Britannian joukot asettuivat asemiin kukkulalle Vimeiron lähellä Portugalissa 21. elokuuta 1808 ja valmistautuivat taisteluun. Joukkoja johti myöhemmin Wellingtonin herttuan arvonimen saanut Arthur Wellesley, ja vastassa oli Ranskan armeija, jota johti Napoleonin luottokenraali Jean-Andoche Junot.
Napoleon oli aiemmin samana vuonna valloittanut Espanjan, ja nyt hän oli hyökännyt Portugaliin, joka oli Britannian viimeinen liittolainen Manner-Euroopassa. Tappio olisi briteille katastrofi.
Brittien onneksi kukkula lähellä Vimeiron kaupunkia noin 50 kilometriä Lissabonista pohjoiseen oli loistava puolustusasema, ja lisäksi Wellesleyllä oli käytössään salainen ase: srapnellikranaatti.
”Kranaatteihin ladattiin 200 musketinkuulaa ja sopivasti ruutia avaamaan ne; kranaatit ammuttiin merelle 600 metrin korkeudelta vedenpinnan yläpuolelta ja ne aukesivat puoli sekuntia ennen kuin ne osuivat veteen.” Henry Shrapnel päiväkirjassaan uuden kranaattinsa testistä
Kukkulalta brittiläinen kenraalimajuri näki, miten 4 200 ranskalaista sotilasta asettui rivistöihin. Pian kajahti käsky marssia kukkulan rinnettä ylöspäin, ja ilman täytti tahdissa marssivien saappaiden kumu.
Brittien tykit avasivat tulen, mutta kranaatit lensivätkin tavanomaista korkeammalle ja räjähtivät ranskalaisten pään yläpuolella. Silmänräpäystä myöhemmin pienet, tappavat kuulat iskeytyivät ranskalaissotilaisiin. Lukemattomia ranskalaissotilaita kaatui maahan.
Wellesleyn suureksi riemuksi etumaiset ranskalaiset lähtivät perääntymään, ja pian perääntyvien sotilaiden tasainen virta muuttui joukkopaoksi. Hyökkäys kuivui kokoon. Vimeiron taistelu päättyi ranskalaisten täydelliseen tappioon – ja Wellesleyn sekä brittien uuden superaseen, srapnellikranaatin, murskavoittoon.
Luutnantti kehitti uuden ammuksen
Uuden kranaatin oli keksinyt Henry Shrapnel, joka syntyi vuonna 1761 yhdeksänlapsiseen perheeseen. 18-vuotiaana hänet ylennettiin aliluutnantiksi Britannian kuninkaalliseen tykistöön, jonka riveissä hän palveli vuosina 1780–84 Newfoundlandissa Kanadassa.
Kun Shrapnel palasi Englantiin, hän alkoi kehitellä uudentyyppistä kranaattia, jonka oli määrä ratkaista yksi sen ajan tykkien suurimmista ongelmista: heikko tuhovoima vihollissotilaita vastaan pitkillä matkoilla.
Shrapnelin aikaan tykeissä käytettiin kolmentyyppisiä ammuksia, joista yksinkertaisin oli perinteinen umpirautainen tykinkuula.
Henry Shrapnel kehitti kuuluisan kranaattinsa palattuaan kotiin palveluksesta Kanadasta.
Rautakuulan kantomatka oli 1–2 kilometriä, mutta kun se osui maaliin, se aiheutti viholliselle vain verrattain vähän vahinkoa. Kuula eliminoi ehkä yhden sotilasrivistön, mutta 500 miehen muodostelmassa se ei ollut viholliselle kovin suuri menetys.
Toinen ammustyyppi oli niin sanottu kartessiammus eli raehaulipanos. Se toimi kuin jättimäinen haulikon patruuna ja oli erittäin tehokas jalkaväkeä vastaan, mutta sen kantama oli vain 300 metriä.
Kolmas ammustyyppi oli kranaatti eli ontto tykinkuula, jonka sisällä oli ruutia ja sytytyslanka eli lunttu. Kranaatin kantama oli yhtä pitkä kuin tavallisen tykinkuulan, mutta sen räjähdys oli melko tehoton.
