Sodan erikoisimmat aseet
Führer rakasti jättimäisiä aseita, vaikka ne eivät soveltuneet nykyaikaiseen sodankäyntiin.
Hitler määräsi jo ennen sodan syttymistä rakentamaan tykin, joka pystyisi murskaamaan metrien paksuudelta betonia ja raivaisi tien läpi Ranskan raskaasti linnoittaman Maginot-linjan.
Asetehdas Krupp rakensikin historian painavimman tykin, Schwerer Gustavin (Raskas Gustav).
Hitler tarkasti tykin ja sen seitsemän tonnin kranaatit.
Se painoi 1 350 tonnia, sen putki oli 32,5 metriä pitkä, ja se saattoi osua jopa 47 kilometrin päässä oleviin kohteisiin.
Tykki otettiin kuitenkin käyttöön vasta Sevastopolin piirityksessä kesäkuussa 1942.
Sen kranaatit painoivat useita tonneja, mutta se oli auttamattoman vanhanaikainen, se oli kuljetettava osissa 25 junavaunussa, ja sen kokoaminen määränpäässä käyttökuntoon vaati 4 000 miestä ja kesti viikkoja.
Rottapommi synnytti paniikkia
Yksi sodan oudoimmista aseista olivat muoviräjähteellä täytetyt kuolleet rotat.
Idean keksi Britannian erikoisosasto SOE, joka aikoi lähettää rottapommeja Euroopan vastarintaliikkeille piilotettavaksi Saksan laivojen ja junien hiilivarastoihin.
Ajatuksena oli, että kun lämmittäjä näkisi rotanraadon, hän heittäisi sen tulipesään, jolloin kattila räjähtäisi.
Hanke tyssäsi, kun saksalaiset saivat käsiinsä ensimmäisen rottapommilähetyksen, mutta SOE:n mukaan he sitoivat jatkossa niin paljon resursseja mahdollisten rottapommien etsimiseen, että asetta voitiin sikäli pitää onnistuneena.
Suihkukone myöhästyi sodasta
Saksan ilmavoimien Luftwaffen komentaja Hermann Göring uneksi koneesta, joka voisi kuljettaa 1 000 kiloa pommeja 1 000 kilometrin päähän 1 000 kilometrin tuntinopeudella.
Toiveet täytti veljekset Walter ja Reimar Hortenin rakentama lentävä siipi -tyyppinen Horten Ho 229 -suihkukone.
Kone oli uraauurtava: siinä ei ollut pyrstöä, suihkumoottorit takasivat huippunopeuden 960 km/h, ja kone oli käytännössä näkymätön liittoutuneiden tutkassa.
Ensimmäinen koelento tehtiin 2. helmikuuta 1945, mutta prototyyppi syöksyi maahan parin viikon kuluttua, eikä vallankumouksellisen pommikoneen massatuotanto ehtinyt alkaa ennen sodan loppumista.
Yhdysvallat rakensi jotain vastaavaa, häivekone B-2 Spiritin, vasta vuonna 1989. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran Kosovossa vuonna 1999.
Panssarivaunu purjehti itse rantaan
Brittiläinen insinööri ja kenraali Percy Hobart kehitti Normandian maihinnousua varten purjehtivia panssarivaunuja tiivistämällä yhdysvaltalaisten Sherman-tankkien korin ja varustamalla ne kahdella potkurilla.
Kahdesta potkurista tuli nimitys Duplex Drive, joka lyheni pian DD:ksi.
Hobart teki ensin kokeiluja brittien Valentine-panssarivaunulla, mutta se kellui vain, kun sen tykki osoiti taaksepäin.
Ennen kuin 30 tonnia painavat M4 Sherman DD -tankit laskettiin laivoista mereen lähellä Ranskan rannikkoa, miehistö levitti niiden ympärille vesitiiviin kankaan, jonka ansiosta ne kelluivat.
Potkurit veivät DD:t rantaan, kunnes niiden telaketjut ottivat kiinni pohjaan ja ne jatkoivat matkaa maata pitkin. DD-tankit osoittivat toimivuutensa Normandian maihinnousussa kesäkuussa 1944.
Pommit pomppivat veden päällä
Lamauttaakseen Saksan sotateollisuuden Britannian ilmavoimat päätti räjäyttää Möhnen, Ederin ja Sorpen padot ja hukuttaa näin Ruhrin alueen yli sata tehdasta veden alle.
