Merellä Harwichin lähellä Orford Nessin edustalla oli vilkasta. Englannin itärannikon laivaliikenne kulki läheltä niemeä, koska ulompana hiekkasärkkä teki merestä liian matalan. Vaikka toinen maailmansota oli puhjennut yhdeksän päivää aikaisemmin, liikenne väylällä ei ollut hiljentynyt – päinvastoin.
Nyt rannikolla partioivat miinanraivausalukset ja ulompana brittihävittäjät etsivät Saksan sukellusveneitä. Sunnuntaina 10. syyskuuta tilanne vaikutti yhä rauhalliselta, mutta sitten sota otti askelen lähemmäs. Kello 17.25 väylältä kuultiin raskas tömähdys.
Sikäläiset kiiruhtivat rannalle, missä he saivat näkyviinsä rahtilaivan köli katkenneena ja kattilat räjähtäneenä. Pian vedestä pisti enää esiin kaksi mastoa, minkä jälkeen höyrylaiva SS Magdapur vaipui hiekkapohjalle. Pelastusveneet ja laivat poimivat merestä 75 eloonjäänyttä, mutta kuusi miestä jäi sille tielleen.
Orford Nessin edusta oli toisen maailmansodan aikana tärkeä laivaliikenteelle, minkä vuoksi sen suojaksi rakennettiin puolustusvarustuksia.
Syy haaksirikkoon oli pitkään arvoitus. Miinanraivaajat olivat käyneet väylän läpi, eikä kukaan Magdapurilla ollut nähnyt ennen räjähdystä sukellusveneiden torpedojen synnyttämiä laineita meren pinnalla. Brittilaivastolla oli lisäksi meneillään monta muuta tehtävää, joten selittämätön uppoaminen unohtui hetkeksi.
Pakokauhu heräsi vasta kuusi päivää myöhemmin, kun uusi räjähdys vaurioitti rahtialus SS City of Parisia. Nyt laivoja kiellettiin tulemasta Orford Nessin lähelle, ja laivaston asiantuntijat alkoivat kiivaasti tutkia tapahtunutta.
Merellä täytyi piillä jokin uusi ja tuntematon ase, joka voisi lamauttaa brittien elintärkeät huoltolinjat meren yli.
Merimiinat olivat halpoja ja tehokkaita
Sekä britit että saksalaiset tiesivät sodan alusta lähtien, että merimiinoilla oli siinä iso merkitys. 1800-luvulla miinat olivat olleet alkeellisia, mutta teknisen kehityksen ansiosta kaikki sotaa käyvät laivastot olivat jo ensimmäisessä maailmansodassa laskeneet meriin valtavasti miinoja.
Merimiinoista yleisimpiä olivat kosketusmiinat, jotka kelluivat pinnalla tai juuri sen alapuolella. Kun laiva osui sen laukaisimeen, miina räjähti ja laivan runkoon tuli iso reikä. Malli oli yksinkertainen, tappava ja aina vireessä.
”Miinojen ja torpedojen uhka lamautti maailman vahvimman laivaston toimintakyvyn.” Laivastoministeri Winston Churchill vuonna 1915.
Se selvisi maaliskuussa 1915, kun turkkilainen miinanlaskualus pimeänä yönä laski 26 miinaa kapealle väylälle, jota brittiläisten ja ranskalaisten alusten oli määrä purjehtia seuraavana päivänä.
Panssaroiduista kolosseista kolme upposi muutamassa tunnissa. Winston Churchill, joka toimi sodan aikana Britannian laivastoministerinä, kirjoitti myöhemmin:
”Miinojen ja torpedojen uhka lamautti maailman vahvimman laivaston toimintakyvyn.”
Pieni turkkilainen miinanlaskualus Nusrat teki tuhoa Dardanellien salmessa vuonna 1915. Sen merimiinat upottivat yhden ranskalaisen taistelualuksen ja kaksi brittiläistä.
