Meteli oli korviahuumaava 18. lokakuuta 1942 Etelä-Norjan yllä lentävässä Halifax-lentokoneessa.
Ikkunasta norjalainen Jens-Anton Poulsson näki lumipeitteisen Hardangerviddan tunturiylängön, joka levittäytyi yli 8 000 neliökilometrin alueelle.
Poulsson oli aiemmin asunut samaisella karulla seudulla, ja nyt hänet ja hänen kolme erikoiskoulutettua maanmiestään pudotettaisiin alueelle operaatio Grousessa, jonka johtaja hän oli.
”Menkää paikoillenne!” huusi lentokoneen brittimiehistön jäsen Halifaxin pudottaessa korkeuttaan. ”Numero yksi, GO!”
Poulsson pudottautui viivyttelemättä yön pimeyteen. Parin sekunnin vapaan pudotuksen jälkeen hän tunsi nykäyksen laskuvarjon auetessa.
”Saksalaisten ei saa antaa päästä käsiksi suuriin määriin raskasta vettä. He tarvitsevat sitä kehittääkseen pommin, jolla voi räjäyttää koko Lontoon taivaan tuuliin.” Jens-Anton Poulsson
Kuun kajossa Poulsson ja muut kommandot – hänen lapsuudenystävänsä Claus Helberg, sähköttäjä Knut Haugland ja putkimies Arne Kjelstrup – leijuivat hitaasti alas jääkylmän ilman halki, kunnes heidän jalkansa osuivat lumiseen maahan.
Lumeen pudotettiin myös 12 metallisäiliötä, joissa oli varusteita, ammuksia ja ruokaa. ”Nyt minun on aika kertoa teille totuus”, Poulsson sanoi miesten kokoonnuttua laskeutumisen jälkeen.
Neljä norjalaista olivat viettäneet edellisen vuoden Britanniassa, jossa heitä oli koulutettu lähitaisteluun ja sabotaasiin tavoitteena suorittaa tehtäviä miehitetyssä kotimaassaan brittiläisen sabotaasiorganisaation SOE:n jäseninä.
Kolme muuta olivat viimeiseen asti uskoneet, että heidät oli lähetetty Norjaan paikallisten vastarintaryhmien avuksi. Vasta nyt heidän johtajansa paljasti heidän todellisen tehtävänsä.
Norjalaiset opettelivat lähitaistelua ja sabotaasia SOE:n harjoitusleirillä Skotlannissa.
”Autamme tuhoamaan Vemork-voimalan raskaan veden tehtaan. Kaksi brittiläistä liitokonetta tuo 30–40 pioneerijoukkojen miestä Skotlannista. Meidän tehtävämme on etsiä koneille sopivat laskeutumispaikat ja opastaa joukot Vemorkiin”, Poulsson selitti ja jatkoi selittämällä, mitä Lontoon päälliköt olivat hänelle kertoneet:
”Saksalaisten ei saa antaa päästä käsiksi suuriin määriin raskasta vettä. He tarvitsevat sitä kehittääkseen pommin, jolla voi räjäyttää koko Lontoon taivaan tuuliin.”
Vaikka yksikään norjalaisista ei ymmärtänyt mitään ydinfysiikasta ja -aseista, sanoma oli selvä. Heidän tehtävänsä onnistuminen voisi olla ratkaiseva sodan lopputuloksen kannalta.
He tiesivät kuitenkin, että Vemork sijaitsi tunturimaastossa kuin vahva linnoitus miinojen ympäröimänä ja saksalaissotilaiden vartioimana ja yritys tunkeutua sinne tietäisi lähes varmaa kuolemaa.
Vemorkin operaation alku oli katastrofaalinen
Jo seuraavana päivänä miehille selvisi, että he olivat kaukana, noin 15 kilometrin päässä, suunnitellusta laskeutumispaikasta.
Kaikkien lentokoneesta pudotettuja varusteiden löytäminen ja kuljettaminen mökkiin lähelle Møsvatnjärveä Vemorkin lähelle kestäisi useita päiviä. Toisaalta Hardangerviddassa he saisivat puuhata kenenkään häiritsemättä.
Saksalaismiehittäjiä tuskin näkyisi ylängöllä yli tuhannen metrin korkeudessa 30 asteen pakkasessa.
He pysyttelisivät Vemorkissa ja Rjukanin kaupungissa, joka sijaitsi heti ylängön alapuolella.
Auetessaan vuonna 1911 Vemorkin voimala oli maailman suurin voimalaitos.
