Vastikään perustettu Volkssturm eli kansalaisjoukot marssi 12. marraskuuta 1944 Berliinissä Brandenburgin portilla propagandaministeri Joseph Goebbelsin silmien alla.
Tarkoitus oli esitellä Saksan kansan taistelutahtoa, mutta paraati kuvasti ehkä ennemminkin hallituksen epätoivoa sodan viime hetkillä.
Paraati oli surullinen näky. Volkssturm oli reservin reserviä: jopa 60-vuotiaita miehiä ja vasta 12-vuotiaita poikia. Kaikki olivat siviilivaatteissa, ja vain käsivarsinauha kertoi heidän nyt olevan osa Saksan armeijaa. Ihmiset marssivat vakavan näköisinä.
He tiesivät, että muutaman kuukauden kuluttua heidän olisi puolustettava Berliiniä kahta miljoonaa puna-armeijan sotilasta vastaan viimeiseen asti. Rivistöt kuhisivat hermostunutta odotusta.
Muut ammukset kimposivat vaunujen kyljistä, mutta panssarinyrkki läpäisi tehokkaasti paksunkin panssarin.
Vain puolella miehistä oli kiväärit, mutta muilla oli aivan uudenlainen ase, Panzerfaust eli panssarinyrkki. Se oli panssarintorjunta-ase, joka oli saanut kaupunkilaisten keskuudessa ihmeaseen maineen.
Sillä olikin monia hyviä puolia.
Sitä oli helppo käyttää, ja se toimi tehokkaasti Berliinin pahinta uhkaa, Neuvostoliiton panssarivaunuja vastaan. Sillä oli kuitenkin myös heikkoutensa.
Ensinnäkin se oli kertakäyttöinen, mikä oli varsin harmillista, kun Volkssturmilla ei juuri muita aseita ollut. Niinpä pikaisesti koulutetuilla miehillä oli edessään lähes mahdoton tehtävä.
Kaikki kuitenkin halusivat epätoivoisesti uskoa, että ihmease kääntäisi sodan kulun.
Lapioilla panssarivaunuja vastaan
Myös Saksan rintamalla olevat joukot ottivat panssarinyrkin innolla vastaan. Ensimmäistä kertaa saksalaisilla oli nyt ase, jonka ammus pystyi läpäisemään vihollisen tankkien panssaroinnin.
Puna-armeijan uusista panssarivaunuista varsinkin kuuluisa T-34 oli suuri uhka. Nopeassa vaunussa oli tehokas tykki, eikä yhdestäkään Saksan panssarintorjuntatykistä ollut sille vaaraa vuonna 1941.
Saksalaisten linjojen läpi vyöryvät panssarivaunut aiheuttivat sotilaissa usein suorastaan pakokauhua.
Saksalaiset yrittivät taistella panssarivaunuja vastaan kaikin keinoin. Yksi tapa oli napata panssarimiina, juosta panssarivaunun taakse ja heittää miina kohti vaunua.
Sen jälkeen heittäjällä oli vain kymmenen sekuntia aikaa juosta turvaan, ennen kuin panssarivaunu ja kaikki sen sisältämät ammukset räjähtivät.
Se ei aina riittänyt. Kerran kaksi saksalaissotilasta onnistui viemään miinan panssarivaunun alle, mutta räjähdys lennätti panssarivaunun tornin ilmaan, ja se putosi suoraan pakenevien saksalaissotilaiden päälle.
Toinen ahdingossa keksitty keino oli kiinnittää savukranaatti 20 litran bensiinikanisteriin ja heittää yhdistelmä kohti panssarivaunua. Sekään ei ollut kovin turvallista, sillä kranaatti räjähti jo 4,5 sekunnissa.
Saksalaiset kävivät neuvostopanssareiden kimppuun jopa lapioin ja kirvein, joilla he yrittivät avata niiden luukkuja ja vahingoittaa koneiden jäähdyttimiä.
Kiviäkin saatettiin työntää tykkien putkiin niin, että ne hajosivat ammuttaessa.
”Kansa aseisiin!” kuului vetoomus Saksan kansalle sodan loppuvaiheessa.
Vanhat miehet saivat pikakoulutuksen
Saksan sodanjohto oli vakuuttunut siitä, että panssarinyrkki oli juuri oikea ase Volkssturmin miehille.
Monet vuonna 1944 palvelukseen joutuneet siviilit eivät koskaan olleet saaneet minkäänlaista koulutusta kiväärin käyttöön, joten heille piti tarjota ase, jonka käyttö oli helppoa ja nopeaa oppia.