Kaikki sodan osapuolet kylvivät siksi meriin tuhansia miinoja. Yksistään Pohjois-Atlantille Shetlannin ja Norjan välille yhdysvaltalaiset ja britit laskivat yli 70 000 merimiinaa.
Kosketusmiinojen eliminointi oli miinanraivausaluksille melko helppoa, koska ne sijaitsivat lähellä pintaa, mutta ensimmäisen maailmansodan lopulla kehitettiin uusi miinatyyppi, herätemiina, jonka laukaisi magnetismi.
Laivan ei välttämättä tarvinnut enää koskettaa laukaisinta vaan vain tulla miinan läheisyyteen. Uusi miinatyyppi toimi kuitenkin epäluotettavasti vielä sodan päättyessä muutamaa kuukautta myöhemmin. Koska Britannia voitti, laivastossa ei nähty tarvetta kehittää miinoja edelleen.
Ensimmäisessä maailmansodassa brittiläiset ja yhdysvaltalaiset alukset miinoittivat muun muassa Pohjanmeren.
Saksan tilanne oli täysin päinvastainen. Vuoden 1918 häviön jälkeen se kokosi kaiken kokemuksen sodasta ja käytti sitä muun muassa uusien aseiden kehittämiseen, jotta seuraavassa sodassa sillä olisi yliote.
Kun sota sitten puhkesi vuonna 1939, Saksalla oli joukko kehittyneitä merimiinoja, ja monet niistä oli lastattu U-13-sukellusveneeseen, joka sai syyskuussa 1939 erikoistehtävän.
Saksan sukellusveneet saapuivat rannikolle
U-13 oli pieni IIB-tyypin sukellusvene. Se ei soveltunut pitkille merimatkoille, mutta pienen kokonsa ansiosta sillä pääsi hyvin lähelle rannikkoa. Juuri se oli tavoitteena, kun kapteeniluutnantti Karl von Eichhain lähti 24-henkisen miehistönsä kanssa Wilhelmshavenin satamasta 2. syyskuuta 1939.
”Aloittakaa sotatoimet Britanniaa vastaan välittömästi.” Viesti U-13-sukellusveneelle.
Päivää myöhemmin U-13 oli Pohjanmerellä, kun sinne saapui radioviesti:
”Aloittakaa sotatoimet Britanniaa vastaan välittömästi.”
Von Eichhain otti suunnan kohti Orford Nessiä, ja auringonlaskun jälkeen se nousi pinnalle. Se joutui kuitenkin monesti sukeltamaan, kun pimeydestä loistavat valot varoittivat vihollislaivoista.
1 200:aa brittisotilasta kuljettanut Bourrasque-hävittäjä ajoi miinaan Dunkerquen lähellä toukokuussa 1940. Noin 500 kuoli.
Saksan merimiinat torjuivat liittoutuneiden alukset
Natsi-Saksan laivasto oli liian pieni riistämään merien herruuden briteiltä. Seuraavaksi paras vaihtoehto oli ohjailla vihollislaivojen reittejä, ja siinä miinat olivat korvaamattomia.
Euroopan meret olivat toisen maailmansodan aikana valtavia miinakenttiä. Saksalaiset käyttivät miinoja defensiivisesti eli puolustukseen: niitä kylvettiin sinne, minne liittoutuneiden laivoja ei haluttu.
Ensimmäiset miinakentät suojasivat tärkeitä satamia, joiden edustalle jätettiin vain kapea väylä. Näin suljettiin kokonaisia merialueita, joten brittilaivat eivät päässeet esimerkiksi Skagerrakin salmen läpi Itämerelle.
Myöhemmin miinat muodostivat tärkeän osan Hitlerin Atlantin valli -puolustuslinjaa, jonka piti estää liittoutuneiden maihinnousu Euroopassa. Miinakenttiin voitiin tietysti raivata väyliä, mutta se oli hidasta ja sen aikana saksalaiset hyökkäsivät lentokoneilla, sukellusveneillä ja pitkän kantaman tykeillä.