Grouse-ryhmän kerättyä voimia mökissä se lähti tiedusteluretkelle Vemorkin tehtaalle ja etsimään hyvää laskeutumispaikkaa brittien liitokoneille.
Akku- ja antenniongelmien vuoksi sähköttäjä Haugland sai vasta 9. marraskuuta radion toimimaan niin, että ryhmä pystyi tiedottamaan tilanteestaan operaation johdolle Lontooseen.
”Tehtävän onnistuminen edelleen mahdollista. Laskeutumispaikka sijaitsee Skolandissa mökkimme lähellä tien varrella viisi kilometriä Møsvatnjärvestä, ja saksalaisten on mahdotonta havaita sitä”, he ilmoittivat esimiehelleen, kemian professori Leif Tronstadille.
Norjalainen Tronstad oli vastannut suurelta osin operaation suunnittelusta Lontoossa yhdessä brittien kanssa.
Professori tiesi liiankin hyvin, että raskas vesi oli keskeinen ainesosa atomipommin rakentamisessa, ja hänelle oli sydämenasia estää saksalaisten aikeet.
- marraskuuta Haugland sai Tronstadilta tiedon, että 34 brittiläistä kommandosotilasta saapuisi sovitulle laskeutumispaikalle samana iltana.
”Älkää luopuko toivosta. Viemme operaation loppuun.” Norjalaiset kommandosotilaat SOE:lle, kun tilanne näytti toivottomalta.
Haugland ja Kjelstrup jäivät tunturille radiolähettimen kanssa, ja Poulsson ja Helberg lähtivät suksilla alas tasaiselle, lumen peittämälle alueelle, jonne Horsa-liitokoneiden oli määrä laskeutua.
Siellä he iskivät kuusi punaista merkkivaloa lumeen 150 metrin välein. ”Tulossa ovat!” Haugland huusi kello 21.40 saatuaan signaalin siitä, että liitokoneet lähestyivät.
Muutamaa minuuttia myöhemmin norjalaiset kuulivat liitokoneita vetävien Halifax-lentokoneiden pörinän ilmassa.
Pahaksi onneksi iltapäivän kaunis auringonpaiste oli vaihtunut taivaan peittävään pilvipeittoon, jonka vuoksi britit eivät nähneet merkkivaloja maassa.
Koneiden ääni loittoni pian, ja lohduton hiljaisuus valtasi jälleen alueen. Poulson miehineen vetäytyi huolestuneena takaisin mökkiinsä, jossa he saivat seuraavana päivänä surullisia uutisia.
Molemmat liitokoneet olivat syöksyneet maahan, ja vain yksi Halifax-kone oli palannut takaisin Britanniaan.
Tronstad toimi SOE:n agenttina Norjassa vuodesta 1944 mutta kuoli seuraavana vuonna taistelussa natseja vastaan.
Raskaan veden tutkimuksen pioneeri halusi räjäyttää elämäntyönsä
Norjalaisesta Leif Tronstadista tuli kemian professori 33-vuotiaana vuonna 1936 ja pian myös yksi raskaan veden tutkimuksen pioneereista.
Hänen tuotantolaitoksensa Vemorkin voimalassa teki Norjasta raskaan veden tuotannon edelläkävijämaan.
Saksan miehitettyä Norjan vuonna 1940 Tronstad osallistui aktiivisesti vastarintataisteluun, mutta Gestapon päästyä hänen jäljilleen hän pakeni Britanniaan, missä hänestä tuli majuri ja hän alkoi suunnitella sabotaasitoimia kotimaassaan.
Kun britit saivat vihiä Vemorkin merkityksestä Saksan ydinohjelmalle, Tronstad ehdotti kommandoryhmää.
Hän koulutti valittuja ja olisi itsekin halunnut osallistua, mutta SOE:n johtaja ei suostunut, sillä Tronstadin tiedot ja asema johtajana olivat liian tärkeitä, jotta hänen henkensä olisi voitu asettaa vaaraan.
Norjalaiset pelkäsivät pahinta, eivätkä aiheetta: saksalaiset olivat nopeasti löytäneet koneet, jotka olivat tuhoutuneet mekaanisten vikojen ja heikon näkyvyyden vuoksi.
Osa brittisotilaista oli selvinnyt törmäyksestä hengissä ja oli maannut loukkaantuneena lumessa saksalaisten saapuessa paikalle. Britit oli ensin viety kuulusteltavaksi, minkä jälkeen heidät oli ammuttu.
Natsit olivat saaneet käsiinsä myös kartan, jossa Vemork oli ympyröity sinisellä. Nyt he tietäisivät, että tehdas oli liittoutuneiden kohde.
