen, johon monet pilapiirtäjät tarttuivat.
Ympäristöuudistukset alkoivat vasta 1950-luvulla, kun länsimaissa alettiin hyvinvoinnin kasvaessa kiinnittää enemmän huomiota elämänlaatuun. Britanniassa käänteentekevä oli vuoden 1956 Clean Air Act eli laki puhtaasta ilmasta. Se oli reaktio Lontoon vuoden 1952 neljä päivää kestäneeseen sankkaan ja erittäin saasteiseen sumuun, The Great Smogiin, joka oli tappanut tuhansia ihmisiä.
Kesti kuitenkin vielä lähes 30 vuotta, ennen kuin lakia sovellettiin täysimääräisesti koko maassa. Lopulta brittiläisten teollisuuskaupunkien asukkaat pystyivät jälleen yli sadan vuoden jälkeen nauttimaan sinisestä taivaasta ja edes jotakuinkin puhtaasta ilmasta.
Arvioiden mukaan laaja ilmansaastuminen vaati pelkästään vuosina 1840–1900 lähes 1,4 miljoonan ihmisen hengen Britanniassa, höyrykoneen kotimaassa ja maailman ensimmäisessä teollisuusmaassa.