Tehtävä vaikutti aluksi toivottomalta, sillä alaosastaan yli 30 metriä paksujen patojen murtamiseen tarvittaisiin valtavia pommeja, eikä tehtävään voinut käyttää torpedoja, sillä patojen eteen oli vedetty suojaverkot.
Brittiläiset insinöörit kehittivät tehtävään Upkeep-nimisen lieriön mallisen pommin, joka veteen pudotessaan pomppisi kuin kivi leipiä heitettäessä ja hyppäisi siten torpedoverkon yli.
Yön pimeydessä 16. toukokuuta 1943 Englannista nousi taivaalle 19 Lancaster-pommikonetta kukin mukanaan patojen murtamiseen tarkoitettu pommi.
Ensimmäinen kohde oli Möhnen pato. Laivueen johtaja lensi matalalla kohti patoa ja pudotti pomminsa, mutta se upposi liian kaukana padosta.
Neljä seuraavaa konetta kuitenkin onnistuivat, ja pian britit saivat nähdä, miten pato murtui ja vesimassat syöksyivät laaksoon peittäen kaiken alleen.
Myös Ederin pato murtui, mutta Sorpen pato kärsi vain pieniä vaurioita.
Pommit pomppivat veden päällä
Hihna veti pommin kiertoliikkeeseen ennen pommin irrottamista.
Osuessaan veteen pommi pomppi ensin veden pinnalla ja hyppäsi saksalaisten padon eteen vetämän torpedoverkon yli.
Kun pommi osui patoon, sen vauhti pysähtyi ja se upposi ja räjähti suurella tuhovoimalla.
Kivääri ampui kulman taakse
Vuonna 1942 Saksassa alettiin kehittää tuliaseisiin käyrää piippua.
Alun perin tarkoitus oli asentaa sellainen panssarivaunuun niin, että jos vihollisen jalkaväkisotilaita pääsisi tankin aseistamattomalle puolelle, heitä voitaisiin ampua vaunun toiselta sivulta ennen kuin he ehtisivät heittää telaketjuille miinan.
Krummlaufeja eli käyriä piippuja valmistettiin erilaisia, ja niiden kaarevuus vaihteli 30:stä jopa 90 asteeseen.
Yhdysvaltalaisupseeri esittelee sodan jälkeen saksalaisten käyräpiippuista asetta.
Lopulta havaittiin, että käyrät piiput sopivat parhaiten StG44 -rynnäkkökivääreihin.
Ne eivät kuitenkaan olleet pitkäikäisiä, vaan jo vain 30 asteen piippukin oli pakko vaihtaa aina 160–300 laukauksen jälkeen, sillä jokainen laukaus suoristi piippua hieman.
Pommittaja kantoi saattueen mukanaan
Neuvostoliittolainen Vladimir Vahmistrov kehitti 1930-luvulla lentokoneyhdistelmää, jossa pommikone pystyisi kuljettamaan kolmea hävittäjäkonetta: yhtä kummallakin siivellä ja yhtä runkonsa päällä.
Hävittäjillä oli tarkoitus puolustaa valtavaa pommikonetta ilmassa sekä iskeä maassa oleviin kohteisiin.
Zveno-yhdistelmä pääsi tositoimiin, kun Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941, mutta vaikka se onnistui pommittamaan Romaniassa Tonavan ylittävää siltaa, se ei osoittautunut kovin hyväksi keksinnöksi.
Iso kone oli erittäin hankalasti hallittavissa hävittäjien ollessa kiinnitettyinä sen siipiin, ja kaikki kuljetettavat koneet olisi pitänyt irrottaa juuri samalla hetkellä – mikä oli lähes mahdotonta – jottei emoalus olisi kallistunut niin, että sitä oli mahdoton ohjata.
Kehitysprojekti keskeytettiin vuonna 1942.
Minipanssarivaunu oli vaarallinen yllättäjä
Piskuisesta koostaan huolimatta Saksan Goliath-tela-ajoneuvo oli sodan vaarallisimpia. Siihen pystyi lastaamaan 50 kiloa räjähdysainetta.
Kun Saksa miehitti Ranskan vuonna 1940, se sai käsiinsä myös ranskalaisen sotilasinsinöörin Adolphe Kégressen kehittämän pienoiskokoista panssarivaunua muistuttavan liikkuvan ja kauko-ohjattavan miinan.