Lontoo varoitti tilanteesta norjalaisia: ”Kehotamme teitä siirtymään ja leiriytymään muualle.” Norjalaiset kommandosotilaat eivät kuitenkaan aikoneet luovuttaa ja vastasivat: ”Älkää luopuko toivosta. Viemme operaation loppuun.”
Grouse-yksikkö taisteli hengestään
Norjalaisten optimismi joutui pian kovalle koetukselle nälän iskiessä. Heidän ruoka-annoksensa olivat loppuneet päiviä sitten, ja vatsat kurisivat taukoamatta.
Miehet noudattivat SOE: n neuvoa ja muuttivat tukikohtansa pieneen metsästysmajaan noin 30 kilometriä Vemorkista luoteeseen alueelle, jonne karaistuneet paikallisetkaan eivät rohkenisi.
Kun he pääsivät perille 23. marraskuuta, ravinnon puute ja rankka matka purevassa kylmyydessä olivat vieneet kaikkien voimat.
Viimeisimmän Lontoosta tulleen tiedon mukaan kuuden vapaaehtoisen norjalaisen yksikkö liittyisi Grouse-ryhmään niin sanotussa operaatio Gunnersidessa.
Sitten norjalaiset yrittäisivät yhdessä tuhota raskasvesitehtaan.
”Se tarkoitti, että meitä tulisi olemaan kaikkiaan kymmenen miestä, kun taas Vemorkissa oli 200–300 saksalaista sotilasta. Uskoimme kuitenkin, että selviäisimme tehtävästä jollakin keinolla”, Claus Helberg kertoi sodan jälkeen.
Ankara talvisää Hardangerviddassa teki kuitenkin laskuvarjolla laskeutumisesta mahdotonta, joten Gunnerside-joukot pääsisivät tulemaan vasta vuodenvaihteen jälkeen. Siihen asti Poulsonilla ja hänen miehillään oli vain yksi tavoite: henkiinjääminen.
Seuraavan kuukauden joka päivä olikin eloonjäämistaistelua, ja uupumus paheni päivä päivältä.
Lumimyrskyt tunkivat lunta pienen puumökin joka raosta. Hauglandin sormet jäätyivät tunnottomiksi hänen käyttäessään radiota. Kaikki kärsivät kuumeesta, ja joulun lähestyessä edessä näytti olevan nälkäkuolema.
”Ehkä sinua tänään onnistaa”, Kjelstrup huikkasi 23. joulukuuta Poulssonille, joka kiinnitti suksia jalkoihinsa lähtiessään taas kerran metsästämään ruokaa.
24-vuotias ryhmänjohtaja ei uskonut itsekään saavansa saalista, sillä jokapäiväiset pyyntiretket olivat olleet tuloksettomia.
Poulsson lähti kuitenkin liikkeelle, ja iltapäivällä hän havaitsi porojen jälkiä. Hän seurasi jälkiä kolme tuntia, kunnes näki tokan ja pääsi siitä ampumaetäisyydelle, polvistui ja tähtäsi.
Lue myös:
Laukauksen kajahtaessa tokka singahti pakoon eri suuntiin. Poulsson ampui vielä kaksi laukausta ja päätteli pettyneenä, ettei taaskaan ollut saanut kaatoa.
Mutta sitten hän havaitsi lumessa veritahroja ja kauempana loukkaantuneena makaavan poron. Poulsson viilsi poron kurkun auki ja valutti kuppiinsa verta, jonka hän joi, ennen kuin alkoi paloitella ruhoa.
Aurinko oli jo laskenut, kun Poulson palasi väsyneenä mutta onnellisena mökille. Kjelstrup puhkesi riemunkiljahduksiin nähdessään Poulssonin säkissä olevat lähes 20 kiloa poronlihaa.
Seuraavana iltana, jouluaattona, norjalaiset kokoontuivat juhlapöytään, jossa oli tarjolla paistettua poronkieltä ja maksaa, keitettyä lihaa ja luuydintä.
Matka Vemorkin laitokseen oli hengenvaarallinen
Tammikuussa Grouse-yksikön jahtionni jatkui, ja vähitellen heidän energiansa alkoi palautua.
Miesten mieliala koheni entisestään, kun 16. helmikuuta 1943 Halifax-lentokone pääsi viimein matkaan kohti Norjaa mukanaan kuusi norjalaista kommandosotilasta.
Poulsson lähti jälleen miehineen merkitsemään laskuvarjosotilaiden laskeutumispaikkaa, mutta Haugland ei saanut koneesta signaalia.
