Farm Hallin kartano Cambridgen lähellä Britanniassa sijaitsi syrjäisessä paikassa. Sen oli rakennuttanut mies, joka harrasti roomalaisten aarteiden etsimistä ja halusi olla rauhassa uteliailta.
Elokuussa 1945 kartanon mailla piiloteltiin kuitenkin kymmentä keski-ikäistä saksalaista.
Yksi miehistä oli professori Werner Heisenberg, joka oli jo vuosia johtanut natsi-Saksan ydintutkimusta.
Myös muut miehet olivat ansioituneita fyysikkoja ja kemistejä – ja pari heistä oli jopa saanut Nobelin palkinnon alallaan.
Saksalaiset olivat olleet kolme viikkoa liittoutuneiden vankeina, sillä he tiesivät kaiken Saksan ydinpommin kehityksestä. Farm Hallin joka huoneessa oli salaisia mikrofoneja, joilla vankeja kuunneltiin.
- elokuuta vankien päivä sujui totuttuun tapaan, kunnes brittimajuri antoi heidän kuunnella BBC:n iltauutiset:
”Presidentti Truman ilmoittaa liittoutuneiden suuresta tieteellisestä läpimurrosta. He ovat pudottaneet atomipommin Japaniin...”
Saksalaistutkijat Farm Hallissa olivat hekin kuin pommin lyömiä. He olivat siihen asti uskoneet, että vain he olivat selvittäneet atomien salaisuudet.
Joukossa oli kemisti Otto Hahn. Hänen atomin ytimen halkaisukokeensa vuonna 1938 olivat käynnistäneet kilvan, jossa tavoitteena oli valmistaa atomipommi.
Hän tunsi henkilökohtaista vastuuta siitä, mitä nyt oli tapahtunut Japanissa. Kun BBC illan mittaan raportoi, että pommin arveltiin surmanneen 300 000 japanilaista, Hahn kumosi kurkkuunsa muutaman ginilasillisen.
Ydintutkimuksen johtavat saksalaiset
Werner Heisenberg
(1901–1976) oli jonkin aikaa Niels Bohrin avustaja Kööpenhaminassa. Hänestä tuli professori 25-vuotiaana, ja vuonna 1932 hän sai Nobelin palkinnon. Ulkomaiset kilpailijat uskoivat juuri hänen rakentavan ensimmäisenä atomipommin.
Otto Hahn
(1879–1968) onnistui ensimmäisenä halkaisemaan atomin joulun alla vuonna 1938. Sodan jälkeen hän oli aktiivinen suurvaltojen ydinasekilvan vastustaja.
Carl Friedrich von Weizsäcker
(1912–2007) oli vakuuttunut, että Hitlerin voisi saada muuttamaan politiikkaansa, jos tutkijat onnistuisivat valmistamaan atomipommin.
Kurt Diebner
(1905–1964) alkoi yliopiston jälkeen työskennellä Saksan armeijan asevirastossa. Hän rakennutti koereaktorin armeijan testialueelle Berliinin eteläpuolelle.
Kuuntelulaitteet sieppasivat tutkijoiden sananvaihdon. Carl Friedrich von Weizsäcker oli pöyristynyt:
”Minusta amerikkalaisten teko on hirvittävä. Suorastaan hulluutta!” Werner Heisenberg vastasi: ”Voisi kyllä sanoa, että se oli varmasti nopein tapa lopettaa sota.”
”Se onkin ainoa, mikä minua lohduttaa”, totesi Otto Hahn hiljaa. Nuo kymmenen saksalaista jos jotkut tiesivät, millaisia ponnistuksia pommin valmistus oli amerikkalaisilta vaatinut.
”Vuonna 1942 meillä ei ollut rohkeutta vaatia hallitukselta 120 000:ta ihmistä pommin kehitystyöhön”, Heisenberg huomautti.
Weizsäcker väitti vastaan ja sanoi, että vain saksalaistutkijoiden moraali oli estänyt pommin rakentamisen: ”Jos olisimme halunneet Saksan voittavan sodan, olisimme tehneet sen.”