Räjähdykset aiheuttivat ongelmia
Shrapnel sai pian tuta, että oli erittäin vaikea kehittää kranaattia, jolla olisi pitkä kantama ja joka aiheuttaisi lisäksi paljon tuhoa. Hän onnistui kuitenkin ratkaisemaan ongelman lisäämällä perinteiseen kranaattiin jotakin, joka tappoi vihollissotilaita tehokkaammin kuin kranaatin kuoren sirpaleet.
Hän lisäsi kranaatin sisällä olevaan ruutipanokseen musketin kuulia. Ajatuksena oli, että ruuti räjähtäisi luntun palettua loppuun mutta sellaisella voimalla, että se murtaisi kranaatin kuoren ja sinkoaisi kuulat vihollisen niskaan kuin tappavan raekuuron.
Shrapnel törmäsi kuitenkin heti ongelmaan: Kranaatit räjähtivät helposti kuljetuksen aikana tai ennen laukaisua, koska kuulien hankauskitka saattoi sytyttää ruudin palamaan ennen aikojaan. Toinen ongelma oli, että luntut olivat arvaamattomia ja paloivat usein liian nopeasti. Siksi kranaatti saattoi räjähtää heti laukaisemisen jälkeen – tai jopa ollessaan vielä tykin putkessa.
Shrapnelin kranaatti oli tappava
Ruuti ja kuulat kaadettiin onttoon kuulaan
Kranaatti oli ontto tykinkuula, jonka sisällä oli musketin kuulia. Juuri ennen kuin tykki ladattiin, ruutia kaadettiin kranaatin sisään kuulien ympärille luntun reiästä.
New York, The Industrial Press & Shutterstock
Säädöt katsottiin taulukosta
Seuraavaksi tykkimies arvioi etäisyyden kohteeseen ja tarkisti taulukosta, missä kulmassa tykki oli laukaistava, jotta ammus osuisi maaliin. Etäisyys maaliin määräsi myös luntun pituuden.
United States Army Center of Military History
Luntun pituus oli kriittisen tärkeä
Sitten ampuja työnsi luntun kranaatin reikään. Shrapnelin värikoodien ansiosta oikean pituisen luntun valinta oli helppoa. Luntussa oli ontto puuhylsy, jonka sisällä oli lanka ja joka tukki kranaatin reiän.
Yankee Rebel Antiques & Shutterstock
Ruuti ja kranaatti työnnettiin tykinputkeen
Napoleonin sotien aikana käytössä oli vain suustaladattavia tykkejä, joissa ruutipanos työnnettiin tykinputken suusta putken perälle. Sen jälkeen putkeen työnnettiin tykinkuula – tai tässä tapauksessa Shrapnelin kranaatti.
Claus Lunau/Historia & Shutterstock
Kranaatti laukaistiin, ja se räjähti ilmassa
Kun tykki laukaistiin, ruutipanos sytytti myös kranaatin luntun. Jos etäisyys ja luntun pituus oli arvioitu oikein, kranaatti räjähti ilmassa vihollisten yllä ja sinkosi tappavia musketinkuulia heidän niskaansa.
Wayne Southwell & Shutterstock
Shrapnel ratkaisi ensimmäiseen ongelman melko helposti: ruuti lisättäisiin kranaattiin vasta juuri ennen ampumista.
Arvaamattomat luntut sen sijaan aiheuttivat enemmän päänvaivaa. Ongelmia aiheutti se, että lunttu piti katkaista oikean pituiseksi taistelukentällä, ja taistelun paine johti helposti virheisiin. Shrapnel keksi valmistaa eripituisia lunttuja, joiden värikoodit kertoivat, kuinka kauan ne paloivat ennen kuin kranaatti räjähti. Lunttujen pituus vaihteli kolmesta yhdeksään tuumaan (noin 7–23 cm).