Ainoa todiste koneen saapumisesta oli kaukainen surina. Kun sitten alkoi tuulla ja pyryttää, Poulsson määräsi miehet takaisin suojaan odottamaan sään paranemista.
”Jos tehtävä onnistuu, norjalaiset muistavat sen ainakin seuraavat sata vuotta.” Leif Tronstad
Seuraavana aamuna koko mökki oli lähes lumen peitossa, ja kaikkien kauhistukseksi oli alkanut myrskytä. Tuuli ulvoi pahaenteisesti, kun Lontoosta saapui viesti.
Gunnerside-yksikkö oli kuin olikin saapunut edellisenä iltana, joten nyt kuusi norjalaista ponnisteli jossain erämaassa päästäkseen hengissä Grouse-yksikön mökkiin.
Päivät kuluivat, eikä ketään kuulunut. Vasta viikon kuluttua sää selkeni riittävästi, jotta Kjelstrup ja Helberg pystyivät lähtemään etsimään maanmiehiään.
He olivat muutaman kilometrin päässä mökistä, kun he kuulivat jonkun yskäisevän takanaan. Molemmat kääntyivät nopeasti tarttuen pistooleihinsa.
Riemu oli valtava, kun he näkivätkin toverinsa Knut Haukelidin, jonka he tunsivat koulutusajaltaan Britanniassa. Muutaman minuutin kuluttua he löysivät muutkin vastasaapuneet.
Nämä olivat löytäneet laskeuduttuaan toisen mökin ja olivat nyt iloisia nähdessään maanmiehiään. Kärjessä oli Gunnerside-ryhmän johtaja, 23-vuotias luutnantti Joachim Rønneberg.
Salskea ja karismaattinen nuori norjalainen oli vakuuttanut SEO:n johdon täydellisellä englannin kielen taidollaan ja hyvällä fyysisellä kunnollaan.
Mieliala oli korkealla, kun kaikki kymmenen norjalaista lopulta olivat mökissä ja asettuivat yhteiselle juhlaillalliselle. Aterian jälkeen Poulson luovutti mielihyvin johdon Rønnebergille.
Seuraavana iltapäivänä Rønneberg kutsui miehet kokoon. Hän katseli ympärilleen ja näki joukon hyviä miehiä, jotka olivat kaikki valmiita kuolemaan pysäyttääkseen natsit.
Hän kertoi kullekin, mikä tämän rooli olisi operaatiossa.
Raskaan veden virallinen nimi on deuteriumoksidi, jonka kemiallinen kaava on D2O.
Voimalaitos tuotti lannoitteita ja raskasta vettä
Vemorkin voimalassa valmistettiin ensisijaisesti kemikaaleja lannoitteisiin, mutta siellä sijaitsi myös maailman ainoa raskaan veden laitos. Saksa tarvitsi raskasta vettä atomiohjelmaansa.
Vemorkin voimalassa valmistettiin muun muassa kemikaaleja lannoitetuotteisiin, joita myytiin kaikkialle Skandinaviaan.
Laitos oli yksi maailman suurimmista vesivoimaloista, ja 1930-luvun puolivälissä sinne tuli myös Euroopan ensimmäinen raskaan veden tuotantolaitos.
Muutama vuosi myöhemmin ilmeni, että raskas vesi hidasti neutroneita ydinreaktorissa, mikä on tärkeää atomin hallitulle halkeamiselle.
Saksalaiset tulivat siihen tulokseen, että raskas vesi oli tunnetuista hidastimista paras, sillä se mahdollisti luonnollisen uraanin käytön ydinaineena reaktorissa kalliin rikastetun uraanin sijaan.
Kun Saksa miehitti Norjan huhtikuussa 1940, Vemork oli siten yksi miehitetyn Euroopan tärkeimmistä paikoista, sillä laitoksessa saattoi piillä avain sodan voittamiseen.
Rønneberg johtaisi itse räjäytysryhmää, johon kuuluisi rauhallinen Fredrik Kayser, hiihtoasiantuntija Birger Strømsheim ja tarkka-ampuja Kasper Idland.
He tunkeutuisivat Vemorkin laitokseen ja räjäyttäisivät raskaan veden tehtaan ilmaan.
Sillä välin muut miehet suojaisivat Knut Haukelidin komennossa räjäytysryhmää ja ampuisivat saksalaissotilaat, jos saksalaiset tekisivät hälytyksen.