”En usko”, Hahn sanoi, ”mutta olen iloinen, ettemme tehneet.”
Kello oli jo paljon, ja saksalaiset vetäytyivät nukkumaan. Moni oli huomannut, miten paljon uutinen oli järkyttänyt Otto Hahnia, ja he pelkäsivät hänen surmaavan itsensä.
Niinpä he valvoivat Hahnin huoneen ulkopuolella hänen maatessaan unettomana vuoteessaan muistellen kohtalokasta päivää, 17. joulukuuta 1938, josta kaikki oli alkanut.
Otto Hahn halkaisi ensimmäisenä atomin niukoin työkaluin. Hänen työpöytänsä on museossa Münchenissä.
Otto Hahn ampui neutroneilla
Otto Hahn halkaisi atomin yksinkertaisin keinoin. Halkeamisen tapahtuminen todistettiin kemiallisilla analyyseilla.
Kemistit Otto Hahn ja Lise Meitner olivat yrittäneet vuosikausia saada atomin ytimen halkeamaan, mutta sitten Meitner joutui pakenemaan juutalaisvainoja Ruotsiin vuonna 1938.
Hahn jatkoi Berliinissä apulaisensa Fritz Strassmannin kanssa kokeita, joissa tarvittiin avuksi geigermittareita, sähkövahvistimia ja suuri pala parafiinia. Koe onnistui lopulta 17. joulukuuta 1938.
- Parafiinikiekon sisällä tutkijoilla oli koepala uraania.
- Hahn asetti parafiinin keskelle niin sanotut neutronilähteet, berylliumia ja radiumia. Niiden vapaiden neutronien piti törmätä uraaniin ja hajottaa sen atomin ydin. Parafiini jarrutti neutronien vauhtia niin, että törmäys saattoi tapahtua.
- Geigermittarilla voitiin mitata radioaktiivisuutta, joka oli merkki ytimen halkeamisesta. Koetta seuranneet kemialliset tutkimukset todistivat, että uraanin atomit olivat muuttuneet muun muassa bariumisotoopeiksi.
Uraani halkeaa
Fyysikot olivat 1930-luvulla havainneet, että atomin halkaisemalla voitiin vapauttaa käsittämättömiä määriä energiaa. Teorian kokeileminen käytännössä oli kuitenkin pitkään mahdotonta.
- joulukuuta 1938 Otto Hahn oli laboratoriossaan Friedrich Wilhelm -yliopistossa Berliinissä aikeenaan yrittää pommittaa uraaniatomia neutroneilla.
Kokeen onnistumista ei pystyisi näkemään tarkimmallakaan mikroskoopilla, vaan atomin halkeamisen voisi todistaa vain geigermittarilla ja kemiallisesti.
Hahn asetti neutronilähteen paikoilleen, ja geigermittari alkoi narista. Hahn apureineen sai kokeen onnistumaan ensimmäistä kertaa, ja Hahn kirjoitti siitä heti entiselle kollegalleen Lise Meitnerille:
”Radiumisotoopeilla on aivan erityisiä ominaisuuksia, joista kerromme tässä vaiheessa vain sinulle...”
Hahn pelkäsi alusta asti, että muut tutkijat saisivat vihiä löydöstä ja ehtisivät viedä siitä hänelle kuuluvan kunnian.
Pienet hiukkaset ovat täynnä energiaa
Atomipommin valtava energia syntyy yhteentörmäyksissä: Kun neutroni osuu uraaniatomin ytimeen, ydin halkeaa.
Uraanin ytimen hajotessa syntyy kryptonia ja bariumia. Lisäksi vapautuu kaksi tai useampia neutroneita.
Vapaat neutronit osuvat uusiin uraaniytimiin, jotka halkeavat. On käynnistynyt ketjureaktio. Se voi kestää vain sekunnin murto-osan ja vapauttaa valtavasti energiaa.
Tanskalainen fyysikko Niels Bohr päätteli, että ytimen halkeaminen tapahtuu vain, jos neutroni osuu uraani-isotooppiin U-235.
