Flak on lyhenne sanasta Flugabwehrkanone ja tarkoittaa ilmatorjuntatykkiä.

© Claus Lunau/Historie & Ullstein Bild

Hitlerin ilmatorjuntatornit kestivät mitä vain

Kun liittoutuneet elokuussa 1940 alkoivat pommittaa Berliiniä, Saksan ilmatorjunnan heikkoudet paljastuivat. Hitler rakennutti ennennäkemättömän suuria ilmatorjuntatorneja suojaamaan kaupunkeja liittoutuneiden pommikoneilta.

torstai 29. elokuuta 2019 teksti Claus Cancel

Berliiniä lähestyi illalla 25. elokuuta 1940 yhteensä 95 brittiläistä pommikonetta. Saksalaiset olivat pommittaneet edellisenä päivänä Lontoon liikekeskustaa sekä Oxford Streetin asuin­alueita, ja nyt oli koston aika. Brittipommittajien kohteena olivat ase- ja ammustehtaat Tempelhofin lentoaseman pohjoispuolella Berliinissä.

Lentokoneet saapuivat yöllä Berliinin ylle, mutta ne joutuivat pakenemaan tulitusta korkeammalle. Sieltä oli vaikeampi osua haluttuun kohteeseen, joten brittien pommit putosivat minne sattui. 

Osa pommeista osui pelloille ja metsiin, mutta muutama putosi suoraan asuinalueelle. Hitler raivostui kuultuaan hyökkäyksestä. Syynä oli etenkin se, että Saksan ilmavoimien Luftwaffen päällikkö Hermann Göring oli luvannut Hitlerille ja saksalaisille, etteivät vihollisen pommikoneet pääsisi koskaan pommittamaan Saksan maaperää. 

Nyt liittoutuneiden koneet olivat kuitenkin onnistuneet hyökkäämään Berliiniin – koko Saksan sydämeen. Berliinin asukkaat joutuivat pakenemaan pommisuojiin taas seuraavalla viikolla. Brittien pommikoneet palasivat 28. ja 30. elokuuta, ja pommituksissa kuoli lukuisia Berliinin siviilejä.

Hitler vaati veristä kostoa ja määräsi saksalaiset pommittajat lentämään uusiin kohteisiin Britanniassa. Lentokenttien ja lentokonetehtaiden sijaan hän vaati Luftwaffea pommittamaan Lontoota ja muita suurkaupunkeja.

Hitler halusi myös vahvistaa Berliinin ilmatorjuntaa, sillä se oli osoittautunut riittämättömäksi. Hän halusi rakentaa Berliinistä valloittamattoman linnoituksen. Kaupungin ilmatorjunnan piti tulittaa viholliskoneita niin kiivaasti, etteivät liittoutuneet uskaltaisi lähestyä.

Hitlerin suunnitelma perustui jättimäisiin betonitorneihin, joiden katoilla olisi tehokkaita tykkejä. Vankkoja bunkkereita kutsuttiin ilmatorjuntatykkien mukaan flak-torneiksi, ja tykit oli tarkoitus nostaa Berliinin kattojen ylle. 

Sieltä nopeasti ampuvilla tykeillä olisi vapaita ampumasuuntia silmänkantamattomiin, ja kiivaan tulituksen piti luoda taivaalle kranaatinsirpaleiden ja paineaaltojen läpäisemätön muuri. 

Pommitukset saivat Berliinin ilmahälytyksen soimaan yhä uudestaan. 

© Topfoto/Polfoto

Hitler vaati työtä vuorotta

Berliinin kolmen ilmatorjuntatornin rakennustyöt aloitettiin syyskuussa 1940. Ensimmäinen ja tärkein torni pystytettiin lähelle Berliinin eläintarhaa, ja sitä alettiinkin pian kutsua nimellä Zoo Bunker. 

Humboldthainin tornin oli määrä huolehtia pääkaupungin pohjoisosien ilmatorjunnasta, ja Friedrichshainin kolmannen tornin piti torjua idästä tulevat ilmahyökkäykset.