Vemorkin laitos sijaitsi jyrkällä kalliolla 305 metrin korkeudessa kielekkeellä, ja sinne pääsi vain syvän rotkon ylittävää vartioitua siltaa pitkin. Kaikki olivat sitä mieltä, että sillan ylitys laukaisisi varmasti hälytyksen.
Ainoa mahdollisuus päästä huomaamatta kohteeseen oli pitkä ja vaarallinen reitti, jolla sotilaiden piti ensin ryömiä alas kallionseinämää, ylittää rotko ja kavuta taas ylös, ennen kuin he voisivat tunkeutua laitokseen rautatiekiskoja pitkin.
Kaikki hyväksyivät suunnitelman tietäen, että he olivat juuri suostuneet itsemurhatehtävään. Valaakseen miehiin lisää rohkeutta Rønneberg vakuutti, että jos tehtävä onnistuisi, ketään heistä ei koskaan unohdettaisi.
Hän muistutti Leif Tronstadin viimeisistä sanoista ennen heidän lähtöään Britannian tukikohdasta: ”Jos tehtävä onnistuu, norjalaiset muistavat sen ainakin seuraavat sata vuotta.”
Kohti Vemorkia
”OK, kaverit, lähdetään liikkeelle”, Rønneberg huusi ja työnsi vauhtia suksisauvoillaan.
Oli 27. helmikuuta 1943 kello 20 ja aurinko oli jo kauan sitten laskenut, kun kommandosotilaat kiirehtivät eteenpäin lumipuvuissaan.
Iltakymmenen aikaan he olivat perillä ja valmiit aloittamaan laskeutumisen rotkon pohjalla virtaavalle vajaan kolmen metrin levyiselle Månajoelle. Toisella puolella häämötti Vemorkin seitsemän kerroksen korkuinen betonirakennus.
”Helberg johtaa”, Rønneberg ilmoitti, minkä jälkeen kaikki alkoivat kavuta keskittyneenä alas kallionrinnettä.
Norjalaisessa elokuvassa Kampen om tungtvannet vuodelta 1948 osa norjalaisista kommandosotilaista esitti itseään.
Ryhmä pääsi ehjänä rotkon pohjalle ja Månajoen jäälle, joka vaikutti riittävän vahvalta käveltäväksi. Yksi kerrallaan he hiipivät jään yli eteläiselle kallionseinämälle.
Ennen nousua miehet vaihtoivat brittiunivormuihin. Jos heidät nähtäisiin tai tapettaisiin, heitä pidettäisiin univormujen perusteella britteinä ja paikalliset toivottavasti säästyisivät natsien kostolta.
Jokainen valitsi oman reittinsä ylös jyrkkää kallionseinämää, joka oli paikoin jäässä ja hengenvaarallinen.
Kiivettyään viitisenkymmentä metriä Kasper Idland tajusi valinneensa erittäin vaarallisen reitin ja totesi olevansa jumissa, sillä hän ei yltänyt tarttumaan seuraavaan ulokkeeseen.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa palata alas uutta reittiä etsimään, joten hän tarttui vasemmalla kädellään kallionkielekkeeseen, heilutti itseään edestakaisin sivusuunnassa, heittäytyi oikealle, ja sai kuin saikin otteen seuraavasta kielekkeestä.
Kaikki onnistuivat pääsemään ylös, ja kun miehet kiskoivat itsensä kallion päälle, he kuulivat voimalaitoksen jylinän kauempana.
Generaattorien ja kuohuvan veden kakofonia voimistui joka askeleella miesten lähestyessä Vemorkia.
Ennen sotaa Vemorkin laitos tuotti hieman yli 100 kg raskasta vettä vuodessa, mutta natsit vaativat, että tuotanto piti kasvattaa 1,5 tonniin.
Raskasta vettä syntyy elektrolyysissä
Etumaisena eteni varovainen Haukelid. Hän pysytteli lähellä raidetta välttääkseen mahdolliset miinat, ja muut seurasivat varovasti hänen jalanjäljissään.
500 metrin päässä kalteriportista Rønneberg käski miesten pysähtyä. Siitä oli hyvä näkymä kahden sotilaan vartioimalle sillalle, jolla olisi vahdinvaihto keskiyöllä.
”Odotetaan vielä puoli tuntia, että uudet vartijat asettuvat ja rauhoittuvat”, Rønneberg kuiskasi kello 23.57 vahdinvaihdon jälkeen.
Rønneberg halusi varmistaa, että vartijat olisivat niin unisia, etteivät huomaisi tunkeutujia. Jos he tekisivät hälytyksen, kaikki olisi menetetty.