Hän soitti nopeasti Die Naturwissenschaften -tiedelehden toimittajalle toivoen saavansa palstatilaa havainnolleen, jotta se kirjattaisiin heti hänen nimiinsä.
Samaan aikaan Lise Meitner kertoi asiasta tanskalaiselle atomitutkijalle Niels Bohrille, joka oli lähdössä Yhdysvaltoihin esitelmöimään George Washington - yliopistossa pidettävään teoreettisen fysiikan konferenssiin.
Bohr kertoi puheessaan 26. tammikuuta 1939 muun muassa Otto Hahnin mullistavista tuloksista.
Jo ennen hänen puheenvuoronsa päättymistä ensimmäiset yhdysvaltalaiset fyysikot ryntäsivät salista laboratorioihinsa yrittääkseen toistaa Hahnin kokeen.
Eräs tutkija soitti kollegalleen kertoakseen uutiset: ”Bohr puhui juuri. Hän on menettänyt järkensä. Hän väittää, että neutroni voi halkaista uraanin!”
Saksa alkoi koota voimiaan
Yksi Otto Hahnin apulaisista laski, että vain kuutiometrillä uraania voitaisiin tuottaa energiaa miljardin tonnin vettä nostamiseksi 27 kilometrin korkeuteen.
Sellaiset puheet saivat jo Saksan armeijankin höristämään korviaan ja alkamaan ohjailla tutkimusta sotilaalliseen suuntaan.
- huhtikuuta 1939 saksalaiset alan asiantuntijat kutsuttiin tapaamiseen, jossa heille jaettiin heidän tehtävänsä tutkimuksessa.
Armeija halusi koota maan kaikki atomitutkijat yhteen paikkaan, jonne rakennettaisiin koereaktori, ja lisäksi maan uraaniesiintymät oli kartoitettava.
Tutkijat kuitenkin torjuivat suunnitelman, sillä he katsoivat pystyvänsä työskentelemään tehokkaammin tutussa ympäristössä omissa yliopistoissaan.
Armeija nimittikin oman miehensä, asetutkija Kurt Diebnerin, perustamaan laboratorion armeijan koealueelle Berliinin eteläpuolelle.
Saksalaistutkijoiden oli kuitenkin pakko tehdä yhteistyötä, sillä yksinään heillä ei ollut riittävästi rahaa, asiantuntijoita eikä käyttökelpoista uraania.
Saksan liitettyä itseensä Tšekkoslovakian sudeettialueet vuonna 1938 ja miehitettyä Norjan vuonna 1940 tutkijat saivat käyttöönsä niin uraanikaivoksia kuin maailman ainoan raskasta vettä tuottavan laitoksen.
Belgian valloituksen jälkeen saksalaiset takavarikoivat lisäksi 3 500 tonnia uraania, jota Belgia oli louhinut Kongosta.
Heisenberg – valkoinen juutalainen
Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Saksan yliopistoja koetteli varsinainen aivovuoto, kun juutalaisilta kiellettiin tutkimus- ja opetustyö.
Moni juutalainen tutkija pakeni Saksasta Yhdysvaltoihin, jossa he osallistuivat atomipommin kehittämiseen yhdessä amerikkalaisten kanssa.
Natsi-Saksassa atomitutkimus oli puolestaan leimattu ”juutalaiseksi” tieteeksi, mikä ei tietenkään saksalaisille kelvannut.
Myös ei-juutalaiset fyysikot joutuivat natsien luupin alle – muun muassa Werner Heisenberg, joka oli saanut Nobelin fysiikan palkinnon kvanttimekaniikan kehittämisestä vain 31-vuotiaana.
Koska Heisenbergin teoriat perustuivat juutalaisten Albert Einsteinin ja Niels Bohrin ajatuksiin, natsit nimittivät häntä ”valkoiseksi juutalaiseksi”.
Heisenbergia arvosteltiin ja pilkattiin puolueen lehdissä pari vuotta, kunnes suora vetoomus SS-johtaja Heinrich Himmlerille ja tämän puuttuminen asiaan toivat Heisenbergille tutkimusrauhan Leipzigin yliopistossa.