Rakennusurakka oli valtava, ja yksin eläintarhan it-torniin ja sen komentotorniin käytettiin 120 000 tonnia kivimurskaa, 35 000 tonnia sementtiä ja 9 500 tonnia rautarakenteita.

Jotta ilmatorjuntatornit saataisiin nopeasti käyttöön, töitä teki ympäri vuorokauden 3 250 miestä. Palkkatyöläiset rakensivat torneja varhaisesta aamusta iltaan, ja heidän lähdettyä koteihinsa pakkotyöläiset ja sotavangit jatkoivat rakentamista aamun sarastukseen.

Betonirakennelmien lujuuden varmistamiseksi valutöitä ei voinut keskeyttää, jottei kuivan ja märän betonin väliin pääsisi syntymään murtumakohtia. Niinpä yö- ja päivävuorot jatkoivat töitään joulukuun pakkasillakin; rakennustarvikkeet lämmitettiin ja joka puolella oli lämmittimiä.

Flak-torni 1 valmistui maaliskuun lopulla 1941. 39 metrin korkuinen ja 70,5 metriä leveä betonijättiläinen ylsi korkeammalle kuin Berliinin eläintarhan puiden latvat. Berliinin toinen ilmatorjuntatorni otettiin käyttöön saman vuoden lopussa ja kolmas flak-torni huhtikuussa 1942.

Tornien tykkikansille sijoitettiin ilmatorjuntatykit, joista jokainen painoi 27 tonnia. Tykin laukaiseminen aiheutti 25 tonnin rekyylin, joka sai rakennuksen tärisemään. 3,5 metriä paksun betonikaton oli määrä estää vavahtelua hajottamasta muuta tornia ja suojata samalla alakerroksia pommituksilta.

Kaasunaamareita testattiin tornissa

Tykkien alapuolisiin kerroksiin rakennettiin tiloja, joita Berliinin asukkaat arvostaisivat pian melkeinpä enemmän kuin suojaavaa ilmatorjuntatulta: jokaiseen bunkkeriin rakennettiin väestönsuoja siviileille sekä sairaala. 

Ilmatorjuntatorneihin tuli myös verstaita, joissa valmistettiin tärkeitä sotilaallisia tarvikkeita, ilmastoituja huoneita Berliinin museoiden taideaarteiden turvaamiseen sekä ilmatiivis huone, jossa testattiin kaasunaamareita.

Kolmen it-tornin tärkein tehtävä oli silti Berliinin ilmatilan suojaaminen. Niissä oli yhteensä 12 kappaletta 128 millimetrin Flak 40 -ilmatorjuntakaksoistykkejä, jotka lisäsivät kaupungin
tulivoimaa merkittävästi. 

Tornien ilmatorjuntatykit olivat sodan tehokkaimpia ja tarkimpia. Niitä ohjattiin tutkilla, ja ne pystyivät ampumaan 24 kranaattia minuutissa. 

Ilmapuolustusta koordinoitiin läheisestä komentotornista, minkä ansiosta Berliinin ilmatorjuntakalusto pystyi ampumaan viholliskoneita pelottavalla tulivoimalla.

Kaksoistykkien ja eri puolille kaupunkia maahan sijoitettujen pienempien it-tykkien piti tehdä pommituksista niin tappiollisia, että liittoutuneet joutuisivat lopettamaan ne. Berliinin
lisäksi Hitler halusi ilmatorjuntatorneja Hampuriin ja Wieniin, joihin rakennettiinkin yhteensä viisi tornia.

Kuoleman katto odotti lentäjiä

Yhdysvaltain ilmavoimien kersantti ja pommittaja Melvin Larson koki tehostetun ilmatorjunnan kovuuden. Hän istui lasikuvussa B17-pommikoneen nokan alla todistamassa Berliinin sulkutulta
pelottavan läheltä 6. elokuuta 1944:

”Lähestyimme Berliiniä, ja näytti kuin koko kaupunki olisi peittynyt sankkaan tummaan pilveen. Taivaalla sinkoili suuria, punaisia tulipalloja, joiden räjähdykset täyttivät taivaan kranaatinsirpaleilla. Se oli kuin kuoleman katto.