Vuonna 1787 Shrapnel palveli Gibraltarilla, kun hänelle tarjoutui lopultakin tilaisuus testata uutta kranaattiaan. Gibraltarin joukkojen komentaja oli seuraamassa testiä, jota Shrapnel kommentoi päiväkirjassaan:
”Kranaatteihin ladattiin 200 musketinkuulaa ja sopivasti ruutia avaamaan ne; kranaatit ammuttiin merelle 600 metrin korkeudelta vedenpinnan yläpuolelta. Kranaatit aukesivat puoli sekuntia ennen kuin ne osuivat veteen.”
Koe onnistui yli odotusten.
Tulikaste koitti uudessa maailmassa
Britannian armeijan johto ei kuitenkaan alkuun ymmärtänyt Shrapnelin keksinnön merkitystä, ja brittiarmeijan materiaalihallinnon johto hyväksyi srapnellikranaatin käyttöön vasta vuonna 1803.
Srapnellikranaattia käytettiin ensi kertaa sodassa vuonna 1804, kun Britannian joukot piirittivät Fort Amsterdamin linnoitusta Paramaribossa, Alankomaiden Guyanassa Etelä-Amerikassa. Linnoitus antautui brittitykistön ammuttua sinne muutamia srapnellikranaatteja.
Ludvig XVI mestattiin vuonna 1793, ja sen jälkeen Euroopassa käytiin useita sotia, jotka levisivät myös muihin maanosiin.
Napoleonin sodat olivat koko maailman konflikti
Britannia ja Ranska sotivat lähes tauotta vuosina 1792–1815. Taisteluja käytiin eri puolilla maailmaa, ja suurin osa Euroopan valtioista oli mukana konfliktissa.
Ranskan vallankumous puhkesi vuonna 1789 kansan kyllästyttyä köyhyyteen ja poliittisen vaikutusvallan puutteeseen. Vallankumous kärjistyi monarkian kumoamiseen ja Ludvig XVI:n ja hänen puolisonsa mestaamiseen giljotiinissa vuonna 1793 muiden Euroopan monarkkien seuratessa järkyttyneinä sivusta.
He pelkäsivät, että Ranskan vallankumous rohkaisisi heidänkin alamaisiaan kapinoimaan. Siksi he liittoutuivat ja hyökkäsivät Ranskaan. Seurauksena oli yhteensä 23 vuotta kestänyt veristen konfliktien ajanjakso.
Näiden vallankumoussotien aikana ranskalainen kenraali Napoleon Bonaparte kaappasi vuonna 1799 vallan ja julistautui Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi, ja viisi vuotta myöhemmin hän kruunautti itsensä keisariksi. Napoleonin sotia käytiin Euroopassa ja sen siirtokunnissa, kunnes Napoleon kärsi lopullisen tappion Britanniaa ja Preussia vastaan Waterloon taistelussa vuonna 1815.
Shrapnelin keksinnön teho paljastui maailmalle kuitenkin vasta Vimeiron taistelussa vuonna 1808, jolloin uudet kranaatit varmistivat Britannialle voiton Napoleonin joukoista. Häviö Portugalissa oli erityisen katkera ranskalaisille siksi, että he olivat kaksi vuotta aiemmin saaneet saaliiksi ehjän srapnellikranaatin ja yrittäneet kopioida sen ideaa huonolla menestyksellä.
Britit tekivät kaikkensa estääkseen ranskalaisia pääsemästä perille srapnellikranaatin salaisuudesta, ja siksi brittilehdet vähättelivät aseen tehoa. Näin britit toivoivat, että muut maat eivät saisi vihiä uuden kranaatin tehokkuudesta taistelussa.
Shrapnel itse totesi, että hänen keksintöään ei ”pidä julkistaa millään tavalla, sillä muuten vihollinen oivaltaa sen merkityksen”.
Kranaatit olivat avainasemassa Waterloossa
Shrapnelin kranaatti vaikutti ratkaisevasti myös Napoleonin lopulliseen tappioon. Taistelut aaltoilivat edestakaisin Waterloossa Belgiassa 18. kesäkuuta 1815, ja yksi yhteenoton polttopisteistä oli La Haye Sainten maatila keskellä taistelukenttää.