Manfred von Ardenne pääsi saksalalaistutkijoista pisimmälle ydinasehankkeessa, kun hän Neuvostoliitossa vankina ollessaan auttoi maata vetypommin kehityksessä.
Nuori mies, mahtavat ideat
Armeija oli koonnut fyysikoista ryhmän, niin sanotun uraanikerhon, joka kokoontui säännöllisesti puhumaan tutkimuksistaan.
Sen ulkopuolella toimi Manfred von Ardenne -niminen tutkija, jolla oli tuoreita ideoita ja poliittisia yhteyksiä.
Siinä missä muut poikkeuksellisen älykkäät lapset hyppäsivät koulussa yli luokasta tai kahdesta, Ardenne keskeytti yliopisto-opintonsa ja alkoi perehtyä itsekseen sovellettuun fysiikkaan.
Heti tultuaan täysi-ikäiseksi hän perusti Berliinin reunamille satoja ihmisiä työllistävän tutkimuslaitoksen, jonka tarkoitus oli auttaa maan teollisuutta ja viranomaisia teknisissä ongelmissa.
33-vuotiaana von Ardenne oli esitellyt jo useita merkittäviä keksintöjä, kuten elektronisen mikroskoopin ja television edeltäjän.
Erityisesti televisio- ja radiotekniikkaan liittyvät keksinnöt olivat saaneet natsi-Saksan postiministerin kiinnostumaan, ja miehet olivat ystävystyneet. Ardenne kertoi ministerille uudesta ideastaan, atomipommista.
Postiministeri Wilhelm Ohnesorge esitti idean innostuneena Adolf Hitlerille. Tätä kiinnosti keväällä 1940 kuitenkin enemmän perinteisten aseiden kehittäminen, eikä hän ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa.
Ohnesorge pettyi Hitlerin reaktioon mutta päätti kuitenkin rahoittaa Ardennen tutkimusta salaa ja tuottaa Hitlerille iloisen yllätyksen myöhemmin.
Yksi Ardennen yrityksen hautoma idea oli käyttää atomin räjäytyksessä plutoniumia uraanin sijaan.
Tutkijoiden lähtökohta oli siihen asti ollut, että ainoa prosessiin sopiva aine oli uraani-isotooppi U-235.
Sitä esiintyi uraanissa kuitenkin vain mitättömän pieniä määriä, ja se piti eristää perinpohjaisessa prosessissa syklotronissa eli hiukkaskiihdyttimessä, eivätkä tutkijat vielä osanneet rakentaa sellaista.
Plutoniumia sen sijaan voi valmistaa reaktorissa: Kun uraania (U-238) pommitetaan neutroneilla, syntyy U-239:ää.
Se puolestaan hajoaa plutoniumisotooppi P-239:ksi, jolla on samat räjähdysominaisuudet kuin halkeavalla U-235:llä.
Hitleriä painostettiin
Myös tutkija Carl Friedrich von Weizsäcker työsti ideaa rakentaa pommi plutoniumista.
Siltä ei kuitenkaan olisi tarkoitus käyttää sodan voittamiseen, vaan Weizsäcker laski sen varaan, että tiedeyhteisö voisi painostaa Hitlerin suostumaan rauhaan, jos sillä olisi hallussaan sodan tehokkain ase.
Weizsäckerin suvusta oli tullut useita merkittäviä poliitikkoja ja filosofeja, eikä ajatus liittyä Saksan johtoon tuntunut Carl Friedrich Weizsäckeristä lainkaan hassummalta.
Muutkaan tutkijat eivät suinkaan olleet riemuissaan siitä, että he ehkä auttaisivat natseja voittamaan sodan – ja tuhoamaan maapallon.
He päättivätkin keskittyä tutkimaan ydinvoiman mahdollisuuksia rauhanomaisena energian lähteenä.
Armeijalle ei tästä tietenkään mainittu mitään, mutta sille ilmoitettiin, että voidakseen kehittää atomipommin tutkijoiden piti ensin rakentaa reaktori.
