Messerschmitt Me 262: Historian ensimmäinen suihkuhävittäjä

Potkuri pelasti koelentäjän

Uuden koneen runko ja siivet tilattiin Messerschmittin tehtailta ja moottorit BMW:ltä. Vuoden kuluttua jouduttiin kuitenkin toteamaan, että arvostettu autotehdas ei pystyisi tehtävään.

Moottoreista tuli liian painavia, ja koekäytöissä huomattiin, etteivät moottorit toimineet niin kuin piti. Ne eivät olleet riittävän tehokkaita, ja niissä oli paljon toimintahäiriöitä. Hanketta oli kuitenkin jatkettava.

Me 262:n ensimmäisen mallin siipien alle asennettiin koelentoa varten kaksi BMW-moottoria, mutta turvallisuussyistä koneeseen kiinnitettiin myös perinteinen potkurimoottori.

Riski siitä, että molemmat suihkumoottorit tekisivät tenän, oli liian suuri. Epäilysten saattelemana koelentäjä Fritz Wendel istui maaliskuussa 1942 ensimmäistä kertaa Luftwaffen uuden toivon ohjaamoon.

Kone nousi ilmaan, mutta muutaman sekunnin kuluttua, 50 metriä kiitoradan yläpuolella, tapahtui se, mitä oli pelätty. Ensin sammui toinen ja sitten toinen suihkumoottori.

Potkurimoottorin ansiosta Wendel onnistui kuitenkin laskeutumaan turvallisesti. BMW:n moottorit hylättiin, ja suihkumoottorit tilattiinkin Junkersin tehtailta. Se merkitsi sitä, että tärkeä hanke viivästyi entisestään.

Ensimmäiset uudet suihkumoottorit saatiin kesäkuussa 1942, ja 18. heinäkuuta Fritz Wendel oli valmiina uudelle koelennolle. ”Se oli silkkaa nautintoa. En ole koskaan aiemmin kokenut sellaista riemua neitsytlennolla”, Wendel sanoi ensimmäisen lennon jälkeen.

Seuraavien kuukausien ajan Messerschmittin ja Junkersin insinöörit tekivät lentokoneeseen lukemattomia säätöjä ja muutoksia. He muun muassa havaitsivat suihkumoottoreissa tärinää, joka voisi vahingoittaa niitä.

Tutkiakseen asian perin pohjin he palkkasivat viulistin. Ammattimuusikko käytti joustansa moottorin liikkuvilla osilla ja määritti niiden ominaistaajuuden.

Sitten hän selvitti, että tärinä saataisiin poistumaan, jos moottorin kierroslukua laskettaisiin aavistuksen verran. Hän viritti suihkumoottorin kuin hienon jousisoittimen.

Korkea-arvoiset Luftwaffen johtajat laativat usein matkareittinsä Leipheimin tukikohdan kautta päästäkseen seuraamaan Me 262:n testausta. Lentokoneen nopeus ja ketteryys ilmassa tekivät heihin suuren vaikutuksen.

”Oli kuin olisi liikkunut enkelin työntämänä”, ylisti eräs kenraali lennon jälkeen. Häntä ilahdutti myös se, että koneessa ei häirinnyt potkurin tai mäntämoottorin aiheuttama melu eikä tärinä.

Hitlerin kohtalokas määräys

Vuonna 1943 Messerschmitt sai käskyn rakentaa sata uutta konetta. Liittoutuneet onnistuivat kuitenkin pommittamaan tehtaita niin, että tuotanto pysähtyi.

Ensimmäiset sarjavalmisteiset uudet koneet olivat valmiita vasta helmikuussa 1944. Saksan joukot olivat silloin kovilla kaikkialla, mutta Hitler uskoi vakaasti, että Me 262 kääntäisi sotaonnen.

Hän vaati Luftwaffen johdolta, että kaikkien hävittäjien olisi toimittava pommittajina. Se koski myös Me 262:ta. Luftwaffen väki yritti selittää järkkymättömälle Hitlerille, kuinka lisäpaino tekisi tyhjäksi Me 262:n ylivoimaiset lento-ominaisuudet, mutta mikään ei auttanut.

Häntä koipien välissä heidän oli poistuttava kokouksesta ohjeinaan muokata konetta niin, että se voisi kantaa tonnin painosta pommeja.

”Ja se on käsky!” korosti Hitler, joka luotti siihen, että Me 262:lla Saksa voisi lyödä liittoutuneet, kun kaikkien odottama ja pelkäämä maihinnousu Eurooppaan alkaisi. ”Vihollista on pommitettava siitä hetkestä, kun se astuu jalallaan rannalle”, Hitler jylisi.

