Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Hitlerin ilmatorjuntatornit kestivät mitä vain

Kun liittoutuneet elokuussa 1940 alkoivat yllättäen pommittaa Berliiniä, saksalaisille paljastui, miten heikkoa heidän ilmatorjuntansa oli. Hitlerin ilmatorjuntatornien ja sodan parhaimpiin kuuluvine tykkien piti panna stoppi hyökkäyksille.

Berliiniä lähestyi illalla 25. elokuuta 1940 yhteensä 95 brittiläistä pommikonetta. Saksalaiset olivat pommittaneet edellisenä päivänä Lontoon liikekeskustaa sekä Oxford Streetin asuin­alueita, ja nyt oli koston aika. Brittipommittajien kohteena olivat ase- ja ammustehtaat Tempelhofin lentoaseman pohjoispuolella Berliinissä.

Lentokoneet saapuivat yöllä Berliinin ylle, mutta ne joutuivat pakenemaan tulitusta korkeammalle. Sieltä oli vaikeampi osua haluttuun kohteeseen, joten brittien pommit putosivat minne sattui.

Osa pommeista osui pelloille ja metsiin, mutta muutama putosi suoraan asuinalueelle. Hitler raivostui kuultuaan hyökkäyksestä. Syynä oli etenkin se, että Saksan ilmavoimien Luftwaffen päällikkö Hermann Göring oli luvannut Hitlerille ja saksalaisille, etteivät vihollisen pommikoneet pääsisi koskaan pommittamaan Saksan maaperää.

Nyt liittoutuneiden koneet olivat kuitenkin onnistuneet hyökkäämään Berliiniin – koko Saksan sydämeen. Berliinin asukkaat joutuivat pakenemaan pommisuojiin taas seuraavalla viikolla. Brittien pommikoneet palasivat 28. ja 30. elokuuta, ja pommituksissa kuoli lukuisia Berliinin siviilejä.

Hitler vaati veristä kostoa ja määräsi saksalaiset pommittajat lentämään uusiin kohteisiin Britanniassa. Lentokenttien ja lentokonetehtaiden sijaan hän vaati Luftwaffea pommittamaan Lontoota ja muita suurkaupunkeja.

Hitler halusi myös vahvistaa Berliinin ilmatorjuntaa, sillä se oli osoittautunut riittämättömäksi. Hän halusi rakentaa Berliinistä valloittamattoman linnoituksen. Kaupungin ilmatorjunnan piti tulittaa viholliskoneita niin kiivaasti, etteivät liittoutuneet uskaltaisi lähestyä.

Hitlerin suunnitelma perustui jättimäisiin betonitorneihin, joiden katoilla olisi tehokkaita tykkejä. Vankkoja bunkkereita kutsuttiin ilmatorjuntatykkien mukaan flak-torneiksi, ja tykit oli tarkoitus nostaa Berliinin kattojen ylle.

Sieltä nopeasti ampuvilla tykeillä olisi vapaita ampumasuuntia silmänkantamattomiin, ja kiivaan tulituksen piti luoda taivaalle kranaatinsirpaleiden ja paineaaltojen läpäisemätön muuri.

air raid sirens berlin

Pommitukset saivat Berliinin ilmahälytyksen soimaan yhä uudestaan.

© Polfoto/Topfoto

Pommitukset nöyryyttivät Göringiä

Luftwaffen päällikkö Hermann Göring lupasi puheessaan heti sodan sytyttyä vuonna 1939, ettei Saksaa koskaan pommitettaisi ilmasta:

”Jos yksikään vihollisen lentokone pääsee Saksan rajojen yli, en kutsu enää itseäni Hermann Göringiksi. Olkoon nimeni Meier.”

Britannian pommikoneet eivät tyytyneet vain ylittämään rajaa vaan pommittivat lokakuuhun 1940 mennessä Berliiniä 25 kertaa. Ilmahälytyssireeneitä nimitettiin pilkallisesti Meierin trumpeteiksi.

Hitler vaati työtä vuorotta

Berliinin kolmen ilmatorjuntatornin rakennustyöt aloitettiin syyskuussa 1940. Ensimmäinen ja tärkein torni pystytettiin lähelle Berliinin eläintarhaa, ja sitä alettiinkin pian kutsua nimellä Zoo Bunker.

Humboldthainin tornin oli määrä huolehtia pääkaupungin pohjoisosien ilmatorjunnasta, ja Friedrichshainin kolmannen tornin piti torjua idästä tulevat ilmahyökkäykset.

Rakennusurakka oli valtava, ja yksin eläintarhan it-torniin ja sen komentotorniin käytettiin 120 000 tonnia kivimurskaa, 35 000 tonnia sementtiä ja 9 500 tonnia rautarakenteita.

Jotta ilmatorjuntatornit saataisiin nopeasti käyttöön, töitä teki ympäri vuorokauden 3 250 miestä. Palkkatyöläiset rakensivat torneja varhaisesta aamusta iltaan, ja heidän lähdettyä koteihinsa pakkotyöläiset ja sotavangit jatkoivat rakentamista aamun sarastukseen.

Betonirakennelmien lujuuden varmistamiseksi valutöitä ei voinut keskeyttää, jottei kuivan ja märän betonin väliin pääsisi syntymään murtumakohtia. Niinpä yö- ja päivävuorot jatkoivat töitään joulukuun pakkasillakin; rakennustarvikkeet lämmitettiin ja joka puolella oli lämmittimiä.