En ollut koskaan nähnyt niin voimakasta ilmatorjuntatulta. Edessämme lentävät koneet näyttivät katoavan mustaan pilveen, kun ne lensivät keskelle räjähdyksiä, kertoo Larson sotapäiväkirjassaan.

Melvin Larson onnistui pudottamaan pommilastinsa ilmatorjuntatornien ja maahan sijoitettujen tykkien voimakkaasta sulkutulesta huolimatta, mutta hän näki lukuisten koneiden ympärillään saavan osumia:

”Näin kuinka siipiin ja runkoon repesi aukkoja, ja kuulimme sirpaleiden iskeytyvän koneeseemme – aivan kuin haulikolla olisi ammuttu peltikatolle.”

Larsonin B-17 pääsi sulkutulen läpi ja palasi takaisin tukikohtaan Britanniaan. Monet hänen palvelustovereistaan eivät olleet yhtä onnekkaita.

Hyökkäykseen osallistuneista 660 pommikoneesta ammuttiin alas 69, ja 250 konetta vaurioitui pahasti. Suurin osa tappioista oli Saksan hävittäjien aiheuttamia. Yli 700 lentokoneiden miehistön jäsentä sai surmansa tai jäi vangiksi.  

Ilmatorjuntatornit suunniteltiin kestämään suurimpienkin yhdysvaltalaisten ja brittiläisten pommikoneiden suorat osumat. Seitsenkerroksisen rakennuksen neljällä tykillä voitiin ampua joka suuntaan Berliinin talojen kattojen yli. Ylimmän tykkitason alapuolella oli 13–15 pienempää tykkiä, jotka suojelivat tornia syöksypommittajilta.

Koulupojat ampuivat tykillä

Berliinin ylle vyöryi yhä uusia ilmahyökkäyksiä, ja Hitler sekä pääkaupungin asukkaat joutuivat toteamaan, etteivät it-tornit estäisi pommittajia pudottamasta kauhistuttavaa lastiaan. Ilmahälytyssireenien ulvonta kaikui kaupungissa toistuvasti. 

Luftwaffen hävittäjät lähtivät vihollista vastaan, ja it-tornit ampuivat taivaalle sulkutulta. Liittoutuneet menettivät joka hyökkäyksessä noin viisi prosenttia koneistaan, mutta koneet palasivat pian takaisin yhä lukuisampina.

Saksan piti lähettää koko ajan lisää miehiä Euroopan monille rintamille, jolloin Berliinin ja muiden suurkaupunkien lähipuolustus uskottiin vähitellen teini-ikäisille. Myös it-torneihin alettiin pestata yhä nuorempaa miehistöä. Niissä palvelivat myös Harry Schweizer ja Horst Hirche, jotka kutsuttiin vuonna 1944 vain 15-vuotiaina avustajiksi Berliinin bunkkeritorneihin.

Saksalaiset olivat ilmatorjuntatorneissa vähemmistössä; niiden miehistö koostui pääasiassa Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tulleista vapaaehtoisista sekä sotavangeista. Vain tärkeimmät sotilaat, joiden piti suunnata tykit tutkien tietojen perusteella, olivat koulutuksen saaneita tykkimiehiä.

Sotilailla oli ilmahyökkäysten aikana karut oltavat 39 metrin korkeudessa tornin tykkikannella. Tykkeihin piti syöttää koko ajan uusia kranaatteja, ja tykkikansi täyttyi hehkuvista kranaatinkuorista ja laukeamattomiksi jääneistä suutareista. 

Tykinlaukausten meteli runteli korvia, ja rekyylin paineaalto teki työskentelystä hengenvaarallista. Horst Hirche oli Berliinin Humboldthainin it-tornissa raahaamassa kranaatteja yhdelle tykeistä juuri, kun yhdysvaltalaiset pommittajat osuivat torniin:

”Lensin paineaallon voimasta ammushyllyille, ja sitten putosin tykkikannelle. Ajattelin kaikkia niitä räjähtämättömiä kranaatteja, joita oli yhä tykin luona. Jos ne räjähtäisivät, pelini olisi pelattu. Kömmin jaloilleni ja kapusin seinästä pudonneiden tiilien yli.”

