Hitler puhui Hitlerjugendin nuorille ennen Berliinin taisteluja. Jopa lapsetkin oppivat käyttämään panssarinyrkkiä lyhyen opastuksen jälkeen.

© Ullstein/Polfoto, Shutterstock & Scheri/Süddeutsche Zeitung Photo
Tekniikka - Toisen maailmansodan aseet

Naisten ja lasten piti varmistaa natsien voitto

Kun Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät vääjäämättä kohti Berliiniä, Saksan oli pakko keksiä uusi ase, joka voisi vielä pelastaa maan sitä uhkaavalta tuholta.

Vastikään perustettu Volkssturm eli kansalaisjoukot marssi 12. marraskuuta 1944 Berliinissä Brandenburgin portilla propagandaministeri Joseph Goebbelsin silmien alla. Tarkoitus oli esitellä Saksan kansan taistelutahtoa, mutta paraati kuvasti ehkä ennemminkin hallituksen epätoivoa sodan viime hetkillä.

Paraati oli surullinen näky. Volks­sturm oli reservin reserviä: jopa 60-vuotiaita miehiä ja vasta 12-vuotiaita poikia. Kaikki olivat siviilivaatteissa, ja vain käsivarsinauha kertoi heidän nyt olevan osa Saksan armeijaa. Ihmiset marssivat vakavan näköisinä.

He tiesivät, että muutaman kuukauden kuluttua heidän olisi puolustettava Berliiniä kahta miljoonaa puna-armeijan sotilasta vastaan viimeiseen asti. Rivistöt kuhisivat hermostunutta odotusta.

Vain puolella miehistä oli kiväärit, mutta muilla oli aivan uudenlainen ase, Panzerfaust eli panssarinyrkki. Se oli panssarintorjunta-ase, joka oli saanut kaupunkilaisten keskuudessa ihme­aseen maineen. Sillä olikin monia hyviä puolia.

Sitä oli helppo käyttää, ja se toimi tehokkaasti Berliinin pahinta uhkaa, Neuvostoliiton panssarivaunuja vastaan. Sillä oli kuitenkin myös heikkoutensa.

Ensinnäkin se oli kertakäyttöinen, mikä oli varsin harmillista, kun Volks­sturmilla ei juuri muita aseita ollut. Niinpä pikaisesti koulutetuilla miehillä oli edessään lähes mahdoton tehtävä. Kaikki kuitenkin halusivat epätoivoisesti uskoa, että ihmease kääntäisi sodan kulun.

Muut ammukset kimposivat vaunujen kyljistä, mutta panssarinyrkki läpäisi tehokkaasti paksunkin panssarin.

© SZ Photo/Süddeutsche Zeitung Photo

Lapioilla panssarivaunuja vastaan

Myös Saksan rintamalla olevat joukot ottivat panssarinyrkin innolla vastaan. Ensimmäistä kertaa saksalaisilla oli nyt ase, jonka ammus pystyi läpäisemään vihollisen tankkien panssaroinnin.

Puna-armeijan uusista panssarivaunuista varsinkin kuuluisa T-34 oli suuri uhka. Nopeassa vaunussa oli tehokas tykki, eikä yhdestäkään Saksan panssarintorjuntatykistä ollut sille vaaraa vuonna 1941. Saksalaisten linjojen läpi vyöryvät panssarivaunut aiheuttivat sotilaissa usein suorastaan pakokauhua.

Saksalaiset yrittivät taistella panssarivaunuja vastaan kaikin keinoin. Yksi tapa oli napata panssarimiina, juosta panssarivaunun taakse ja heittää miina kohti vaunua. Sen jälkeen heittäjällä oli vain kymmenen sekuntia aikaa juosta turvaan, ennen kuin panssarivaunu ja kaikki sen sisältämät ammukset räjähtivät.

Se ei aina riittänyt. Kerran kaksi saksalaissotilasta onnistui viemään miinan panssarivaunun alle, mutta räjähdys lennätti panssarivaunun tornin ilmaan, ja se putosi suoraan pakenevien saksalaissotilaiden päälle.

Toinen ahdingossa keksitty keino oli kiinnittää savukranaatti 20 litran bensiinikanisteriin ja heittää yhdistelmä kohti panssarivaunua. Sekään ei ollut kovin turvallista, sillä kranaatti räjähti jo 4,5 sekunnissa.

Saksalaiset kävivät neuvostopanssareiden kimppuun jopa lapioin ja kirvein, joilla he yrittivät avata niiden luukkuja ja vahingoittaa koneiden jäähdyttimiä. Kiviäkin saatettiin työntää tykkien putkiin niin, että ne hajosivat ammuttaessa.

Armeija vaati uudelta aseelta paljon

Saksan armeija ja SS-joukot ryhtyivät kiivaasti kehittämään uutta ja tehokkaampaa panssarintorjunta-asetta jo syksyllä 1941. Sille asetettiin tarkat ja tiukat vaatimukset: Aseen piti pystyä läpäisemään 70–100 millimetrin paksuinen panssari, sillä piti olla kohtuullinen kantama ja sen piti olla kevyt ja kätevä, jotta sotilaat voisivat kantaa sitä mukanaan.

