Ranskan supertankki ei pärjännyt rintamalla

Clemenceau raivostui Loucheurin vastauksesta ja kirjoitti tälle kiukkuisesti:

”Pahoittelette raaka-ainepulaa mutta tilaatte silti 1 200 uutta kevyttä panssarivaunua jo sovitun määrän lisäksi. Vaadin, että kolmensadan 2C-panssarivaunun tilaus toteutetaan täysimääräisesti.”

Pääministerin vaatimuksesta huolimatta supertankit valmistuivat vasta kolmen vuoden kuluttua – jolloin ensimmäinen maailmansota oli jo ohi ja Clemenceau oli äänestetty ulos hallituksesta. Kaiken lisäksi pian kävi ilmi, etteivät Char 2C:t olleet läheskään niin kyvykkäitä kuin oli kuviteltu, ja suitsutetusta jättitankkiprojektista tuli yksi Ranskan sotahistorian pahimmista epäonnistumisista.

Supertankit olivat kuin sotalaivoja kuivalla maalla

Vuonna 1918 panssarivaunut olivat vielä harvinainen näky sodassa. Britannia oli kehittänyt ensimmäisen panssarivaunun eli ”tankin”, vuonna 1916 murtaakseen länsirintaman pattitilanteen. Panssarivaunun piti pystyä ajamaan pommitettujen taistelukenttien yli ja ylittämään piikkilankoja ja juoksuhautoja vihollisen konekivääritulesta piittaamatta.

Uuden aseen edut olivat ilmeisiä, ja ranskalainen prikaatikenraali Jean Baptiste Eugène Estienne sai tehtävän kehittää Ranskalle oman panssarivaunun. Estienneä pidetään ”ranskalaisten panssarivaunujen isänä”, ja autovalmistaja Renault suunnitteli hänelle kevyen ja tehokkaan Renault FT -panssarivaunun, joita valmistettiin kaikkiaan yli 3 000 kappaletta.

Kaikki eivät kuitenkaan ihastuneet Estiennen pieniin tankkeihin, joihin riitti kahden hengen miehistö. Yksi arvostelijoista oli kenraali Mourret. Armeijan tietämättä Mourret käski syksyllä 1916 Marseillessa toimivan FCM-telakan rakentaa prototyypin panssarivaunusta, joka painoi peräti 40 tonnia.

Jättitankki oli saanut vaikutteita brittien ”kuivan maan sotalaivoista” eli vähintään 300 tonnin painoisista panssariajoneuvoista, joita Britannia kehitteli laivastoministeri Winston Churchillin johdolla.

Britit joutuivat kuitenkin pian toteamaan, että jättitankit olivat liian kalliita ja epäkäytännöllisiä. Ranskassa unelma supertankista eli silti yhä monien vaikutusvaltaisten poliitikkojen, kuten pääministeri Georges Clemenceaun, mielessä.

Mourret yritti poliitikkojen tuella jopa pysäyttää Renaultin FT-tankkien tuotannon, jotta tehtaat voisivat keskittyä hänen vielä testaamattomaan jättipanssarivaunuunsa.

Prikaatikenraali Estienne kirjoitti 27. marraskuuta 1916 epätoivoisena Ranskan armeijan ylipäällikölle Joseph Jacques Césaire Joffrelle vaatien takeita siitä, että hänen kevyitä Renault-tankkejaan ei sivuutettaisi tuotantosuunnitelmissa:

”Teollisuutemme kykyyn kehittää ’kuivan maan sotalaivoja’ liittyy edelleen suurta epävarmuutta, ja onnistuminen riippuu useista vielä tekemättömistä selvityksistä. Erittäin kevyitä panssarivaunuja voidaan sen sijaan rakentaa välittömästi ilman riskiä.”

Joffre ei liioin uskonut suurten panssarivaunujen olevan vastaus Ranskan toiveisiin. Hänen kätensä olivat kuitenkin sidotut, koska johtavat poliitikot olivat ihastuneet ajatukseen supertankeista.

Poliitikot uskoivat supertankkeihin

Armeijan vastustuksesta huolimatta raskaan panssarivaunun kehitystyö jatkui, ja 10. joulukuuta 1917 Marseillen telakan FCM 1A -prototyyppi vihdoin valmistui. Se painoi 40 tonnia ja oli siten raskaampi kuin yksikään toinen sen ajan panssarivaunu. Ranskan armeijan yleisesikunnalle järjestettiin näytös, jossa prototyyppi kiipesi jyrkkiä mäkiä ja ylitti juoksuhautoja 15 kilometrin tuntinopeudella.

Sotilasjohtajat, mukaan lukien Renault-tankin puolestapuhuja, prikaatikenraali Estienne, eivät kuitenkaan olleet vaikuttuneita. Hän esitti, että armeija tarvitsi vieläkin isomman tankin, joka olisi vielä pari metriä pitempi ja useita tonneja painavampi. Niin suuri panssarivaunu pystyisi Estiennen mukaan paremmin ylittämään pohjoiset kanavat vihollisen alueella. Hänen sanansa vakuuttivat armeijan johdon.

Estienne ei ollut suinkaan muuttanut mieltään vaan taktiikkaa: hän tiesi, että ehdotettu aivan uusi supertankki edellyttäisi uusia laskelmia ja piirustuksia – ja niin kauan kuin se työ oli kesken, Renault-tankkien tuotanto jatkuisi keskeytyksettä.