Saksalaiset käyttivät merimiinoja myös offensiivisesti eli hyökkäykseen. Lentokoneista ja sukellusveneistä laskettiin miinoja brittisatamien edustalle ja tiheästi liikennöidyille väylille, missä miinat aiheuttivat suuria tappioita.
Uskomatonta kyllä lähimajakassa ja niemeä ympäröivissä poijuissa paloi valo. Britit tekivät tehtävästä helpon. Lokiin von Eichhain kirjoitti, että he ohittivat kello 3.02 yöllä poijun, joka osoitti Orford Nessin hiekkasärkän sijainnin:
”Kurssiksi 340°, kun olimme päässeet syvempään kohtaan, ja aloimme laskea miinoja hitaasti ajaen.”
Kussakin U-13:ssa oli kolme torpedoputkea, joissa oli kolme magneettista B-torpedomiinaa. Jokaisessa oli noin 580 kiloa räjähdettä. Ne olivat tehokkaimpia 20 metrin syvyydessä tai matalassa vedessä. Kapteeni laski ensimmäiset viisi matkaan viiden minuutin välein, jolloin niiden välimatkaksi tuli viisisataa metriä.
”Miinat seitsemännestä kymmenenteen laskettiin pidemmin välein (kahdeksan, kuusi, kymmenen minuuttia). Lasku sujui häiriöttä, myöhemmin yksi väistöliike.”
Sitten kapteeni määräsi kurssin kohti itää. Seuraavana iltapäivänä alus oli niin kaukana Englannista, että von Eichhain uskaltautui viestittämään radiolla kotiin:
”Tehtävä suoritettu.”
Asiantuntijat saivat mahdottoman tehtävän
Miinat olivat olleet Orford Nessin lähellä merenpohjassa viisi päivää, kun yksi niistä upotti SS Magdapurin. Yhdentenätoista päivänä SS City of Paris laukaisi seuraavan ja miehistö pelastautui aluksi pelastusveneisiin, mutta alus ei uponnutkaan. Kun miehistö palasi laivaan, sen onnistui vaurioista huolimatta saada laiva ajettua satamaan.
Tutkimukset osoittivat, että runko oli pahasti vaurioitunut mutta siinä ei ollut reikää. Kosketusmiinat ja torpedot olisivat tehneet reiän, koska ne räjähtävät kosketuksesta. Kysymys kuuluikin, mikä laivaan oli osunut?
Orford Nessin mysteeri jätettiin Portsmouthissa toimivan ”HMS Vernonin” selvitettäväksi. Aikoinaan nimi oli ollut vanhan puulaivan, jossa laivaston torpedokoulu oli majaillut, ja kun koulu oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen muuttanut kuivalle maalle, nimi oli seurannut mukana.
Vernonin väki hallitsi torpedojen lisäksi miinat ja laivaelektroniikan. Komentaja Guy Sayer johti miinaosastoa, ja hän välitti niukat tietonsa komentajakapteeni John Ouvrylle.
”Miinanraivausalukset eivät löydä mitään.” Komentaja Guy Sayer, laivaston miinaosaston johtaja.
”Se vaikuttaa magneettiselta tai akustiselta miinalta. Voimme olla väärässä, mutta kaikki merkit viittaavat siihen”, Sayer totesi.
Sayer kertoi, että laivasto oli kieltänyt kaiken liikenteen alueella.
”Kukaan ei saa purjehtia väylällä. Yksi saattue pääsi ehjänä läpi, mutta nyt ne ohjataan muualle. Miinanraivausalukset eivät löydä mitään”, Sayer sanoi.
Ouvry sai käskyn paikantaa saksalaisten Orford Nessiin jättämän arvoituksellisen aseen ja hankkia sellaisen käsiinsä, jotta sitä päästäisiin tutkimaan. Kolme miinanraivausalusta haravoi päiväkaupalla huolellisesti paikkoja, joissa Magdapur ja City of Paris olivat saaneet osuman. Mitään ei löytynyt.