Lieventääkseen moraalista tuskaansa Werner Heisenberg matkusti syyskuussa 1941 Kööpenhaminaan ja tapasi siellä kansainvälisesti arvostetun fysiikan professorin Niels Bohrin.
Yhdysvaltalaiset tutkijat kutsuivat älykästä Heisenbergia ”vaarallisimmaksi saksalaiseksi”.
Heisenberg oli toiminut Bohrin assistenttina 1920-luvulla, ja heistä oli tullut hyviä ystäviä. Salakuuntelun pelossa Heisenberg esitti asiansa Bohrille heidän ollessaan ulkona kävelemässä.
Hän kertoi, että saksalaistutkijat olivat viivästyttäneet atomipommin kehitystä ja keskittyivät sen sijaan tutkimaan atomienergian hyödyntämistä siviilikäytössä.
Heisenberg ei sanonut suoraan, mutta hän toivoi, että Bohr vuotaisi tiedon liittoutuneille.
”Onko fyysikolla sota-aikana moraalinen oikeus valmistaa atomipommi?” Heisenberg kysyi mentoriltaan.
”Voiko ytimen halkaisemista ylipäätään hyödyntää sotilaallisiin tarkoituksiin?” Bohr vastasi ikään kuin pitäisi koko ajatusta mahdottomana.
Heisenberg esitteli ehdotuksensa ydinsodan estämiseksi: Kaikkien maailman tutkijoiden tulisi yhdessä kieltäytyä ydinaseen kehittämisestä.
Siihen Bohr totesi vain, että fyysikot eivät voineet välttää osallistumista sotilaalliseen tutkimukseen.
Heisenberg oli ottanut suuren riskin, ja nyt hänestä tuntui, että Bohr väisteli kaikkia hänen kysymyksiään.
Bohr puolestaan tulkitsi tilanteen toisin: hän kertoi myöhemmin uskoneensa Heisenbergin olevan joko uskomattoman naiivi tai natsien lähettämä – ja että Heisenberg oli yrittänyt värvätä häntä.
Heisenberg joutui palaamaan kotiin ilman kaipaamaansa tukea.
Speer olisi maksanut miljoonia
Helmikuussa 1942 Saksan varusteluministeri Fritz Todt kuoli lento-onnettomuudessa. Hitler nimitti hänen seuraajakseen Albert Speerin, joka alkoi heti tutustua kaikkiin meneillä oleviin tutkimusprojekteihin.
- kesäkuuta oli atomitutkijoiden vuoro. Heisenberg kertoi Speerille ydinvoiman mahdollisuuksista energianlähteenä mutta mainitsi myös ydinpommin.
Speer oli erittäin kiinnostunut. Tutkijat kuitenkin huomauttivat, että heillä ei ollut rahaa tutkimuksen edistymiseen tarvittaviin materiaaleihin.
”Paljonko tarvitsette?” Speer kysyi, ja Carl Friedrich von Weizsäcker vastasi hetken mietittyään: ”43 000 markkaa.”
Speerin leuka loksahti auki hämmästyksestä. ”Olin luullut, että siihen tarvittaisiin ainakin sata miljoonaa”, hän kirjoitti myöhemmin. Lopulta tutkijat pyysivät 75 000:ta markkaa.
Heisenberg vakuutti Speerille, että teoreettisesti atomipommin rakentaminen oli mahdollista, mutta siihen kuluisi useita vuosia. Speer ymmärsi, ettei kannattaisi odottaa, että ase valmistuisi ennen sodan loppumista.
Viikon päästä Speerillä oli tapaaminen Hitlerin kanssa. Asialistan 15. kohtana Speer kuvaili Hitlerille lyhyesti ”ydintuhoa ja projektille antamaamme tukea”, kuten hän kirjoitti muistiinpanoissaan.
Hitler innostui yleensä jokaisesta teknisestä uutuudesta, joka lupaili nopeaa voittoa. Ydinpommi kuulosti hänestä kuitenkin aivan liian epärealistiselta, joten Speer jatkoi listan kohtaan 16.