Aikaa kunnolliseen sotilaskoulutukseen ei juuri ollut.
Tehdastyöläiset saattoivat työskennellä jopa 72 tuntia viikossa pitääkseen Saksan asetuotannon käynnissä, ja siksi koulutusta saattoi järjestää vain sunnuntaisin.
Aikapaineiden vuoksi oli myös päätetty, että koulutusta tarjottaisiin korkeintaan neljä tuntia päivässä enintään 14 sunnuntaina – sen jälkeen Volkssturmin miesten oli oltava valmiita.
Tammikuussa 1945 armeija toimitti aseita Volkssturmille: vain 13 000 kivääriä mutta sentään 100 000 panssarinyrkkiä.
Armeija vaati uudelta aseelta paljon
Saksan armeija ja SS-joukot ryhtyivät kiivaasti kehittämään uutta ja tehokkaampaa panssarintorjunta-asetta jo syksyllä 1941.
Sille asetettiin tarkat ja tiukat vaatimukset: Aseen piti pystyä läpäisemään 70–100 millimetrin paksuinen panssari, sillä piti olla kohtuullinen kantama ja sen piti olla kevyt ja kätevä, jotta sotilaat voisivat kantaa sitä mukanaan.
Ja tietenkin aseen piti olla myös edullinen ja sarjatuotettavissa. Ehkä tärkein vaatimus oli kuitenkin se, että kenen tahansa piti pystyä käyttämään yksinkertaista asetta jo pikaisen opastuksen jälkeen.
Varustelukonserni HASAGin suunnittelijat Leipzigissa esittelivät oman ratkaisuehdotuksensa marraskuussa 1942.
He ehdottivat niin kutsuttua ontelokranaattia, joka laukaistaan kädessä pidettävästä putkesta.
Kaikki oppivat käyttämään panssarinyrkkiä: sotilaat ja siviilit, miehet ja naiset.
Kokeissa oli todistettu, että heidän prototyyppinsä Faustpatrone, jonka kantama oli 70 metriä, saattoi läpäistä jopa 140-millisen panssariteräksen, vaikka siinä oli vain vähän räjähdysainetta.
Koska ontelokranaatissa kaikki räjähdysvoima keskittyy erittäin pienelle alueelle, räjähdysainetta tarvittiin vain 56 grammaa.
Suunnitelmalle näytettiin vihreää valoa, ja HASAG toimitti ensimmäiset 5 000 asetta armeijalle elokuussa 1943. Sotilaiden palaute rintamalta ei kuitenkaan ollut pelkästään positiivista.
Faustpatronen ammuksen kärki oli pyöreä, joten usein se vain kimposi T-34-panssarivaunujen kyljistä. Kehitystyötä jatkettiin, ja sen tuloksena esiteltiin Panzerfaust gross.
Panzerfaust eli panssarinyrkki oli syntynyt. Ammuksen muotoa oli muutettu, ja se sisälsi nyt 400 grammaa räjähdysainetta, minkä ansiosta se pystyi läpäisemään jopa 200-millisen panssariteräksen.
Jos saksalaissotilas pääsi 30 metrin ampumaetäisyydelle neuvostoliittolaisesta tankista, hän pystyi tuhoamaan sen 75–80 prosentissa tapauksista. Ei tarvittu kuin yksi mies, yksi panssarinyrkki ja yksi laukaisu.
Panssarinyrkki sopi kaikille
Uusi ase siis täytti kaikki sille asetetut vaatimukset. Se oli teknologinen läpimurto, mutta silti erittäin helppo käyttää.
Ampuja piti noin metrin mittaista asetta kainalossaan tai olkapäällään, suuntasi sen kohti vihollista, tähtäsi ja laukaisi. Siinä kaikki. Saksalaispropaganda korosti kovasti aseen helppokäyttöisyyttä.
Eräässä sodan loppupuolella tehdyssä elokuvassakin esitettiin, kuinka naista opetettiin käyttämään panssarinyrkkiä, ja viesti elokuvayleisölle oli selvä: jopa kotirouva oppi käyttämään uutta asetta.
Jos ampuja silti tarvitsisi neuvoa, käyttöohjeet olivat aina saatavilla, sillä ne oli liimattu suoraan aseeseen.
Vuoden 1943 loppuun mennessä HASAG oli valmistanut 350 000 panssarinyrkkiä, ja niille riittikin käyttöä.