”Laiva per viikonloppu kolmesti peräkkäin – emmekä voi tehdä asialle hittojakaan.” Komentaja Guy Sayer, laivaston miinaosaston johtaja.
Miinanraivausalukset oli tarkoitettu katkaisemaan ankkuriketjut, jotka estivät kosketusmiinoja ajelehtimasta paikoiltaan. Magneettimiinat lepäsivät kuitenkin merenpohjassa, ja miinanraivaajat risteilivät tuloksetta niiden yläpuolella. Täsmälleen kaksi viikkoa Magdapurin uppoamisen jälkeen Ouvry oli taas komentaja Sayerin toimistossa, kun tämä sai viestin.
”SS Phryné upposi hiekkasärkän itäpuolella 25 metrin syvyisessä vedessä kello 08.00 tänä aamuna. Upposi kahdessa tunnissa. Laiva per viikonloppu kolmesti peräkkäin – emmekä voi tehdä asialle hittojakaan”, Sayer totesi Ouvrylle.
Jälleen uusi hylky Orford Nessin edustalla, ja tilanne oli vain pahenemassa: brittien tietämättä saksalaiset olivat alkaneet pudottaa miinoja myös lentokoneista. Jos uhkaa ei eliminoitaisi, brittien huoltolinjat olisivat vaarassa.
Säikähtänyt saksalainen hätiköi
Miinajahti Orford Nessin ympäristössä oli tuloksetonta. Sen sijaan Britannian muille rannikoille alkoi huuhtoutua miinoja – ensin yksi ja sitten enemmän. Ne olivat selvästi saksalaisia mutta perinteisiä kosketusmiinoja ja ehkä tarkoitettu Saksan rannikon suojelemiseen. Ouvry arveli, että niiden ankkuriketjut olivat katkenneet ja ne olivat ajelehtineet virtausten mukana.
Sodan aikana Britteinsaarten rannoille ajautui tuhansia perinteisiä kosketusmiinoja.
Laivoja ajoi magneettimiinoihin Britteinsaarten ympäristössä. Joukossa oli brittiläisiä, norjalaisia ja alankomaalaisia laivoja sekä yksi tanskalainen, yksi ruotsalainen ja jopa yksi japanilainen matkustaja-alus. Useimmat niistä olivat siviilialuksia.
- marraskuuta upouusi HMS Belfast -risteilijä oli ampumaharjoituksissa, kun valtava räjähdys murskasi laivan kölin Skotlannin edustalla ja se jouduttiin hinaamaan satamaan. Samana iltana miina upotti myös hävittäjä HMS Gipsyn etelämpänä.
Vuorokauden päästä brittien onni kääntyi. Yöllä saksalainen vesitaso sukelsi kohti Thamesin suuta pudottamaan sinne miinoja, kun aallonmurtajalta avattiin ilmatorjuntatuli, jolloin lentäjä pudotti lastin paniikissa. Britit näkivät kahden pitkänomaisen esineen leijuvan laskuvarjoilla ja uppoavan mereen.
”Ennen kuin menemme sinne, on hankkiuduttava eroon kaikesta metallista.” Komentajakapteeni John Ouvry magneettimiinan purkamisesta.
Pian komentajakapteeni Ouvry ja hänen kollegansa Roger Lewis istuivat autossa, joka kiisi kohti rannikkoa. Laskuveden aikaan kello 04.00 meri olisi niin kaukana rannasta, että voitaisiin nähdä, mitä saksalaiskone oli pudottanut veteen. Oli yhä pimeää ja satoi, kun upseerit pääsivät perille. Sotilas oli valmiina johdattamaan heidät paikalle, kun Ouvry pysäytti tämän.
”Ennen kuin menemme sinne, on hankkiuduttava eroon kaikesta metallista. Rahoista. Savukekotelosta. Kaikesta. Entä napit? Nekin on poistettava. Emme voi ottaa riskejä.”
Ouvry ei tiennyt, mikä heitä odotti pimeydessä. Hän tiesi vain, että seuraavista tunneista muodostuisi hyvin vaarallisia.