Göring toisti Hitlerin käskyn

Hitlerin ukaaseista huolimatta vuoden 1944 alussa toimitetut koneet oli varustettu hävittäjiksi. Kun Hitlerille selvisi, että hänen käskyään oli ylenkatsottu, hän raivostui. 27. toukokuuta 1944 Hitlerin lähin alainen Hermann Göring joutui muistuttamaan kenraaleita näiden asemasta:

”Führer on antanut käskyn, että Me 262:ta on käytettävä ainoastaan erittäin nopeana pommikoneena. Sitä ei saa pitää hävittäjänä.”

Puolen vuoden kuluttua määräystä lievennettiin niin, että hävittäjät oli varustettava enää 250 kilolla pommeja. Hitlerin vaatimus oli kuitenkin heikentänyt Me 262:ta, koska siitä oli jouduttu tekemään tarpeettoman painava.

Hitler ei halunnut koneen joutuvan liittoutuneiden käsiin, joten odotettavissa olevan maihinnousun aikana Me 262 ei saisi lentää alle 4 000 metrissä eikä yli 750 kilometrin tuntinopeudella, jotta se ei herättäisi huomiota.

Niinpä maihinnousupäivänä 6. kesäkuuta 1944 liittoutuneet tuskin huomasivat Me 262 -koneita. Ne lensivät niin korkealla, etteivät ne muodostaneet uhkaa liittoutuneiden joukoille rannalla, ja niin hitaasti, etteivät ne häirinneet vihollisen lentokoneita.

Hitlerin omat käskyt olivat johtaneet siihen, että koneesta ei tullut hänen toivomaansa ihmeasetta, joka aiheuttaisi kauhua maan pinnalla ja valtaisi Saksalle ilmaherruuden.

Ensimmäiset pudotukset

Hitlerin määräyksistä huolimatta Luftwaffen upseerit pitivät Me 262:ta hävittäjänä. Kun se vapautui painavista pommeista ja lentokorkeuden rajoituksista, se osoittikin arvonsa.

Liittoutuneiden lentäjät eivät voineet muuta kuin jäädä suu ammollaan tuijottamaan nopeaa ja suorituskykyistä konetta. 15. elokuuta 1944 saksalainen lentäjä Helmut Lennartz ampui alas yhdysvaltalaisen B-17-pommittajan, niin sanotun ”lentävän linnoituksen”.

Suuren nelimoottorisen pommikoneen miehistö ei edes ehtinyt huomata, mikä koneeseen iski. Muista koneista tapauksen nähneet kertoivat, että oli kuin kissa olisi napannut hiiren.

Toisinaan saksalaiset lensivät aivan puidenlatvojen tasolla ja tekivät sitten yllätyshyökkäyksiä alhaalta päin, ja myös tällä taktiikalla he pudottivat useita vihollisen pommittajia. Hyökkäykset tekivät suuren vaikutuksen liittoutuneisiin.

Eräs yhdysvaltalaislentäjä kirjoitti: ”Saksalaiset lentäjät olivat sekä aggressiivisia että taitavia. Emme kerta kaikkiaan pystyneet seuraamaan heitä, kun he lähtivät nousemaan, mutta yritimme silti ja hukkasimme siinä valtavasti polttoainetta.”

Kun Me 262 hyökkäsi, se sai yleensä taustatukea maan pinnalta. Liittoutuneiden koneet havaittiin saksalaisten tutka-asemilla, jotka ohjasivat lentäjät oikeaan suuntaan.

Vasta kun etäisyys vihollis­koneeseen oli alle 400 metriä, lentäjät ryhtyivät tekemään itsenäisiä päätöksiä ja käynnistivät hyökkäyksen.

Joihinkin Me 262 -koneisiin asennettiin oma tutka ja toinen istuin tutkamiehelle, joka saattoi paikantaa vihollis­koneet erittäin tarkasti ilmasta.

Jos tätä olisi tehty enemmän, liittoutuneiden hävittäjät ja pommittajat eivät enää olisi voineet piiloutua pilvien suojiin.

Tuhoisia onnettomuuksia

Konetyyppi oli hyväksi havaittu, mutta toimitukset takkuilivat ja laatu oli heikkoa. Silti Luftwaffe perusti kokonaisia Me 262 -yksiköitä. Yksi niistä oli nimeltään Kommando Nowotny. Virallisesti siihen kuului 52 konetta.

Käytännössä luku oli 18, ja sekin putosi nopeasti – ei tosin ilmataistelujen vuoksi vaan epä­onnistuneiden laskeutumisten ja muiden onnettomuuksien takia.

Yksi suihkumoottori muun muassa paloi, kun lintu imeytyi sen sisään. Tuohon aikaan ei vielä ymmärretty, kuinka suuri vaara lintuparvet ovat suihkukoneille, eikä vielä ollut mitään keinoja pitää lintuja poissa kiitoradoilta.