Sodan jälkeen Heisenberg kertoi yrittäneensä tahallaan välttää herättämästä suuria odotuksia, jottei joutuisi myöhemmin tilille epärealistisista lupauksista.
Samana päivänä, jolloin Speer ja Hitler tapasivat, Heisenbergin koereaktori räjähti Leipzigissä.
Hän oli pannut kolme neljännestonnia uraanijauhetta ja 140 kiloa raskasta vettä alumiinipallon sisään ja upottanut sen altaaseen, ja altaassa ollut vesi oli alkanut kiehua.
Kun tutkijat avasivat palloa hieman, siitä singahti ulos tulenlieska. Muutaman tunnin kuluttua kuula räjähti ja sinkosi palavaa uraania laboratorioon.
Heisenberg ehti pakoon viime hetkellä. Kyseessä ei ollut ydinräjähdys, kova kuumuus oli vain kehittänyt kuulaan vetyä, joka oli räjähtänyt.
Kommandoisku Norjassa
Jo tutkimuksen varhaisessa vaiheessa saksalaiset olivat todenneet, että paras hidastin reaktorissa oli raskas vesi.
Toinen vaihtoehto olisi ollut grafiitti eli puhdas hiili, mutta sen he olivat hylänneet erään tutkijan laskuvirheen vuoksi.
Niinpä he olivat täysin riippuvaisia raskaasta vedestä, jota valmistettiin vain Vemorkin tehtaalla miehitetyssä Norjassa.
- helmikuuta 1943 kymmenen Britanniasta lähetettyä norjalaista kommandosotilasta kuitenkin tunkeutui tiukasti vartioituun Vemorkin raskaan veden laitokseen ja räjäytti sen.
Liittoutuneet pitivät operaatiota välttämättömänä Hitlerin ydinpommiohjelman estämiseksi. He eivät uskoneet tiedustelutietoihin, joiden mukaan Saksan tutkimus ei merkittävästi edennyt.
Pelko siitä, että Hitlerin pommi oli jo lähes valmis, sai myös Yhdysvaltain Manhattan-projektin tutkijat työskentelemään yötä päivää ehtiäkseen ensin.
Joulukuussa 1944 Yhdysvaltain tiedustelupalvelu OSS jopa suunnitteli murhaavansa Werner Heisenbergin, joka oli kutsuttu pitämään esitelmä Zürichiin.
Heisenberg oli ottanut kutsun ilomielin vastaan. Sen ansiosta hän sai mahdollisuuden tavata ulkomaisia kollegoitaan, ja puolueettomasta Sveitsistä hän voisi ostaa joululahjoja viidelle lapselleen, kotona Saksassa kun oli puutetta kaikesta.
OSS-agentti Moe Berg oli salissa pistooleineen, kun Heisenberg alkoi puhua kvanttimekaniikasta, josta hän oli vuonna 1932 saanut Nobelin palkinnon.
”Kuunnellessani aloin epäröidä”, Berg kertoi ajatuksistaan tuolla hetkellä. ”[Heisenberg] puhui matematiikasta, vaikka Rooma paloi.”
Agentti päätteli, että mies, joka oli niin kiinnostunut teoreettisesta fysiikasta, ei voinut mitenkään olla mukana rakentamassa atomipommia.
Yhdysvaltalaiset Alsos-erikoisjoukot tulivat samankaltaiseen tulokseen.
Alsosin jäsenet olivat haravoineet Länsi-Euroopan vapautettuja alueita Normandian maihinnoususta lähtien saadakseen tietoa saksalaisesta uraanista ja atomitutkijoista, mutta kaikki heidän löytämänsä asiakirjat ja kuulustelut viittasivat siihen, että Hitlerillä ei ollut pommia.
Yhdysvaltojen joukot löysivät Saksan koereaktorin luolasta huhtikuussa 1945. Se purettiin ja lähetettiin osina Yhdysvaltoihin.