Vemorkin sabotoijat yllättivät yövartijan
Tasan kello 0.30 Rønneberg vilkaisi vielä kerran miehiinsä ja sanoi Kjelstrupille: ”Arne, mene portille ja katkaise ketju. Muut tukijoukot, menkää mukaan ja levittäytykää.”
Kjelstrup leikkasi äänettömästi ketjulukon poikki, ja miehet hiipivät asemiinsa.
Haukelidin ja Poulssonin asemapaikasta näki saksalaisten parakkiin, jossa nukkui noin 15 sotilasta.
Asemastaan he pystyivät myös seuraamaan räjäytysryhmän kulkua Vemorkin päärakennukseen.
”Kädet ylös! Sinulle ei tapahdu mitään, kunhan teet, mitä käskemme!” Fredrik Kayser
Kun muut olivat paikoillaan, Rønneberg, Kayser, Idland ja Strømsheim hiipivät leikkaamaan aitaan reiän vähän matkan päähän portista.
Sitten he juoksivat saksalaisten huomaamatta päärakennukselle. Raskaan veden tehtaan rakennuksen pääovi oli lukossa, mutta Tronstad oli kertonut Rønnebergille kaapelikuilusta rakennuksen toisella puolella.
Idland ja Strømsheim lähtivät etsimään toista, mahdollisesti lukitsematonta ulko-ovea, ja Rønneberg ja Kayser juoksivat hiljaa etsimään kuilua.
”Täällä se on”, ryhmänjohtaja kuiskasi nähdessään terästikkaat, jotka johtivat pieneen aukkoon seinässä.
Kuilu oli 27 metriä pitkä ja niin täynnä putkia ja kaapeleita, että norjalaiset pystyivät hädin tuskin ahtautumaan niiden lomitse.
Suunnitelma kuitenkin onnistui, ja pian pari mätkähti aivan sen huoneen oven eteen, jossa laitoksen 18 raskaan veden säiliötä sijaitsivat.
Sabotoijat vetivät pistoolinsa esiin ja kiskaisivat oven auki. Huoneessa harmaahiuksinen mies kääntyi pelästyneenä.
Hänellä ei ollut saksalaista univormua, joten hän oli ilmeisesti norjalainen yövartija, jonka tehtävä oli pitää silmällä arvokkaita raskaan veden säiliöitä.
”Kädet ylös! Sinulle ei tapahdu mitään, kunhan teet, mitä käskemme!” Kayser karjui ja kertoi miehelle heidän olevan brittisotilaita.
Rønneberg ja Kayser pääsivät sisään elektrolyysihuoneeseen ja asettivat räjähteet 18 raskasvesisäiliöön.
Kayserin uhatessa yövartijaa pistoolilla Rønneberg avasi nopeasti reppunsa ja otti räjähdysaineet esiin.
Sitten hän alkoi varmoin käsin asentaa räjähdyspanoksia ensimmäisiin raskaan veden säiliöihin. ”Varokaa, ne voivat räjähtää!” vartija parahti.
”Se on tarkoituskin”, Kayser vastasi kuivasti.
Rønnebergin ehdittyä yhdeksännelle sylinterille ikkunaruutu heidän takanaan iskettiin palasiksi.
Rønneberg ja Kayser kääntyivät nopeasti aseet kädessään ja huomasivat viime hetkellä, että tulijat olivat Strømsheim ja Idland, jotka eivät olleet löytäneet muuta sisäänpääsyä.
Saksalaiset eivät onneksi olleet kuulleet mitään, ja sabotoijat asensivat kiireesti loputkin räjähteet.
”OK, avataanpa ovi pihalle”, Rønneberg sanoi Kayserille, joka käski norjalaisvangin avata raskaan teräsoven räjäytysryhmän pakoa varten.
”Juoskaa rappuja ylös”, hän käskytti vartijaa, koska ei halunnut tämän kuolevan.
Vartija oli kuitenkin eniten huolissaan kadonneista silmälaseistaan, ja sabotoijat joutuivat auttamaan häntä etsinnässä päästäkseen hänestä eroon.
Lopulta kaikki oli valmista. Rønneberg raapaisi tulitikun ja sytytti sytytyslangan, ja sitten kaikki juoksivat pakoon.
Miehet olivat runsaan 20 metrin päässä, kun he kuulivat räjähdykset takanaan.
Räjähdys herätti saksalaissotilaan
Poulsson ja Haukelid katsoivat ihmeissään toisiinsa piilossaan parakin lähellä kuullessaan kaukaiset jysähdykset.