Britit olivat miehittäneet tilan ennen taistelua, mutta iltapäivällä ranskalaiset valtasivat sen. Napoleonin joukot halusivat sijoittaa maatilalle tykkejä ajaakseen Wellingtonin joukot pois läheiseltä mäenharjanteelta.
Brittiupseerin mukaan kamppailu strategisesti tärkeästä La Haye Sainten maatilasta Waterloon taistelussa ratkaistiin srapnellikranaateilla.
Britannian tykistön komentaja, eversti George Wood, kirjoitti Shrapnelille taistelun jälkeen:
”Sitten herttua (Wellington) käski meidän ampua teidän kranaattejanne tilalle ja sen ympärille. Onnistuimmekin häätämään vihollisen pois noista asemista, jotka olisivat maksaneet herttualle taistelun, jos Bonaparte olisi saanut vietyä sinne tykkejään.”
Shrapnelin ase murskasi Napoleonin unelman paluusta Euroopan mahtimieheksi.
Hartsi esti ennenaikaiset räjähdykset
Vaikka Shrapnelin kranaatti oli Britannialle elintärkeä, häntä ei heti palkittu sen keksimisestä. Lopulta hänelle myönnettiin kovan julkisen painostuksen seurauksena 1 200 punnan vuosieläke vuonna 1814. Eläke oli suuri, etenkin kun Shrapnelin vuosipalkka everstinä oli 400 puntaa, mutta valtion byrokratiakoneisto teki kaikkensa välttyäkseen maksamasta sitä: esimerkiksi kaikki Shrapnelin myöhempien ylennysten seurauksena saamat palkankorotukset kuitattiin osaksi eläkettä.
Shrapnel kuoli vuonna 1842 edettyään reservin kenraalimajuriksi asti. Hänen kehittämänsä kranaatti nimettiin virallisesti hänen mukaansa vasta kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Siihen asti se tunnettiin nimellä ”spherical case shot” eli ”pallomainen kartessiammus”.
Kun kranaatti räjähti, vihollissotilaiden niskaan satoi tappavia metallikuulia.
Shrapnelin kranaatti oli uraauurtava keksintö, mutta siinä oli silti parantamisen varaa. Esimerkiksi ruudin ja kuulien välisestä kitkasta johtuvan räjähtelyn ongelman ratkaisi lopullisesti brittikapteeni Edward Boxer vasta 1850-luvulla. Hän valoi kuulat hartsiin, jotta ne eivät päässeet liikkumaan kranaatin sisällä, ja eristi ruudin rautavaipan sisälle.
Teollistumisen myötä srapnellikranaatista tuli entistä tehokkaampi tappaja. Tykinputkia alettiin rihlata 1860-luvulla ja kranaateista alettiin tehdä virtaviivaisia, mikä kasvatti niiden kantamaa ja tarkkuutta. Lisäksi kehitettiin yhä tehokkaampia räjähteitä ja luotettavampia, aikautettuja lunttuja.
Juoksuhaudat mullistivat sodankäynnin
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä armeijat kaivautuivat käytäviin, joita suojasivat paksut piikkilanka- ja betonibunkkerivyöhykkeet. Juoksuhaudoille srapnellikranaateista ei ollut vastusta, sillä niiden kuulat olivat liian pieniä katkaisemaan piikkilankaa, ja kaivannot ja bunkkerit suojasivat sotilaita.
Ensimmäisessä maailmansodassa juoksuhaudat tekivät srapnellikranaateista hyödyttömiä.
Sotaa käyvät maat alkoivatkin kilvan kehittää tehokkaita kranaatteja, jotka räjähtivät tuhoisalla voimalla heti maaliin osuessaan. Shrapnelin nimi elää silti yhä englannin kielessä, jossa sana shrapnel tarkoittaa nykyään kaikkia räjähdyksessä ilmaan sinkoutuvia metallinsirpaleita.