Miinanraivaaja tarttui toimeen
Märkä miina kimmelsi uhkaavasti taskulamppujen valokeilassa. Se oli sikarin muotoinen ja avoin kapeasta päästä, minne laskuvarjot olivat kiinnittyneet, ja leveämpi pää oli uponnut märkään hiekkaan. Alumiini kuulsi läpi sieltä, missä musta maali oli naarmuuntunut.
Kyljissä Ouvry ja Lewis näkivät kaksi metallista osaa, joista purkamisen ehkä saattoi aloittaa. Työ oli kuitenkin lykättävä seuraavaan laskuveteen asti, sillä miinanraivaajat tarvitsivat valoa ja työkaluja.
Osa Saksan magneettimiinoista harhautui niin, että britit pääsivät tutkimaan niitä.
Kello 13.30 Ouvry alkoi purkaa miinaa apunaan yksi Vernonin kersanteista. Lewis teki muistiinpanoja tarkkaillen heitä kiikarilla etäältä, jotta hän ei myös räjähtäisi, jos jotain menisi pieleen.
Ouvry irrotti miinan kyljessä olevan pyöreän kannen ruuvitaltalla. Hän käytti messinkisiä työkaluja, jotka eivät olleet magneettisia. Sen jälkeen hän kiskoi sytyttimeksi arvelemansa mekanismin irti pienellä koukulla. Hikikarpalot valuivat hänen kasvoillaan, mutta miina ei räjähtänyt.
”Jos tämä oli sytytin, pahin on ohi.” Komentajakapteeni John Ouvry magneettimiinaa purettaessa.
”Luulen, että se oli nyt tässä, kersantti. Jos tämä oli sytytin, pahin on ohi. Meidän pitää kuitenkin vielä kurkistaa miinan alapuolelle. Juokse rannalle ja hae muut auttamaan miinan kääntämisessä”, Ouvry käski.
Kun miehet käänsivät miinan, näkyviin tuli toinen metallikansi. Sen alta Ouvry löysi pienen levyn, jossa oli kiinni kaksi johtoa, ja hän tajusi, että oli vasta nyt päässyt käsiksi miinan laukaisevaan virtapiiriin.
Ouvry katkaisi varovasti johdot ja eristi ne. Sen jälkeen hän irrotti huolella levyn, veti sen irti ja tunnisti, mitä sen taustapuolella oli. Se oli samantyyppinen sähkösytytin, jota saksalaiset käyttivät kosketusmiinoissaan.
Ouvry poisti sytytinmekanismista useita osia, ennen kuin hän julisti miinan vaarattomaksi. Kello oli nyt 15.27.
John Ouvrylle myönnettiin vuonna 1939 arvostettu Distinguished Service Order -sotilasansiomitali hänen magneettimiinan purkamisessa osoittamastaan rohkeudesta.
Epäily sai vahvistuksen
Thamesin suulta löydetty miina kuljetettiin Vernoniin, missä teknikot purkivat sen osiin. Laivastoministeri Winston Churchill oli henkilökohtaisesti painottanut asian kiireellisyyttä.
”Haluamme mahdollisimman nopeasti tietää, mikä se on, ja sen selvittämiseksi on tehtävä töitä yötä päivää. Vasta, kun meillä on teknikoiden arvio, voimme käynnistää vastatoimet, ja jokainen tunti on kullan arvoinen”, laivastoministeri ilmoitti.
Puolentoista vuorokauden ajan miinanraivaajat työskentelivät täyttä höyryä ja lopulta he tulivat siihen tulokseen, että miinan laukaisivat magneettiset häiriöt, joita laivan rungoissa oleva rauta aiheutti.
Suuren räjähdemäärän ansiosta miina pystyi upottamaan sota-aluksetkin jopa 20 metrin etäisyydeltä. Toisin kuin brittien aiempia magneettimiinoja saksalaismiinoja voitiin pudottaa myös lentokoneesta ja siten kylvää niitä minne vain.