”Oliko tuo se?” Poulsson kysyi epäillen. Tehtaan meteli oli lähes peittänyt alleen räjähdysten äänet, mutta ne olivat tehneet tehtävänsä.
Jokainen 18 säiliöstä oli tuhoutunut, ja yli puoli tonnia raskasta vettä oli valunut viemäriin.
Pian Poulssonilla ja Haukelidilla oli kuitenkin muuta ajateltavaa, kun sotilasparakin ovet avautuivat ja valokeila alkoi pyyhkiä pimeyttä.
Saksalaissotilas astui esiin kivääri kädessään ja käveli pimeässä vain noin 15 metrin päähän norjalaisten piilopaikasta.
”Ammunko hänet?” Poulsson kysyi sormi valmiina Thompson-konepistoolinsa liipaisimella.
”Ei vielä. Odota, kunnes hän näkee meidät”, sanoi Haukelid, joka tiesi, että heidän mahdollisuutensa paeta olisivat olemattomat, jos he joutuisivat tulitaisteluun.
Claus Helbergin operaatio Gunnersidessa käyttämä Thompson-konepistooli, jonka perässä näkyy jälkiä vaaleasta naamiointimaalista.
Heidän onnekseen sotilas kääntyi ja käveli takaisin parakin lämpöön. Kovat äänet ja pikku pamaukset olivat tavallisia voimalassa, ja sotilas tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että mitään erikoista ei ollut tekeillä nytkään.
Poulsson ja Haukelid juoksivat miesten kohtaamispaikalle. ”Saksalaisilla ei ilmeisesti ole aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut”, Haukelid sanoi muille, ennen kuin he kaikki lähtivät takaisin rotkolle.
Helberg löysi jälleen turvallisen tien alas, mutta joen jää oli valitettavasti halkeillut norjalaisten ensimmäisen ylityksen jälkeen.
He joutuivat hyppimään jäälautalta toiselle, kun he kuulivat yhtäkkiä sireenien ulvonnan ylhäältä voimalalta. Saksalaiset olivat huomanneet sabotaasin.
”Pingoimme joen yli kuin sireenien äänen takaa-ajamina”, Poulsson muisteli.
Vaarallinen reittivalinta osoittautui kannattavaksi, sillä joukko pääsi kiipeämään pohjoista kallionseinämää ylös ilman, että saksalaiset kertaakaan suuntasivat valonheittimiään heidän suuntaansa.
Saksalaiset olivat varmoja, että sabotoijat olivat edelleen tehtaalla, sillä kenenkään ei ollut nähty pakenevan riippusiltaa pitkin.
Norjalaisten päästyä rotkon toiselle puolelle natsit kuitenkin olivat jo päässeet heidän jäljilleen, ja he näkivät valokeilojen pyyhkivän raiteita toisella puolella.
Nyt oli kiire päästä nopeasti pois paikalta.
Ankara maasto oli sabotöörien pelastus
Kommandosotilaat olivat pukeutuneet jälleen lumipukuihinsa ja tunsivat siksi olonsa hieman turvallisemmaksi painellessaan niin kovaa kuin pääsivät kohti mökkejään Hardangerviddalla.
Monta kertaa he etenivät tien lähellä, ja jos kaukana näkyi lähestyvän auton valo, he heittäytyivät mahdollisimman mataliksi hankeen ja kyyristyivät yhteen.
”Saksalaisten autoja ja kuorma-autoja ajoi ohitsemme kovaa vauhtia. Natseilla oli niin kiire päästä Vemorkiin, että he eivät ehtineet vilkuilla sivuilleen”, Poulsson muisteli.
Kello oli jo yli kaksi yöllä, kun kommandoyksikkö lopulta pääsi Hardangerviddan läpi Ryes Vej -nimiselle pienelle vaelluspolulle.
He tiesivät, että saksalaiset etsisivät heitä kiihkeästi, ja seuraavat tunnit he kulkivat syvässä lumessa mutkittelevaa polkua pitkin.
Churchill vaati, että saksalaisten raskaan veden varasto oli tuhottava, vaikka se maksaisi siviilihenkiä, kuten SF Hydron upottamisessa.
Saksalaisten viimeinen raskas vesi päätyi järven pohjaan
Saksalaiset korjasivat Vemorkin laitoksen nopeammin kuin britit olivat olettaneet. SOE-agentti Knut Haukelid lähetettiin uudelle vaaralliselle tehtävälle talvella 1944.
Norjalaisten sabotaasi-isku Vemorkissa oli vakava takaisku Saksan ydintutkimukselle, mutta natsit ryhtyivät nopeasti jälleenrakennustöihin, ja kaksi kuukautta myöhemmin laitos tuotti taas raskasta vettä täyttä vauhtia.