Viimeinen yritys kallioluolassa
Natsit alkoivat olla paniikin partaalla ja panivat kaiken toivonsa Hitlerin lupaamiin ”ihmeaseisiin”. Varusteluministeri Albert Speeriä pommitettiin kysymyksillä atomipommista, mutta hän vastasi hyvin varovaisesti.
Heisenberg toteutti omaa yksityistä suunnitelmaansa: kun Saksa olisi hävinnyt sodan – kuten hän oletti – se pääsisi jälleen jaloilleen ydinvoiman avulla.
Heisenberg oli nimittäin varma siitä, etteivät hänen ulkomaiset kollegansa olleet vielä päässeet perille uraanin salaisuuksista.
Tammikuussa 1945 pommit putoilivat jo niin lähelle Berliiniä, että Heisenberg joutui evakuoimaan laitoksensa.
Kaikki laitteet sekä koereaktori pakattiin laatikoihin ja kuljetettiin Lounais-Saksaan Haigerlochin kylään pois sodan jaloista.
Laboratorioapulaiset kaivoivat Haigerlochista vuokrattuun kallioluolaan kolme metriä syvän kuopan, johon he valoivat reaktorille betonisen säiliön.
Reaktorin valmistelut
Tutkijat toivoivat onnistuvansa pommittamaan U-235-ytimiä neutroneilla, jolloin vapautuisi uusia neutroneita ja syntyisi ketjureaktio. Neutronien osuessa U-238-ytimiin nämä hajoavat ja muuttuvat plutoniumiksi.
Reaktoriin laskettiin 664 uraanikuutiota, jotka oli kiinnitetty ketjuihin.
Uraanikuutiot olivat 5 x 5 x 5 sentin kokoisia ja painoivat 2,4 kiloa.
Neutronilähde vapautti ensimmäiset neutronit, joiden piti käynnistää ketjureaktio.
Reaktori oli täytetty raskaalla vedellä, joka jarruttaa vapaita neutroneja. Se lisää neutronien mahdollisuutta, törmätä uraanin ytimeen.
Plutoniumia voidaan käyttää polttoaineena reaktorissa – tai ydinaseissa, kuten ”Fat Man”- ydinpommissa, jonka Yhdysvallat pudotti Nagasakiin.
Mutta koe epäonnistui. Saksalaisilla ei ollut riittävästi uraanikuutioita ketjureaktion käynnistämiseksi.
Myös Heisenbergin kilpailija Kurt Diebner siirsi tutkimuksensa armeijan koealueelta Berliinin eteläpuolelta Gottowista Stadtilmiin Erfurtin lähelle.
Heisenberg kuuli, että Diebnerillä oli hallussaan 600 kiloa raskasta vettä, ja lähti Weizsäckerin kanssa polkupyörillä vaatimaan osaa siitä itselleen.
Diebner antoi periksi, ja maaliskuussa 1945 kaikki oli valmista ratkaisevaan viimeiseen kokeeseen Haigerlochissa.
Uraani laskettiin reaktoriin varovasti peilin avulla, ja sitten siihen lisättiin neutronilähde. Kaikki näytti aluksi sujuvan hyvin: mittausten mukaan vapaiden neutronien määrä kasvoi, mikä tarkoitti, että ketjureaktio oli kiihtymässä.
Tutkijat joutuivat kuitenkin pettyneenä toteamaan, että prosessi ei päässyt vauhtiin ja että heillä oli liian vähän uraania uuteen yritykseen. Taistelut lähestyivät.
Vetypommi syntyi saksalaisin avuin
- huhtikuuta Heisenberg lähti pyöräilemään 270 kilometrin matkaa kotiinsa Baijeriin, ja Weizsäcker huolehti, että kaikki paperit piilotettiin likakaivoon ja uraani kaivettiin peltoon odottamaan, että tutkijat palaisivat sodan loputtua ja Saksan hävittyä jatkamaan kehitystyötä.
Alsos-yksikkö löysi kuitenkin likakaivon pian ja sai tutkijat kiinni – paitsi Manfred von Ardennea. Hän oli jäänyt Berliinin pelastaakseen 800 työntekijän yrityksensä ja antautui puna-armeijalle.