Pari muuta sotilasta auttoi Hirchen pois tykkikannelta ja turvaan tornin muurien suojaan. Alas kävellessään hän näki bunkkeriin turvaan hakeutuneita siviilejä.

”Muutama heistä kirkaisi, ja ajattelin, että näytän varmaan kauhealta. Sairaalaan päästyäni näin oman tulipatterimme johtajan. Hänen toinen käsivartensa oli irronnut kokonaan.”

Hirche itse oli menettänyt toisen silmänsä, ja lääkärit löysivät hänen kehostaan 14 kookasta kranaatinsirpaletta. Hän kuuli myöhemmin, että yhdysvaltalaiset pommikoneet olivat pudottaneet ilmatorjuntatorniin kaksi tuhovoimaista 500 naulan pommia. 

Pommit olivat surmanneet ja haavoittaneet kattokannella olleita sotilaita, mutta itse ilmatorjuntatorni oli kärsinyt vain pinnallisia vaurioita.

Lujuus testattiin lähitaisteluissa

Tornien huipuille sijoitetut kookkaat kaksoistykit kävivät välillä päivittäisiä taisteluja yhdysvaltalaisia ja englantilaisia pommikoneita vastaan, mutta alemman kannen pienempiä tykkejä käytettiin vain harvoin. 

Niiden kantama ei yltänyt liittoutuneiden lentokoneisiin, jotka pommittivat yleensä 6–9 kilometrin korkeudesta. Tilanne muuttui dramaattisesti, kun neuvostoliittolaiset lähestyivät Berliiniä keväällä 1945 ja heidän hävittäjälentokoneensa alkoivat tulittaa maakohteita.

Harry Schweizer muistaa neuvostoliittolaisten kärsineen suuria tappioita, kun heidän koneensa hyökkäsivät Berliinin eläintarhan torniin. Koneita oli vastassa 37 ja 20 millimetrin ilmatorjuntatykkien kiivas tulitus:

”Meillä oli tarpeeksi tulivoimaa ja ammuimme alas useita koneita, mutta olimme itse täysin suojattomia. Koneen syöksyessä kohti sen ammukset viuhuivat päämme vierestä, eikä se tosiaankaan ollut mukavaa.”

Huhtikuussa 1945 Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat Berliiniin, ja liittoutuneet lopettivat massiiviset ilmapommituksensa. It-tornit saivat tehtävän, johon niitä ei ollut suunniteltu, kun ne joutuivat mukaan maasotaan. 

Puna-armeijan tunkeutuessa Berliinin esikaupunkeihin it-tornien suuret kaksoistykit suunnattiin sitä kohti. Sekä panssarivaunuja että tykistöä ammuttiin tykeillä, joiden putket eivät enää osoittaneet ylöspäin vaan suoraan sivuille.

Raskaita betonirakennelmia ei ollut kuitenkaan suunniteltu vaimentamaan sivusuuntaista rekyyliä:

”Kun ammuimme venäläisiä tankkeja aina Tegeliin saakka [noin seitsemän kilometrin päähän], putket olivat vaakasuorassa ja tykkien paineaallot repivät kannen kiinteitä kaiteita palasiksi niin, että betoniraudoitukset tulivat näkyviin”, Harry Schweizer muisteli.  

Ilmatorjuntatornin tykeillä piti ampua peräti 3 000 kranaattia yhden viholliskoneen pudottamiseksi taivaalta. It-tornin tykit osuivat harvoin brittiläiseen Lancasteriin.

© Shutterstock

Väestönsuoja pullisteli ihmisiä

Neuvostoarmeijan vyöryessä kaupunkiin ilmatorjuntatorneihin virtasi pelokkaita siviilejä. Zoo Bunkerin pommisuoja oli tarkoitettu noin 15 000 ihmiselle, mutta sodan lopussa paksujen muurien suojaan hakeutui 30 000 berliiniläistä. 