Saksalaiset päättivät pian jatkojalostaa suunnitelmaa, ja keväällä 1942 ensimmäinen Goliath nähtiin taistelutantereilla.
Goliath voitiin ohjata etäältä 650 metriä pitkän kaapelin avulla vihollisen panssarivaunun alle, minkä jälkeen sen lastina ollut 50–100 kiloa räjähdysainetta räjäytettiin ohjaimen napista.
”Kuoriaisia”, kuten yhdysvaltalaiset niitä kutsuivat, valmistettiin yli 7 500, ja Saksa käytti niitä muun muassa Normandian rannoilla vuonna 1944 sekä Varsovan kansannousussa samana vuonna.
Liittoutuneet keksivät kuitenkin pian Goliathin heikkouden: sen sai tehtyä vaarattomaksi katkaisemalla sen kauko-ohjauskaapelin.
Goliath kulki vain 9,7 kilometriä tunnissa, joten kaapelin katkaiseminen oli helppoa vauhdissakin. Lisäksi Goliathin panssaroinnin pystyi puhkaisemaan kevyellä kiväärillä.
Sodan jälkeen Goliathin tekniikkaa hyödynnettiin ensimmäisten kauko-ohjattavien leluautojen valmistuksessa.
Goliat oli pieni telaketjuilla kulkeva ajoneuvo, joka oli pakattu räjähteillä. Kurkistus konehuoneeseen kertoo, että kauko-ohjattava miina oli yksinkertainen keksintö.
Kauko-ohjaus:
Goliath voitiin ohjata vihollisen panssarivaunun alle 650 metriä pitkän kaapelin ja alkeellisen sauvaohjaimen avulla.
Moottori:
Goliathia valmistettiin sekä sähkö- että bensiinimoottorilla. 370 kiloa painava Goliath oli niin hidas, että vihollissotilaat saivat sen hölkäten kiinni.
Räjähdysaine:
Goliathin etuosassa olevassa tilassa oli 50 kiloa räjähdysainetta, joka laukaistiin sauvaohjaimen napista.
Norsupyssy puhkoi panssarivaunuja
Lahti L-39 -panssarintorjuntakivääri oli niin suuri ja painava, että se sai sotilaiden suussa nimen ”norsupyssy”.
Suomi otti ensimmäistä kertaa käyttöön lähes 2,5 metriä pitkän Lahti L-39 kiväärin talvisodassa talvella 1939–1940, joskin silloin oli valmiina vain kaksi prototyyppiä.
Lahti L-39 vaati kuljetukseen kaksi miestä, mutta sen käyttö onnistui yksinkin.
Ase oli kuitenkin oikeasti vaarallinen vain alle 400 metrin etäisyydeltä, joten ”norsupyssyn” käyttö vaati rautaisia hermoja – ja sen kuljettaminen vaati voimaa, sillä se painoi 49,5 kiloa, minkä päälle tuli vielä ammusten paino.
Asetta voitiin jalasten avulla vetää hangella poroilla tai hevosilla.
Jatkosodassa (1941–1944) neuvostotankit saivat paksumman panssaroinnin, jota L-39 ei enää läpäissyt, joten sillä alettiin ampua vihollisen konekivääriasemia sekä matalalla lentäviä lentokoneita.
L-39 -kiväärejä valmistettiin sodan aikana 1 900 kappaletta.
Radio-ohjattu pommi saatiin tarkasti maaliin
Saksan 1,5 tonnia painava Fritz X oli maailman ensimmäinen kauko-ohjattava liitopommi.
Pommikoneesta 5,5 kilometrin korkeudesta viholliskohteen ylle pudotettu pommi saavutti 1 200 kilometrin tuntivauhdin, ja sen takaosan laippoja voitiin säätää radio-ohjauksella ja ohjata se siten tarkasti maaliinsa.
Pommikoneen oli kuitenkin kierreltävä kohteen yläpuolella 30–40 sekuntia pommin ohjaamisen ajan, jolloin se oli alttiina vihollisen tulitukselle.
Kun Italia oli solminut rauhan liittoutuneiden kanssa, saksalaiset upottivat sen Roma-taistelulaivan kahdella Fritz X:llä.