Saksalaisia panssarivaunuja tuhoutui jatkuvasti nopeampaa tahtia kuin mitä niitä valmistui, ja armeijan oli yhä enemmän tukeuduttava käsiaseisiin.
Ampujan takana piti olla 10 metrin varoalue pitkää tulisuihkua varten.
Tappio Stalingradissa vuonna 1943 oli todellisuudessa jo sinetöinyt Saksan kohtalon, ja saksalaisjoukot oli kaikkialla pakotettu puolustuskannalle.
Nyt heidän oli enää sinniteltävä mahdollisimman pitkään ja taisteltava viimeiseen mieheen. Siinä tilanteessa edullinen mutta tehokas panssarinyrkki oli todella tarpeen.
Saksan sodanjohto käski panostaa erityisesti panssarinyrkkien valmistukseen. Niitä valmistivat pakkotyöläiset yhdessä HASAGin kahdeksasta Saksassa olleesta tehtaasta.
HASAG käytti erityisesti naisvankeja, joita oli tuotu keskitysleireiltä Leipzigin lähistöltä.
Naisten uskottiin työskentelevän nopeammin ja sopeutuvan paremmin kuin miesten. Yhdessä suurimmista HASAGin tehtaista Leipzigissa oli 5 288 pakkotyöläistä, joista 5 067 oli naisia.
Räjähdysaine oli niin myrkyllistä, että sitä käsittelevät työntekijät yleensä sairastuivat 6–8 viikkoa työskenneltyään, minkä jälkeen heidät teloitettiin.
Heidän työtään valvottiin tarkasti, ja pienimmästäkin sabotaasiyrityksestä oli rangaistuksena kuolema.
Sitä mukaa kuin työläisiä kuoli, tehtaisiin tuotiin uusia. Työleirit olivatkin vähintään yhtä tehokkaita tuhoamisleirejä kuin keskitysleiritkin.
Käyttöohjeet oli liimattu suoraan panssarinyrkkeihin.
Yksinkertainen ase puhkoi panssarit
Useimpia panssarintorjunta-aseita ei voinut noin vain käyttää ilman kunnollista sotilaskoulutusta, mutta panssarinyrkki oli yksinkertaisuudessaan nerokas.
Panssarinyrkin tehon salaisuus on ontelokranaatin niin sanottu Munroe-vaikutus.
Yhdysvaltalainen Charles Edward Munroe oli jo 1880-luvulla havainnut, että kartiomainen ontelopanos räjähtää eri tavoin kuin tavanomainen sirpalekranaatti.
Sen sijaan, että panos räjähtäisi tasaisesti kohteen pinnalla melko lievin vaikutuksin, ontelopanos kokoaa räjähdysenergian keilamaisessa ontelossa tuhansien asteiden lämpöiseksi metallisuihkuksi, joka voi suurella voimalla tunkeutua jopa 200 millimetriä paksun panssarilevyn läpi.
Myös yhdysvaltalaiset kehittivät ontelopanoksia ja esittelivätkin jo vuonna 1942 uuden aseen, joka sai nimen bazooka.
Yksinkertaisella aseella oli helppo laukaista ammus kohti vihollista
Historie/Claus Lunau, Encyclopedia of Safety & survincity.comTähtäin
Tähtäin nousi ylös, kun ase viritettiin.
Laukaisin
Ampuja laukaisi aseensa painamalla metallisesta vivusta. Kun panssarinyrkkiä käytti oikealta etäisyydeltä (esim. 30 metriä), tähtäin ja ajopanos takasivat osumatarkkuuden.
Tarkasti mitattu määrä mustaruutia lähetti ammuksen matkaan.
Osa ajopanoksen palokaasuista ohjautui ulos avoimesta putkesta, joten ase oli rekyylitön.
Putken perästä leimahti 10 m pitkä tulisuihku.
Onteloammus keskitti räjähdyksen voiman erittäin kuumaksi suihkuksi, joka voi läpäistä panssariteräksen.
Räjähde
Ammuksessa oli kahden räjähdysaineen, TNT:n (trinitrotolueenin) ja triheksogeenin, sekoitusta
Ohjainsiivet
Pian laukaisun jälkeen ammuksen siivet oikenivat ja pitivät lentosuunnan vakaana.
Korkea kuolleisuus hidasti asetuotantoa
Monet pakkotyöläiset nääntyivät nälkään ja kylmyyteen. Leipzigin lähellä sijainneessa Flössbergin työleirissä kuolleisuus oli niin korkea, että leirin huollosta vastanneita SS-sotilaita käskettiin parantaa leirin oloja.