It-tornin vessat hajosivat pian väenpaljoudesta, ja ihmisten täytyi tehdä tarpeensa niille sijoilleen. Torni oli niin täpötäynnä ihmisiä, että sen käytävillä oli lähes mahdotonta liikkua.

Väestönsuojat kävivät yhä ahtaammiksi, kun niihin alkoi tulla haavoittuneita sotilaita suoraan Berliinin katutaisteluista. It-tornin sairaalassa amputoitiin käsiä ja jalkoja, ja kun ulos ei
lopulta enää uskaltanut mennä, potilaiden irti leikattuja raajoja säilytettiin sangoissa sairaalan käytävillä.

Osa haavoittuneista sotilaista kuoli sairaalasänkyynsä, ja ruumiita kasattiin sairaalan käytäville. Moni päätyi itsemurhaan – etenkin ne, jotka pelkäsivät puna-armeijan käsiin joutumista. Kalman, hien ja ulosteiden haju täytti ilman sodan viimeisinä päivinä.

Ikkunoiden rautaisia luukkuja ei voinut avata vihollisen tulituksen takia. Olot eivät olleet ulkona juuri sen paremmat, ja ne, jotka uskaltautuivat ulkoilmaan ruokaa tai sukulaisiaan etsimään, kohtasivat tornin viereisessä pommitetussa eläintarhassa kaamean näyn.

”Pelikaanien ja muiden lintujen altaaseen noin 20 metrin päähän meistä osui pari pommia. Vettä roiskui päällemme, ja se tuntui ensin mukavalta, mutta samassa niskaamme alkoi sataa räjähdyksessä kuolleita lintuja. Suuri karhu oli haavoittunut, ja se ulvoi tuskasta häkissään”, muisteli saksalainen Arno Pentzien.

Puna-armeija joutui välillä keskeyttämään etenemisensä tornien voimakkaiden ilmatorjuntatykkien tulituksessa, mutta it-tornit olivat silti viholliselle vain vaivalloinen hidaste. Neuvostoliiton joukot valitsivat reittejä, joita ilmatorjuntatornien raskaat tykit eivät pystyneet tulittamaan.

Huhtikuussa 1945 puna-armeija pääsi lopulta niin syvälle Berliiniin, että sen kenttätykistö pystyi ampumaan suoraan ilmatorjuntatorneihin. Silti sen raskaimmatkin tykit tekivät tornien 2,5 metrin paksuisiin betoniseiniin vain vähäisiä vaurioita. Myöskään kranaatit eivät läpäisseet ikkunoissa olleita rautaluukkuja.

Venäläiset keksivätkin ryhtyä irrottamaan ikkunoiden rautaluukkuja tähtäämällä niiden saranoihin. Sen jälkeen he ampuivat Zoo Bunkeriin muutaman kranaatin pakottaakseen sen miehistön antautumaan:

”Kranaatti lensi sisälle uloimpaan huoneeseen ja surmasi kaksi ihmistä. Huone tyhjennettiin kokonaan, ja venäläiset osuivat siihen uudelleen. Ulompana olleen huoneen takaseinä oli kuitenkin suunniteltu niin, etteivät räjähdykset tuhonneet sen takana olleita muita huoneita”, kertoi Harry Schweizer.

Zoo Bunkerin viimeiset sotilaat antautuivat 2. toukokuuta kello 12.30, kun taistelu Berliinistä päättyi. Moni sotilas teki kuitenkin itsemurhan mieluummin kuin antautui. Berliinin antautuessa
virallisesti muidenkin it-tornien sotilaat lopettivat hyödyttömän taistelun.

Ruudinkatkun hälventyessä monet rakennukset olivat murskana, mutta Hitlerin it-tornit olivat lähes vahingoittumattomia. Niillä ei kyetty estämään ilmahyökkäyksiä, mutta niiden väestönsuojat pelastivat tuhansia ihmisiä. 

Lue lisää

Michael Foedrowitz: Flak-Towers, 2007. Robert M. Jurga: Befestigungsanlagen und Bunker im Dritten Reich, Brandenburgisches Verlagshaus, 2013. Roger Moorhouse: Berlin at war, The Bodley Head, 2011. 

Ehkä sinua kiinnostaa...