Japani piti tuhota kamikazelepakoilla
Yhdysvaltalaiset tiedemiehet tutkivat toisen maailmansodan aikana huimaa suunnitelmaa: Japaniin pudotettaisiin pommikoneista miljoonia pommeilla varustettuja lepakoita, jotka sytyttäisivät suurkaupungit ja teollisuusalueet tuleen.
Hammaslääkäri Lytle Adams vietti 7. joulukuuta 1941 lomaansa Yhdysvaltain kaakkoisosassa. Hän oli juuri käynyt tutustumassa New Mexicon Carlsbad-luolastoon, josta lentää joka ilta ulos miljoonia lepakoita hyönteisiä saalistamaan.
Palatessaan hotelliin hammaslääkäri kuuli autoradiosta uutisen Japanin hyökkäyksestä Yhdysvaltojen Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla.
Miljoonien muiden yhdysvaltalaisten tapaan Adams järkyttyi japanilaisten hyökkäyksestä, ja kotiin päästyään hän istahti piirtopöytänsä ääreen.
Seuraavien kuukausien kuluessa Adams kehitti mielikuvituksellisen suunnitelman: miljoonat ajastetuilla palopommeilla varustetut lepakot kostaisivat japanilaisten hyökkäyksen.
Suunnitelma oli kiinnittää kunkin lepakon rintaan palopommi. Sitten lepakot pudotettaisiin Tokion ja vihollisen suunnattomien teollisuusalueiden ylle pommikoneista.
Pommituksen ajankohdaksi kaavailtiin varhaista aamua. Ajatuksena oli, että lepakot hakeutuisivat kattojen alle nukkumaan.
Sitten ajastetut sytyttimet räjäyttäisivät pikkuruiset pommit, jotka sytyttäisivät tuhansia puisia ja paperisia rakennuksia tuleen eri puolilla Japania.
Adams lähetti suunnitelmansa Valkoiseen taloon, ja se päätyi presidentti Franklin D. Rooseveltin pöydälle vuoden 1942 keväällä. Innostunut presidentti lähetti maavoimille muistion: ”Suunnitelma on tutkimisen arvoinen, vaikka se vaikuttaakin mielipuoliselta.”
Suunnitelmaa aletaan toteuttaa
Maavoimat ryhtyivät pian alustaviin tutkimuksiin. Ensin täytyi selvittää, mikä lepakkolaji sopisi tehtävään parhaiten.
Lajiksi valikoitui kahdesta syystä yhdeksän gramman painoinen meksikondoggilepakko.
Pikkuruinen nisäkäs kykenee kantamaan lentäessään moninkertaisesti oman painonsa, mutta vielä tärkeämpää oli se, että meksikondoggi-lepakoita eli miljoonittain Yhdysvaltojen kaakkoisosissa Teksasin, Arizonan ja New Mexicon luolastoissa.
Pelkästään Bracken-luolastossa Teksasin länsiosan autiomaassa eli 20–30 miljoonaa meksikondoggilepakkoa.
Lähtiessään illalla saalistamaan pikkunisäkkäiden laumalta kesti viisi tuntia lentää ulos luolaston suurimmasta suuaukosta. Lepakot lensivät luolista yhtenä virtana, joka nousi hämärälle iltataivaalle kuin spiraali.
Sotilaat pyydystivät kesällä 1942 tuhansia lepakoita suurilla lintuverkoilla. Verkot tyhjennettiin jäähdytettyihin laatikoihin, joiden kylmyys sai lepakot vaipumaan horrokseen. Sitten eläimet kuljetettiin salaiseen koelaitokseen New Mexicon autiomaahan.
Tutkijat aloittivat kokeet meksikondoggilepakoilla vuoden 1942 syksyllä. Napalmin keksimisestä tunnettua Harvardin professoria Louis Fieseriä pyydettiin kehittämään pommi, joka voitaisiin kiinnittää pienen pieneen lepakkoon.