Tiedon saatuaan brittilaivasto alkoi heti kehittää keinoja, jolla miinat voitaisiin tehdä vaarattomaksi. Upseereilta ja tutkijoilta tulvi ehdotuksia. Yhdessä niistä ehdotettiin kampeloiden varustamista pienillä voimakkailla magneeteilla niin, että pohjassa viihtyvät kalat voisivat räjäyttää magneettimiinoja. Eräs amiraali ampui idean alas pyytäen kuivasti raporttia, jossa otettaisiin kantaa siihen, mitä laivaston kursseja kampeloiden olisi suoritettava.
John Ouvry selvisi sodasta hengissä, mutta moni hänen miinanraivaajakollegoistaan menehtyi. Roy Edwards, joka on kuvassa menossa tyttärensä kanssa kuninkaan luo vastaanottamaan mitalia vuonna 1940, kuoli kaksi vuotta myöhemmin purkaessaan miinaa.
Saksan magneettimiinat vaativat lisää uhreja. U-31-sukellusvene oli laskenut niitä 18 kappaletta Lock Ewe -vuonon suulle Skotlannissa. Brittilaivasto käytti vuonoa tukikohtana, ja 4. joulukuuta taistelualus HMS Nelson osui yhteen miinoista.
Laivan runko painui ulkoa yli metrin sisään yli 20 metrin matkalta. Aluksen oli pakko odottaa vuonossa pahasti vaurioituneena, ennen kuin laivasto keksi, miten raivata loput miinat. Sillä aikaa U-31:n miinat upottivat vielä kaksi troolaria. Vuoden loppuun mennessä magneettimiinat olivat tuhonneet 79 brittialusta.
Sähkö sokaisi miinat
Kanadalainen tutkija Charles Goodeve etsi keinoja magneettimiinojen lamauttamiseksi. Churchill kirjoitti jo joulupäivänä vuonna 1939 muistiinpanoihinsa työn nopeasta etenemisestä.
”Olemme kaikki melko varmoja siitä, että magneettimiinojen uhka on pian väistymässä”, Churchill totesi itsevarmasti.
Kaikki Goodeven ratkaisut perustuivat sähköön: hän oli muun muassa selvittänyt, miten laivat pystyttiin tekemään miinoille ”näkymättömiksi”. Demagnetisoinniksi kutsutussa menetelmässä laivojen rautarungon magneettinen vaikutus neutraloitiin sähköllä kiinnittämällä alusten ulkopuolelle sähköjohto, joka muodosti käämin.
Rautarungosta tehtiin näkymätön
Britit asensivat laivojen ympärille kuparijohtoja. Kun johtoon johdettiin sähköä, se loi magneettikentän, jonka suunta oli vastakkainen kuin laivan. Se vähensi rungon magneettisuutta, jolloin miina ei räjähtänyt.
Kanadalaistutkija kehitti myös muita tapoja tehdä miinat vaarattomiksi. Huomiota herättävin oli Vickers Wellington -pommikoneen rungon alle kiinnitetty jättimäinen pyöreä sähkömagneetti.
Magneettilentokone laukaisi miinat
Wellington-koneeseen asennettiin palsapuinen rengas, johon oli kieputettu alumiinijohtoa käämiksi. Kun käämiin johdettiin sähkö, syntyi niin voimakas magneettikenttä, että se räjäytti miinat noin 40 metrin etäisyydeltä.
Noin 20 metrin korkeudella merenpinnasta lentävät koneet pystyivät räjäyttämään pohjassa piileskelevät magneettimiinat. Miinojen räjäytysvoima selvisi, kun yksi koneista lensi liian lähellä ja paiskautui kymmenen metriä ylöspäin räjähdyksessä.
Miinoja räjäytettiin myös vetämällä miinanraivausalusten perässä johtoja, joihin syötettiin sähköä.
