Maa tärisi panssarivaunun telaketjujen alla, kun SS-untersturmführer Michael Wittman tähysti tykkitornistaan seuraavaa kohdetta.
Hänen ohjeensa miehistölle olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, kuten ”käännä vasemmalle” ja ”maaliin sata metriä”.
Hänen vaununsa ympärillä venäläisen Kurskin kaupungin eteläpuolisella arolla parveili parituhatta muuta saksalaista ja neuvostoliittolaista panssarivaunua.
Taistelu oli jatkunut lähes keskeytyksettä siitä lähtien, kun se oli alkanut viikkoa aiemmin 5. heinäkuuta 1943.
Kurskin taistelu oli sotahistorian suurin panssarijoukkojen yhteenotto, mutta Wittmann tunsi olonsa jokseenkin turvalliseksi vaunussaan. 28-vuotias SS-upseeri komensi ensimmäistä kertaa suuressa taistelussa Saksan tehokkainta panssarivaunua, Tiger I:tä.
Tiger oli raskas mutta reagoi silti nopeasti. Koko panssarivaunun sai kääntymään ympäri vain muutamassa sekunnissa, ja neuvostoliittolaisten kevyemmät T34:t jäivät sille toiseksi. Wittman onnistui tuhoamaan Tiger I:llään nopeaan tahtiin kahdeksan tankkia, kolme panssarintorjuntatykkiä sekä yhden tykistöpatterin.
Taistelussa mukana olleet 70 muuta Tigeriä tuhosivat myös lukuisia vihollisen ajoneuvoja.
Venäläinen aro oli pimeän laskeutuessa täynnä hiiltyneitä ruumiita, ja sadoista tuhoutuneista ajoneuvoista tuprusi mustaa öljysavua. Noin 700 tankkia oli ammuttu hajalle.
Valtaosa niistä oli Neuvostoliiton ja Saksan keskikokoisia panssarivaunuja, sillä tappiostaan huolimatta saksalaiset eivät menettäneet juurikaan Tigereitä Kurskissa.
Michael Wittmann palasi myös ehjin nahoin takaisin divisioonaansa. Hän oli juuri vakiinnuttanut maineensa Saksan kiistatta parhaana panssarivaunun johtajana.
Suuri osa ansiosta kuului kuitenkin Tiger I:lle. Panssarivaunu oli esitelty Saksan armeijalle vuonna 1942, ja se osoittautui osaavissa käsissä tuhovoimaiseksi aseeksi.