Hänet vietiin ylelliseen vankeuteen Krimille, missä hän työskenteli seuraavat vuodet Stalinille.
Ardenne ei onnistunut rakentamaan ensimmäistä atomipommia, mutta hän oli mukana kehittämässä Neuvostoliiton vetypommia, jota testattiin vuonna 1953.
Hänestä tuli menestyksekkäin Saksan ydintutkijoista.
Yhdysvaltalaisjoukot löysivät saksalaisten uraanikuutiot pellosta Haigerlochin läheltä.
Saksan pommista liikkui huhuja
Saksan ydinpommista ei ollut konkreettisia todisteita, mutta tasaisin väliajoin huhut kertoivat saksalaistutkijoiden saaneen pommin valmiiksi.
Eläkeläinen Peter Lohr käveli vuonna 2012 Jonastalin laaksossa Erfurtin lähellä Saksassa maatutkan kanssa.
Arnstadtin kaupungin liepeillä tutka ilmaisi jotain mielenkiintoista – 12 metriä maan alla oli selvästi viisi onkaloa.
Analysoituaan tutkan kuvaa pitkään Lohr oli varma, että hän näki ääriviivat kahdesta pommista, jotka muistuttivat muodoltaan Yhdysvaltojen Nagasakiin pudottamaa pommia, ”Fat Maniä”.
Lehdistö haistoi sensaation, mutta asiantuntijat kehottivat malttiin, sillä kohu-uutisia ”Hitlerin pommista” saatiin jatkuvasti ja usein huhut liittyvät nimenomaan Jonastaliin.
Kirjassaan ”Hitlerin pommi” (2005) historioitsija Rainer Karlsch väittää saksalaisten tehneen Jonastalissa lähellä Ohrdrufin keskitysleiriä pari koeräjäytystä, jotka olivat surmanneet satoja sotavankeja.
Karlsch lainaa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun GRU:n raporttia: ”Saksalaiset ovat viime aikoina tehneet salassa kaksi suurta räjäytystä metsäseudulla. Puita kaatui räjäytyksen keskuksesta 600 metrin päähän – – Pommit
sisälsivät ilmeisesti U-235:ttä ja painoivat noin kaksi tonnia.”
GRU:n raportti on päivätty 23. maaliskuuta 1945. Karlsch uskoo, että räjähdykset toteutti asetutkija Kurt Diebner, joka halusi palavasti luoda ”ihmeaseen” Saksan sotaonnen kääntämiseksi.
Radioaktiivisuuden mittaukset Ohrdrufissa eivät ole vahvistaneet ydinräjähdystä. Lisäksi Farm Hallissa ollessaan Kurt Diebner ei koskaan viitannut sanallakaan siihen, että olisi saanut aikaan käyttökelpoisen pommin.
Yksi syy lukuisiin huhuihin on, että Saksan hankkeeseen osallistui monta tutkimusryhmää eri puolilla maata.
On muun muassa väitetty, että SS teki omaa tutkimustaan Rügenin saarella ja että keksijä Manfred von Ardenne pääsi postiministerin tuella pidemmälle tutkimuksissaan kuin teoreettiset ehdotukset, joita hän esitti Heisenbergille.
Jälkikirjoitus
Farm Hallin vangit vapautettiin vuonna 1946, ja useimmat heistä saivat palata saksalaisiin yliopistoihin.
Manfred von Ardenne lähti Neuvostoliitosta vuonna 1954 ja asettui DDR:ään Dresdeniin, minne hän perusti oman yksityisen tutkimuslaitoksen.
Siellä tehdyt keksinnöt toivat vuoteen 1989 ja muurin murtumiseen asti DDR:lle merkittävästi vientituloja.
Werner Heisenberg ja Niels Bohr koettivat uudistaa ystävyytensä, mutta sota oli romuttanut heidän keskinäisen luottamuksensa peruuttamattomasti.
Ardenne palkittiin Stalin-palkinnolla onnistuneen vetypommikokeen jälkeen vuonna 1953.