Merta kammattiin sähköjohdoilla
Demagnetisointivälineistöllä varustetut miinanraivausalukset vetivät perässään sähkökaapeleita. Kaapelit loivat magneettikentän, joka räjäytti magneettimiinat turvalliselta etäisyydeltä.
Menetelmät osoittautuivat tehokkaaksi, kun niitä testattiin suuressa mittakaavassa kesällä 1940. Kun brittijoukot olivat hävinneet saksalaisille ja brittejä haettiin kotiin Ranskasta Dunkerquesta, laivat olivat Englannin kanaalin poikki sukkuloidessaan otollisia maaleja miinoille. Vain harva kuitenkin osui magneettimiinaan. Toivottomuuden aika oli ohi.
Koneiden painon pitämiseksi kurissa magneettirengas rakennettiin palsapuusta ja alumiinista.
Miinastrategia epäonnistui
Saksan magneettimiinojen vaikutus alkoi hiipua jo ennen kuin britit keksivät keinot torjua niitä. Ne nimittäin loppuivat Saksalta jo muutamassa kuukaudessa. Useat historioitsijat ovatkin sitä mieltä, että Saksa otti tehoaseen käyttöön liian aikaisin. Kun ensimmäiset miinat laskettiin vuonna 1939, niitä oli liian vähän pysäyttämään Britannian koko laivaliikenne, mutta kylliksi, jotta britit pääsivät kehittämään niille vastatoimia.
Kekseliäät järjestelmät eivät silti onnistuneet torjumaan kaikkia merimiinoja. Miinanraivaus vei aikaa, ja aina osa miinoista jäi havaitsematta.
Itämeri ja Skagerrak raivattiin toisen maailmansodan jälkeen, mutta monin paikoin merenpohjassa on yhä melko iso (punainen) tai kohtalainen (sininen) riski törmätä räjähteisiin.
Meressä on yhä miinoja
Pohjanmeressä ja Itämeressä on yhä jäljellä maailmansotien aikaisia räjähteitä. Merimiinojen lisäksi pohjassa lepää tonneittain pommeja, kranaatteja ja jopa myrkkykaasusäiliöitä, jotka hävitettiin mereen rauhan alettua.
Joka ainoa vuosi miinanraivaajat joutuvat yhä räjäyttämään merimiinoja Euroopassa. Vanhoja aseita huuhtoutuu rannikoille, jää kalastajien verkkoihin tai niitä löydetään tehtäessä töitä merenpohjassa. Pelkästään Itämereen on aikoinaan laskettu noin 220 000 miinaa, joista noin 80 000 saattaa olla yhä jäljellä, vaikka niitä raivattiin sotien päätyttyä.
Useimmat miinoista ovat painuneet pohjaan, missä ne muodostavat vain pienen uhan laivaliikenteelle. Tästä syystä monissa Euroopan maissa niitä ei etsitä enää aktiivisesti. Niitä tuhotaan vain, jos niitä tulee sattumalta esiin. Toisinaan sattuu silti onnettomuuksia, kuten vuonna 2005, jolloin kolme alankomaalaista kalastajaa kuoli lentopommin jäätyä heidän verkkoonsa.
Vanhat räjähteet vaikeuttavat myös merenpohjan rakennushankkeita. Ennen kuin Nord Streamin kaasuputkea voitiin alkaa laskea Itämerelle, merenpohja oli tutkittava tarkkaan ja yli sata miinaa ja pommia oli neutraloitava. Etenkin Skagerrakissa ja Suomenlahdella on edelleen isoja määriä räjähteitä.
Yksi miinoista, jotka U-31 oli laskenut Loch Ewen edustalle vuonna 1939, löytyi sattumalta Naton harjoituksessa niinkin myöhään kuin vuonna 2011.
Alankomaalainen Willemstad sai kunnian räjäyttää sotavuosien miinakenttien jäänteen. Kersantti Anke van Der Velde kuvaili kokemusta paikallislehdessä:
”Oli hurjaa ajatella, että siihen oli viimeksi koskenut saksalaisen sukellusveneen miehistö”.