Ja tietenkin aseen piti olla myös edullinen ja sarjatuotettavissa. Ehkä tärkein vaatimus oli kuitenkin se, että kenen tahansa piti pystyä käyttämään yksinkertaista asetta jo pikaisen opastuksen jälkeen.

Varustelukonserni HASAGin suunnittelijat Leipzigissa esittelivät oman ratkaisuehdotuksensa marraskuussa 1942. He ehdottivat niin kutsuttua ontelo­kranaattia, joka laukaistaan kädessä
pidettävästä putkesta.

Kokeissa oli todistettu, että heidän prototyyppinsä Faustpatrone, jonka kantama oli 70 metriä, saattoi läpäistä jopa 140-millisen panssariteräksen, vaikka siinä oli vain vähän räjähdysainetta. Koska ontelo­kranaatissa kaikki räjähdysvoima keskittyy erittäin pienelle alueelle, räjähdysainetta tarvittiin vain 56 grammaa.

Suunnitelmalle näytettiin vihreää valoa, ja HASAG toimitti ensimmäiset 5 000 asetta armeijalle elokuussa 1943. Sotilaiden palaute rintamalta ei kuitenkaan ollut pelkästään positiivista.

Faustpatronen ammuksen kärki oli pyöreä, joten usein se vain kimposi T-34-panssarivaunujen kyljistä. Kehitystyötä jatkettiin, ja sen tuloksena esiteltiin Panzerfaust gross.

Panzerfaust eli panssarinyrkki oli syntynyt. Ammuksen muotoa oli muutettu, ja se sisälsi nyt 400 grammaa räjähdys­ainetta, minkä ansiosta se pystyi läpäisemään jopa 200-millisen panssariteräksen.

Jos saksalaissotilas pääsi 30 metrin ampumaetäisyydelle neuvostoliittolaisesta tankista, hän pystyi tuhoamaan sen 75–80 prosentissa tapauksista. Ei tarvittu kuin yksi mies, yksi panssarinyrkki ja yksi laukaisu.

Kaikki oppivat käyttämään panssarinyrkkiä: sotilaat ja siviilit, miehet ja naiset.

© SZ Photo/Süddeutsche Zeitung Photo

Panssarinyrkki sopi kaikille

Uusi ase siis täytti kaikki sille asetetut vaatimukset. Se oli teknologinen läpimurto, mutta silti erittäin helppo käyttää. Ampuja piti noin metrin mittaista asetta kainalossaan tai olkapäällään, suuntasi sen kohti vihollista, tähtäsi ja laukaisi. Siinä kaikki. Saksalaispropaganda korosti kovasti aseen helppokäyttöisyyttä.

Eräässä sodan loppupuolella tehdyssä elokuvassakin esitettiin, kuinka naista opetettiin käyttämään panssarinyrkkiä, ja viesti elokuvayleisölle oli selvä: jopa kotirouva oppi käyttämään uutta asetta. Jos ampuja silti tarvitsisi neuvoa, käyttöohjeet olivat aina saatavilla, sillä ne oli liimattu suoraan aseeseen.

Vuoden 1943 loppuun mennessä HASAG oli valmistanut 350 000 panssarinyrkkiä, ja niille riittikin käyttöä. Saksalaisia panssarivaunuja tuhoutui jatkuvasti nopeampaa tahtia kuin mitä niitä valmistui, ja armeijan oli yhä enemmän tukeuduttava käsiaseisiin.

Tappio Stalingradissa vuonna 1943 oli todellisuudessa jo sinetöinyt Saksan kohtalon, ja saksalaisjoukot oli kaikkialla pakotettu puolustuskannalle. Nyt heidän oli enää sinniteltävä mahdollisimman pitkään ja taisteltava viimeiseen mieheen. Siinä tilanteessa edullinen mutta tehokas panssarinyrkki oli todella tarpeen.

Saksan sodanjohto käski panostaa erityisesti panssarinyrkkien valmistukseen. Niitä valmistivat pakkotyöläiset yhdessä HASAGin kahdeksasta Saksassa olleesta tehtaasta. HASAG käytti erityisesti naisvankeja, joita oli tuotu keskitysleireiltä Leipzigin lähistöltä.

Naisten uskottiin työskentelevän nopeammin ja sopeutuvan paremmin kuin miesten. Yhdessä suurimmista HASAGin tehtaista Leip­zigissa oli 5 288 pakkotyöläistä, joista 5 067 oli naisia.

Räjähdysaine oli niin myrkyllistä, että sitä käsittelevät työntekijät yleensä sairastuivat 6–8 viikkoa työskenneltyään, minkä jälkeen heidät teloitettiin. Heidän työtään valvottiin tarkasti, ja pienimmästäkin sabotaasiyrityksestä oli rangaistuksena kuolema.

Sitä mukaa kuin työläisiä kuoli, tehtaisiin tuotiin uusia. Työleirit olivatkin vähintään yhtä tehokkaita tuhoamisleirejä kuin keskitysleiritkin.