Ilmapallot lipuivat hiljaa Saksan ilmatilaan
Britannia hyötyi sodan aikana länsituulesta, joka kuljetti Saksaan tuhoja tekeviä säähavaintopalloja.
Niistä roikkui esimerkiksi 4,5 kiloa syttyvää hyytelöä, ja kun pallo oli ehtinyt Saksan ilmatilaan, viipeellä toimiva sytytin pudotti pommin, joka räjähti isoksi tulipalloksi.
Osassa taas roikkui oikosulkuja aiheuttavia vaijereita, ja esimerkiksi heinäkuussa 1942 Leipzigin lähellä paloi sähköasema tällaisen ilmapallon vuoksi.
Saksalaiset yrittivät torjua ilmapalloja ampumalla ja jopa hävittäjäkoneilla.
Rakettiräiske pehmitti rannikkoa
Yhdysvaltalaiset moukaroivat vihollisen rantoja ennen maihinnousuja, ja siihen oli omiaan etenkin Landing Ship Medium (Rocket), LSM(R), eli raketteja ampuva keskikokoinen maihinnousualus.
Niitä rakennettiin 12 kappaletta Tyynenmeren sotaan, ja ne varustettiin 115 raketinheittimellä.
LSM(R) jäi savun keskelle, kun se ampui yli 400 rakettiaan lähes yhtäaikaisesti.
Kussakin heittimessä oli neljä laukaisukiskoa, joten yksittäinen alus saattoi laukaista 30 sekunnissa 460 rakettia.
Suuri määrä 36 kilon raketteja antoi jokaiselle LSM(R)-alukselle enemmän tulivoimaa kuin kahdella valtavalla yhdysvaltalaisella taistelulaivalla oli yhteensä.
Okinawan hyökkäyksessä huhtikuussa 1945 kuusi LSM(R)-alusta ampui rannan läheltä 2 600 rakettia japanilaisten Ie Shiman (Iejima) tukikohtiin, ennen kuin sotilaat nousivat saareen ja valtasivat sen.
Panssarivaunu ei oppinut lentämään
Lentokonevalmistaja Oleg Antonov yritti rakentaa lentävän panssarivaunun, Antonov A-40:n, vuonna 1942.
Sen ydin oli muokattu T-60-panssarivaunu, joka oli kiinnitetty kaksitasoiseen siipeen.
Panssarivaunun piti liitää suuren kaksitaso-siiven avulla.
Tarkoitus oli, että yhdistelmä hinattaisiin pommikoneella ilmaan ja rintamalle, jossa panssarivaunu liitäisi saksalaisten linjojen taakse ja iskisi heidän selustaansa.
Prototyyppiä testattaessa edes Neuvostoliiton tehokkain lentokone, Tupolev TB-3, ei kuitenkaan pystynyt vetämään painavaa taakkaa vakaasti, joten lentäjän oli nopeasti irrotettava panssarivaunu hinauksesta.
Se laskeutui niin pehmeästi, että se voitiin ajaa takaisin tukikohtaan.
Sodan jälkeen Yhdysvallat vei yhden Natterin tutkittavaksi.
Lentäjä pyörtyi kohtalokkaasti
Kun liittoutuneiden pommitukset tuhosivat kerta toisensa jälkeen Saksan ilmatukikohtia, natsien oli keksittävä jotain aivan uutta.
Keväällä 1944 saksalaisinsinööri Erich Bachem alkoikin kehitellä pommikoneiden kimppuun iskevää rakettikonetta, joka ei tarvinnut metriäkään kiitotietä.
- maaliskuuta 1945 yliluutnantti Lothar Sieber kömpi Bachem Ba 349 Natter -koneeseen, joka oli lähinnä miehitetty maasta ilmaan -ohjus.
Lentäjän piti ohjata laitetta ilmassa ja laukaista ensin raketit kohti vihollista ja sitten laskuvarjot, jotka toisivat moottorin ja ohjaamon lentäjineen takaisin maahan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Sieber ilmeisesti menetti tajuntansa nousun kovissa g-voimissa, ja noustuaan ensin jyrkästi 1 500 metrin korkeuteen kone iskeytyi 32 sekunnin kuluttua maahan Sieber mukanaan.
Koelennot kuitenkin jatkuivat, ja koneille alettiin rakentaa laukaisuasemaa lähelle Stuttgartia, mutta sota päättyi, ennen kuin niitä ehdittiin käyttää.