Estiennen viivytystaktiikka toimi: FCM-telakalta tilattiin uusia Char 2C -supertankkeja vasta helmikuussa 1918.

10 metriä pitkä ja yli neljä metriä korkea Char 2C on edelleen suurin koskaan tuotantoon päätynyt panssarivaunu.

Pääministeri tilasi saman tien 900 Char 2C -panssarivaunua, joiden piti valmistua keväällä 1919, mutta moinen määrä ylitti Ranskan ylikuormitetun teollisuuden tuotantokyvyn.

Määrää laskettiin myöhemmin ensin 300:aan ja sitten 60:een, mutta sekin tuotti FCM:lle vaikeuksia.

Tilannetta ei helpottanut se, että monet sotilasjohtajat asettivat salaa kapuloita hankkeen rattaisiin.

Prikaatikenraali Estienne vaati yllättäen Char 2C:n varustamista muurinsärkijällä ja miinanpaljastimella, ja Ranskan armeijan uusi ylipäällikkö Philippe Pétain määräsi, että 69-tonniseen jättiin piti saada ponttonit, jotta se kelluisi vedessä.

Kun ensimmäinen maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918, yhtään Char 2C:tä ei ollut vielä valmistettu. Se ei kuitenkaan estänyt poliitikkoja vaatimasta projektin jatkamista, ja vuosia kestäneen kädenväännön jälkeen kymmenkunta Char 2C -panssarivaunua valmistuikin vihdoin vuonna 1921. Sen jälkeen projekti pantiin jäihin.

Moottori syöksi tulta

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana Char 2C:tä käytettiin pääasiassa propagandavideoissa, joissa se symboloi Ranskan sotilaallista mahtia. Filmillä se jyräsi rakennuksia ja kaatoi puita, jotta näyttäisi siltä, että Ranskalla oli käytössään voittamaton supertankki.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Char 2C:n moottorit joutuivat koville liikuttaessaan valtavaa tankkia, minkä vuoksi ne rikkoutuivat jatkuvasti. Pahinta oli kuitenkin se, että kun moottorit syttyivät palamaan, niistä alkoi suihkuta polttoainetta. Eräänkin harjoituksen aikana palava bensiini sulatti moottorin kimpussa työskennelleen mekaanikon saappaan.

Kun Char 2C pääsi liikkeelle, sitä oli erään panssarivaunun ajajan mukaan ”yhtä helppo hallita kuin junaa”, mutta heti kun kolossi joutui kiertämään esteitä, se joutui vaikeuksiin. Harjoituksissa ongelmat kävivät selväksi kaikille.

Char 2C oli niin painava, että se tuhosi teitä allaan, ja sen pakoputket pitivät niin kovaa ääntä, että lähellä olevien kylien asukkaat alkoivat vihata sitä. Kerran eräs tankin ajaja unohti, kuinka korkea Char 2C oikeasti oli, ja kaatoi sähköpylvään yrittäessään ajaa sen alitse.

Natsit varastivat Ranskan ylpeyden

Toisen maailmansodan syttyessä vuonna 1939 Char 2C oli jo auttamattoman vanhentunut. Aiempaa tehokkaampi tykistö pystyi helposti läpäisemään sen ohuen panssaroinnin, ja sen 15 kilometrin tuntinopeus oli täysin riittämätön liikkuvassa sodassa, jossa ei enää juurikaan taisteltu juoksuhaudoissa.

Saksan nopea eteneminen asetti Ranskan hallituksen kiusalliseen tilanteeseen. Tehokas propaganda oli vakuuttanut kansan siitä, että Char 2C oli superase, joka auttaisi torjumaan saksalaiset. Niinpä Char 2C:t eivät saaneet missään tapauksessa päätyä vihollisen käsiin, koska se olisi voinut heikentää ranskalaisten taistelutahtoa.

Kun Saksan panssarivaunut vyöryivät Ranskan rajan yli 10. kesäkuuta 1940, viimeiset kahdeksan toimivaa Char 2C:tä olivat Landresissa Koillis-Ranskassa – eli vaarallisen lähellä rintamaa.

Ne päätettiin evakuoida kiireesti mahdollisimman kauas saksalaisista. Ne ajettiin junavaunuihin ja niitä lähdettiin kuljettamaan kauemmas sisämaahan Dijoniin. Meusen kylässä palava tavarajuna kuitenkin tukki raiteet, eikä valtavia tankkeja voitu purkaa junasta.

Mitään ei ollut tehtävissä, ja ranskalaisupseerit päättivät räjäyttää tankit, jotta ne eivät päätyisi saksalaisten käsiin.

Char 2C:n piti olla Ranskan superase saksalaisia vastaan, mutta sen tarina päättyi liekkeihin – ilman, että se oli koskaan osallistunut taisteluun. Kun saksalaiset pari päivää myöhemmin löysivät palaneet romut, Luftwaffen ylipäällikkö Hermann Göring väitti saksalaisten Stuka-syöksypommittajien tuhonneen voittamattomat panssarivaunut.

Yksi supertankki kuitenkin säilyi lähes ehjänä, koska dynamiitti ei ollut räjähtänyt, ja päätyi sotasaaliina Saksaan. Berliinin valtauksen aikana vuonna 1945 kyseinen Char 2C kuitenkin katosi, ja huhutaan, että puna-armeija vei sen Neuvostoliittoon. Kukaan ei kuitenkaan tiedä varmasti, mihin viimeinen 69 tonnin fiasko lopulta päätyi.