Britit yrittivät tuhota laitoksen ilmahyökkäyksillä, mutta tehdas oli rakennettu kuin bunkkeri ja oli muutenkin hankala maali. Saksalaiset päättivät kuitenkin tammikuussa 1944 siirtää Vemorkin raskaan veden varastonsa turvallisuussyistä Saksaan. SOE oli toista mieltä.
Brittien sabotaasiorganisaatio otti yhteyttä vuoden 1943 sabotaasi-iskuun osallistuneeseen Knut Haukelideen ja pyysi häntä asettamaan henkensä vaaraan toistamiseen.
Myöhään illalla 19. helmikuuta Haukelid ja hänen toverinsa Rolf Sørlie pujahtivat SF Hydro -lautalle miehistön pelatessa pokeria.
Lautan oli määrä kuljettaa seuraavana aamuna 39 tynnyriä raskasta vettä Tinn-järven yli maissa odottavaan rahtijunaan.
Yön pimeydessä Haukelid ja Sørlie asensivat räjähteet, joissa oli herätyskelloista rakennetut aikasytyttimet. Pommin piti upottaa lautta sen ollessa keskellä 400 metriä syvää järveä.
Seuraavana päivänä järvellä kuului pamaus, Hydron runko katkesi, ja 500 kiloa raskasta vettä vajosi syvyyteen.
Neljä saksalaista ja 14 norjalaista kuoli, ja samalla Saksa hävisi ydinpommikilvan lopullisesti. Saksan atomiohjelman johtaja Kurt Diebner tiesi seuraukset hyvin.
”Norjan raskaan veden tuotannon tuhoaminen oli yksi pääsyistä siihen, että Saksa ei onnistunut valmistamaan ydinpommia”, hän sanoi sodan jälkeen.
Myöhään aamupäivällä sabotoijat saapuivat lopulta pienelle mökille, joka oli hyvässä piilossa vuorilla. Siellä he olisivat turvassa, sillä Rjukanissa olevilla saksalaisjoukoilla ei olisi varusteita eikä koulutusta liikkua vaativassa maastossa.
Viimeisillä voimillaan yksi norjalaisista sytytti tulet, ja muut etsivät pullonpohjalle jääneen viskitilkan, joka jaettiin tasan kaikkien kesken.
Uupuneet miehet jaksoivat hädin tuskin kallistaa pulloa, ja skoolattuaan mielettömälle tehtävälleen ja sen onnistumiselle he simahtivat uupumuksesta.
He olivat tehneet sen, mitä pidettiiin mahdottomana. Seuraavina päivinä saksalaiset käynnistivät mittavan ihmisjahdin.
Huhuttiin, että vuorilla oli parituhatta brittiä, ja niinpä 3 000 saksalaista lähetettiin haravoimaan aluetta.
Norjalaissabotoijat olivat koko ajan askelen edellä. He vaihtoivat mökkiä jatkuvasti, ja lumimyrsky vaikeutti saksalaisten etsintöjä merkittävästi.
Lopulta 4. maaliskuuta oli eron aika. Puolet miehistä lähti kohti Ruotsia, loput jäivät Norjaan kukin omille teilleen.
Hollywood otti aiheen käsittelyynsä vuonna 1965. Kirk Douglas esitti pääroolin sepitettyä päähenkilöä tohtori Rolf Pederseniä.
Useimmat selvisivät matkasta huomiota herättämättä, mutta 25. maaliskuuta Helberg päätyi saksalaisten vartioimalle mökille.
Helberg tajusi tilanteen ja jatkoi matkaansa, mutta kaksi saksalaista oli jo hänen kintereillään. Toisen Helberg onnistui karistamaan kannoiltaan, mutta toinen seurasi sitkeästi.
Helberg vaihtoi suuntaa ja kääntyi sitten nopeasti aurinko selkänsä takana ja pistooli ojennettuna.
Saksalainenkin oli vetänyt aseensa esiin ja laukaisi, mutta hän ei osunut, ja parin Helbergin ampuman onnistuneen laukauksen jälkeen saksalaisen lyhistyi lumeen.
Saksan Norjan-joukkojen komentaja Nikolaus von Falkenforst ei voinut muuta kuin ihailla norjalaisten kommandojen työtä.
”Se on hienoin saavutus, josta olen tämän sodan aikana kuullut”, hän kehui. Samaan hengenveteen hän kutsui sabotoijia ”brittiläisiksi roistoiksi”.