Tosin ei työläisten takia, vaan koska SS-johtajat pelkäsivät korkean kuolleisuuden hidastavan asetuotantoa.
Kaikkiaan kahdessa vuodessa valmistettiin noin kahdeksan miljoonaa panssarinyrkkiä. Yksin joulukuussa 1944 tehtaalta toimitettiin 1 295 000 uutta asetta.
Berliinin Hitlerjugendin polkupyöräyksiköt oli aseistettu panssarinyrkein.
Huhtikuussa 1944 saksalaissotilaat tuhosivat lähitaisteluissa 172 Neuvostoliiton panssarivaunua, joista 110 eli reilusti yli puolet tuhottiin panssarinyrkeillä.
Suurissa kaupungeissa käydyissä taisteluissa panssarinyrkki oli vieläkin tehokkaampi, sillä kaupungeissa sotilaat saattoivat maata raunioiden suojissa panssarinyrkin kanssa odottamassa neuvostopanssareiden ilmaantumista.
Ei uusi ase toki ollut täysin virheetön. Itärintamalla talviaikaan sotilaiden oli vaikea pitää ruuti kuivana, ja siksi 5,5 prosentissa panssarinyrkeistä olikin toimintahäiriöitä.
Toinen heikkous oli, että mustaruuti tuotti runsaasti savua, joten savupilvi ja liekkisuihku paljastivat ampujan sijainnin ja hän joutui usein vihollisen ankaraan tulitukseen.
Puna-armeija oppi nopeasti kunnioittamaan panssarinyrkkiä. Yhtäkkiä T-34-panssarivaunut tarvitsivatkin jalkaväen suojaa, ja monesti panssarivaunujen komentajat pysähtyivätkin odottamaan jalkaväen etenemistä.
Se hidasti huomattavasti Neuvostoliiton aiemmin hyvin aggressiivista ja dynaamista sodankäyntiä.
Viimeinen taisto kävi kalliiksi
Missään Saksan armeijassa ei kuitenkaan oltu niin riippuvaisia panssarinyrkeistä kuin kotirintamalta kokoon raavituissa Volkssturm-joukoissa.
Teoriassa niihin piti koota kuusi miljoonaa siviiliä, mutta käytännössä 1 600 miehen pataljoonia perustettiin lopulta vain 700 eli Volkssturmin vahvuus oli kaikkiaan vain 1 120 000 ikämiestä ja poikaa.
Osasyynä väen vähyyteen Volkssturmissa oli vakava asepula.
Saksan armeija oli jo ennen Volkssturmin perustamistakin ollut alivarusteltu, ja niinpä oli täysin mahdotonta jakaa uusille joukoille vielä kuusi miljoonaa käsiasetta lisää, vaikka asevarastoista vietiin kaikki sotasaaliiksi saadut aseetkin.
Monet Volkssturm-yksiköt saivat vain muutamia kiväärejä, ja jotkut menivät peräti niin pitkälle, että hakivat itselleen museoista antiikkisia musketteja ja jopa varsijousia.
Keväällä 1945 panssarintorjunta-aseiden tuotanto laski merkittävästi, mikä oli Saksalle vakava isku.
Puna-armeija suojasi panssarivaunuja panssarinyrkeiltä vanhoilla sängynpohjilla.
Tuolloin liittoutuneiden lentokoneet pommittivat jatkuvasti Saksan asetehtaita, ja niin Ruhrin alue, josta piti saada terästä panssarinyrkkien putkiin, muuttui taistelutantereeksi.
Alueella toimi paljon saksalaista sotateollisuutta, ja siksi sinne hyökättiin koko ajan.
Huhtikuun lopussa Saksan armeija oli lopun edessä, kun puna-armeija piiritti Berliinin ja käynnisti viimeisen hyökkäyksen.
Kaupunkia puolusti 45 000 tavallisen sotilaan lisäksi poliiseja, Hitlerjugendin nuoria ja noin 40 000 Volkssturm-miestä. Taistelu Berliinistä vaati lähes 120 000 saksalaisen hengen. Heistä satatuhatta oli siviilejä.
Hitler sai lopulta totaalisen sotansa, ja panssarinyrkistä tuli Saksan toivottoman vastarinnan symboli.
Saksan tappion jälkeen hyvin ei käynyt panssarinyrkkien valmistajalle HASAGillekaan. Liittoutuneet räjäyttivät osan yrityksen tehtaista, ja loput siirrettiin sotakorvauksina Neuvostoliittoon vuonna 1947.