Pommit kiinnitettiin käsityönä
Professori kehitti yhdessä räjähdeasiantuntijoiden kanssa pienoispommeja selvittääkseen, kuinka paljon lepakko kykenisi kantamaan.
Tutkimuksissa selvisi, että meksikondoggilepakko jaksaisi lentää vaivatta 18 gramman painoisen pienoispommin kanssa. Louis Fieser kehitti yksinkertaisen sytyttimen, jotta pommi olisi tehokas ja luotettava.
Metallinen lanka pujotettiin sylinteriin, johon pudotettiin ennen pommitusta muutama tippa kuparikloridia.
Liuos syövytti metallilangan, jonka murtuessa jousi laukaisi iskurin napalmilla täytettyyn säiliöön. Iskurin sytyttämä polttotaisteluaine paloi neljä minuuttia noin 25 senttimetriä pitkänä liekkinä.
Ryhmä sotilaita kiinnitti pommit lepakoiden rintakehään naruilla ja kirurgisilla niiteillä. Sitten eläimet pakattiin laskuvarjoihin kiinnitettyihin säiliöihin, jotka pinottiin laatikoihin pommikoneen ruumaan.
Tuhansien lepakoiden PITI lentää ulos pomminmuotoisista säiliöistä ja piiloutua japanilaisten rakennusten kattojen alle.
Kamikazelepakot
Hammaslääkäri Adams, professori Fieser ja Yhdysvaltain maavoimat olivat vuoden 1943 alussa valmiita kokeilemaan uusia pommeja. Jäähdytettyihin laatikoihin pakattiin noin 3 500 lepakkoa, ja ne vaipuivat pian horrokseen.
B-25-pommikone lennätti pikkuruiset itsemurhapommittajat puolentoista kilometrin korkeuteen. Pommikoneen luukut avattiin ja lasti pudotettiin alas.
Laatikot aukesivat suunnitellusti 350 metriä maanpinnan yläpuolella. Lepakot levisivät taivaalle, mutta ne putosivat samantien maahan ja murskaantuivat kuoliaaksi.
Eläimet olivat niin kylmettyneitä, etteivät ne ehtineet havahtua horroksesta ennen maahan osumista.
Kokeita jatkettiin silti, ja maavoimien kapteeni Wiley W. Carr raportoi vuoden 1943 kesällä seuraavasti: ”Kokeet tuottivat tulosta, sillä lepakkojen sytyttämä tulipalo tuhosi suuren osan kalustostamme.”
Kapteeni ei kertonut tulipalosta sen yksityiskohtaisemmin. Satoja meksikondoggilepakoita oli herännyt horroksesta, ja ne olivat hakeutuneet suojaan äskettäin rakennettuun tukikohtaan. Lepakot sytyttivät tuleen parakin ja vartiotornin sekä monia muita rakennuksia.
Harvardin professori Louis Fieser sai tehtäväkseen lepakoiden 18-grammaisten napalmpommien suunnittelemisen.
Yhdysvallat valitsee atomipommin
Sotilastukikohdan onnettomuuden jälkeen maavoimat luopuivat lepakkokokeista ja siirsivät tehtävän laivastolle. Hankkeesta vastannut amiraali Ernest J. King päätti lakkauttaa sen.
Yhdysvallat panosti sen sijaan uuteen joukkotuhoaseeseen, atomipommiin.
Hammaslääkäri Lytle Adams oli äärimmäisen pettynyt hankkeen hylkäämiseen. Hän oli vielä sodan jälkeen varma, että pommilepakot olisivat olleet paljon tehokkaampi ase kuin Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit.
Lepakot olivat lukuisissa kokeissa levinneet noin 30 kilometrin säteelle pudotuspaikasta.
”Jokainen laatikollinen lepakoita olisi sytyttänyt tuhansia tulipaloja. Lepakot olisivat yksinkertaisesti raunioittaneet Japanin, mutta ihmisiä olisi kuollut vain vähän”, Adams vakuutteli.