Uudet suihkumoottorit olivat melko epävakaita, ja usein kävi niin, että toinen moottoreista lakkasi toimimasta, jolloin lentäjältä vaadittiin taitoa tuoda kone takaisin tukikohtaan yhdellä moottorilla.

Useimmat onnettomuudet, ehkä jopa joka kolmas, johtuivat huonosta laskeutumisalustasta. Kun koneita menetettiin runsaasti, Luftwaffe asetti teknisen komitean tutkimaan asiaa.

Se päätteli, että merkittävä syy oli lentäjien puutteellinen koulutus. Kun konetappiot vain jatkuivat, Kommando Nowotny päätettiin lopettaa.

Siinä vaiheessa yksikköön oli toimitettu yhteensä 30 konetta. Niistä oli menetetty 26, joista vain 8 taisteluissa.

Me 262 oli Hitlerin viimeinen toivo

Keväällä 1945 Saksan ilmavoimissa ei enää ollut paljon kehumista. Perinteiset hävittäjät olivat poissa pelistä, ja liittoutuneiden pommittajat saivat varsin vapaasti parveilla Saksan yllä.

Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi vaan takertuivat viimeisenä toivonaan Me 262:een. Maaliskuussa 1945 jäljellä olevat Me 262:t varustettiin 24 pienellä raketilla.

Siipien alle kiinnitetyt raketit saattoi laukaista 600 metrin päässä maalistaan, ja ne olivat erittäin tehokkaita. 3. maaliskuuta 1945 ilmaan nousi 29 Me 262:ta.

Ne lensivät kuin petolinnut suoraan keskelle liittoutuneiden suuria muodostelmia ja ampuivat muutamassa sekunnissa alas kuusi yhdysvaltalaispommittajaa ja kuusi hävittäjää.

Välillä onni kääntyi, kuten yhden viimeisistä Me 262 -koneista keväällä 1945 ampunut liittoutuneiden hävittäjälentäjä kertoi:

”Ammuin luotisuihkun ja näin, miten vihollis­koneesta iski lieska. Kone hajosi kahtia ja alkoi pyöriä tulipallona. Yksi moottoreista irtosi ja putosi suoraan alaspäin. Yhtäkkiä keskeltä palavaa konetta nousi laskuvarjon kupu. Seuraavassa hetkessä sekin syttyi liekkeihin, ja näin lentäjän putoavan kohti maata palavan varjon alla”.

Lentäjä toisensa jälkeen menehtyi, kone toisensa jälkeen menetettiin; moni ilmassa, moni lentotukikohtien pommituksissa. Siitä huolimatta Me 262:t onnistuivat yhä tuhoamaan liittoutuneiden koneita.

Aikaansa edellä

Lentäjien vimmaista taistoa ylivoimaista vihollista vastaan käytettiin hyväksi Saksan kotirintaman propagandassa. Hitler ylisti saksalaislentäjiä ja kertoi vielä muutama kuukausi ennen sodan loppumista olevansa erittäin tyytyväinen Me 262:een.

Silloin Me 262 oli kuitenkin jo tehtävänsä tehnyt, ja enää muutama yksilö oli lentokunnossa. 25. helmikuuta 1945 koitti tavallistakin synkempi päivä: kolme viimeisistä koneista ammuttiin alas ja kolme vahingoittui.

Kuin pisteeksi i:n päälle liittoutuneet vielä pommittivat yhtä viimeisistä Me 262 -tukikohdista. Maailman ensimmäinen suihkuhävittäjä ei enää ollut uhka, eivätkä optimistisimmatkaan saksalaiset enää uskoneet, että se voisi muuttaa sodan kulkua.

Sodan jälkeen yhdysvaltalaiset ja brittiläiset analyytikot totesivat, että Me 262 oli ollut Saksalta tekninen voimannäyte. Oli varsin vaikuttavaa, että raaka-ainepulasta ja sekavasta tilastaan huolimatta Saksa oli viimeisinä sotavuosina pystynyt rakentamaan 6 000 suihkumoottoria.

He totesivat kuitenkin, että kone kehitettiin liian myöhään, sitä tuotettiin liian vähän ja se oli liian heikkolaatuinen vaikuttaakseen sodan lopputulokseen.

Hitlerin jyrkät määräykset olivat olleet viimeinen naula Me 262:n arkkuun. Me 262 oli kuitenkin ollut vuosia aikaansa edellä. Sodan jälkeen Me 262:sta tulikin esikuva, jonka pohjalta myös voittajavaltiot alkoivat rakentaa omia suihkukoneitaan.