Korkea kuolleisuus hidasti asetuotantoa

Monet pakkotyöläiset nääntyivät nälkään ja kylmyyteen. Leipzigin lähellä sijainneessa Flössbergin työleirissä kuolleisuus oli niin korkea, että leirin huollosta vastanneita SS-sotilaita käskettiin parantaa leirin oloja. Tosin ei työläisten takia, vaan koska SS-johtajat pelkäsivät korkean kuolleisuuden hidastavan asetuotantoa.

Kaikkiaan kahdessa vuodessa valmistettiin noin kahdeksan miljoonaa panssarinyrkkiä. Yksin joulukuussa 1944 tehtaalta toimitettiin 1 295 000 uutta asetta. Huhtikuussa 1944 saksalaissotilaat tuhosivat lähitaisteluissa 172 Neuvostoliiton panssarivaunua, joista 110 eli reilusti yli puolet tuhottiin panssarinyrkeillä.

Suurissa kaupungeissa käydyissä taisteluissa panssarinyrkki oli vieläkin tehokkaampi, sillä kaupungeissa sotilaat saattoivat maata raunioiden suojissa panssarinyrkin kanssa odottamassa neuvostopanssareiden ilmaantumista.

Ei uusi ase toki ollut täysin virheetön. Itärintamalla talviaikaan sotilaiden oli vaikea pitää ruuti kuivana, ja siksi 5,5 prosentissa panssarinyrkeistä olikin toimintahäiriöitä. Toinen heikkous oli, että mustaruuti tuotti runsaasti savua, joten savupilvi ja liekkisuihku paljastivat ampujan sijainnin ja hän joutui usein vihollisen ankaraan tulitukseen.

Puna-armeija oppi nopeasti kunnioittamaan panssarinyrkkiä. Yhtäkkiä T-34-panssarivaunut tarvitsivatkin jalkaväen suojaa, ja monesti panssarivaunujen komentajat pysähtyivätkin odot­tamaan jalkaväen etenemistä. Se hidasti huomattavasti Neuvostoliiton aiemmin hyvin aggressiivista ja dynaamista sodankäyntiä.

Berliinin Hitlerjugendin polkupyöräyksiköt oli aseistettu panssarinyrkein.

© SZ Photo/Süddeutsche Zeitung Photo

Viimeinen taisto kävi kalliiksi

Missään Saksan armeijassa ei kuitenkaan oltu niin riippuvaisia panssarinyrkeistä kuin kotirintamalta kokoon raavituissa Volkssturm-joukoissa. Teoriassa niihin piti koota kuusi miljoonaa siviiliä, mutta käytännössä 1 600 miehen pataljoonia perustettiin lopulta vain 700 eli Volkssturmin vahvuus oli kaikkiaan vain 1 120 000 ikämiestä ja poikaa.

Osasyynä väen vähyyteen Volkssturmissa oli vakava asepula. Saksan armeija oli jo ennen Volkssturmin perustamistakin ollut alivarusteltu, ja niinpä oli täysin mahdotonta jakaa uusille joukoille vielä kuusi miljoonaa käsiasetta lisää, vaikka asevarastoista vietiin kaikki sotasaaliiksi saadut aseetkin.

Monet Volkssturm-yksiköt saivat vain muutamia kiväärejä, ja jotkut menivät peräti niin pitkälle, että hakivat itselleen museoista antiikkisia musketteja ja jopa varsijousia.

Keväällä 1945 panssarintorjunta-aseiden tuotanto laski merkittävästi, mikä oli Saksalle vakava isku.

Tuolloin liittoutuneiden lentokoneet pommittivat jatkuvasti Saksan ase­tehtaita, ja niin Ruhrin alue, josta piti saada terästä panssarinyrkkien putkiin, muuttui taistelutantereeksi. Alueella toimi paljon saksalaista sotateollisuutta, ja siksi sinne hyökättiin koko ajan.

Huhtikuun lopussa Saksan armeija oli lopun edessä, kun puna-armeija piiritti Berliinin ja käynnisti viimeisen hyök­käyksen. Kaupunkia puolusti 45 000 tavallisen sotilaan lisäksi poliiseja, Hitlerjugendin nuoria ja noin 40 000 Volkssturm-miestä. Taistelu Berliinistä vaati lähes 120 000 saksalaisen hengen. Heistä satatuhatta oli siviilejä.

Hitler sai lopulta totaalisen sotansa, ja panssarinyrkistä tuli Saksan toivottoman vastarinnan symboli.

Saksan tappion jälkeen hyvin ei käynyt panssarinyrkkien valmistajalle HASAGillekaan. Liittoutuneet räjäyttivät osan yrityksen tehtaista, ja loput siirrettiin sotakorvauksina Neuvostoliittoon vuonna 1947.

Lue myös:

Toisen maailmansodan aseet

10 toisen maailmansodan mieletöntä asetta

6 minuuttia
Toisen maailmansodan aseet

Natsien supertankki oli tehokas tappaja

3 minuuttia
Toisen maailmansodan aseet

Hitlerin ilmatorjuntatornit kestivät mitä vain

12 minuuttia

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!