Flak-torni 1 valmistui maaliskuun lopulla 1941. 39 metrin korkuinen ja 70,5 metriä leveä betonijättiläinen ylsi korkeammalle kuin Berliinin eläintarhan puiden latvat. Berliinin toinen ilmatorjuntatorni otettiin käyttöön saman vuoden lopussa ja kolmas flak-torni huhtikuussa 1942.

Tornien tykkikansille sijoitettiin ilmatorjuntatykit, joista jokainen painoi 27 tonnia. Tykin laukaiseminen aiheutti 25 tonnin rekyylin, joka sai rakennuksen tärisemään. 3,5 metriä paksun betonikaton oli määrä estää vavahtelua hajottamasta muuta tornia ja suojata samalla alakerroksia pommituksilta.

Hitler drawing flak tower

Hitler sijoitti kaksi kaksoistykkiä jokaiseen ilmatorjuntatornin kulmaan. Lopulta kuhunkin kulmaan tuli kuitenkin vain yksi tykki.

© Corbis/Allover & Shutterstock

Hitler piirsi tornin itse

Hitler luonnosteli itse ensimmäisen ilmatorjuntatornin. Valmis torni noudatteli melko tarkasti Hitlerin piirustuksia.

Brittien ilmahyökkäys Berliiniin sai Hitlerin niin raivoihinsa, että hän tarttui muistikirjaansa ja luonnosteli itse ensimmäisen ilmatorjuntatornin.

Hitler otti mallia keskiaikaisista linnoituksista ja piirsi neliskulmaisen rakennuksen, jossa oli paksut seinät ja katolla ilmatorjuntatykkejä.

Hitler oli nuorena pyrkinyt taidemaalarin uralle, ja hänen piirtäjänkokemuksensa näkyi luonnoksissa.

Tornien pääarkkitehti oli Friedrich Tamms, joka käytti lopullisten piirustusten pohjana Hitlerin luonnoksia.

Hänen täytyi kuitenkin huomioida monia sotilaallisia seikkoja torneja suunnitellessaan.

Ilmatorjuntatornien piti olla niin korkeita, että niiden tykeillä voisi ampua vapaasti joka suuntaan.

Tornien suuret kaksoistykit täytyi sijoittaa laukausten aiheuttaman tärinän ja paineaallon takia 50 metrin päähän toisistaan.

Kevyet ilmatorjunta-aseet sijoitettiin alemmaksi betonikannelle, jotta ne eivät olisi suurten tykkien tiellä.

Kaasunaamareita testattiin tornissa

Tykkien alapuolisiin kerroksiin rakennettiin tiloja, joita Berliinin asukkaat arvostaisivat pian melkeinpä enemmän kuin suojaavaa ilmatorjuntatulta: jokaiseen bunkkeriin rakennettiin väestönsuoja siviileille sekä sairaala.

Ilmatorjuntatorneihin tuli myös verstaita, joissa valmistettiin tärkeitä sotilaallisia tarvikkeita, ilmastoituja huoneita Berliinin museoiden taideaarteiden turvaamiseen sekä ilmatiivis huone, jossa testattiin kaasunaamareita.

Kolmen it-tornin tärkein tehtävä oli silti Berliinin ilmatilan suojaaminen. Niissä oli yhteensä 12 kappaletta 128 millimetrin Flak 40 -ilmatorjuntakaksoistykkejä, jotka lisäsivät kaupungin
tulivoimaa merkittävästi.

Tornien ilmatorjuntatykit olivat sodan tehokkaimpia ja tarkimpia. Niitä ohjattiin tutkilla, ja ne pystyivät ampumaan 24 kranaattia minuutissa.

Ilmapuolustusta koordinoitiin läheisestä komentotornista, minkä ansiosta Berliinin ilmatorjuntakalusto pystyi ampumaan viholliskoneita pelottavalla tulivoimalla.

Kaksoistykkien ja eri puolille kaupunkia maahan sijoitettujen pienempien it-tykkien piti tehdä pommituksista niin tappiollisia, että liittoutuneet joutuisivat lopettamaan ne. Berliinin
lisäksi Hitler halusi ilmatorjuntatorneja Hampuriin ja Wieniin, joihin rakennettiinkin yhteensä viisi tornia.

Kuoleman katto odotti lentäjiä

Yhdysvaltain ilmavoimien kersantti ja pommittaja Melvin Larson koki tehostetun ilmatorjunnan kovuuden. Hän istui lasikuvussa B17-pommikoneen nokan alla todistamassa Berliinin sulkutulta
pelottavan läheltä 6. elokuuta 1944:

”Lähestyimme Berliiniä, ja näytti kuin koko kaupunki olisi peittynyt sankkaan tummaan pilveen. Taivaalla sinkoili suuria, punaisia tulipalloja, joiden räjähdykset täyttivät taivaan kranaatinsirpaleilla. Se oli kuin kuoleman katto.

En ollut koskaan nähnyt niin voimakasta ilmatorjuntatulta. Edessämme lentävät koneet näyttivät katoavan mustaan pilveen, kun ne lensivät keskelle räjähdyksiä, kertoo Larson sotapäiväkirjassaan.

Melvin Larson onnistui pudottamaan pommilastinsa ilmatorjuntatornien ja maahan sijoitettujen tykkien voimakkaasta sulkutulesta huolimatta, mutta hän näki lukuisten koneiden ympärillään saavan osumia:

”Näin kuinka siipiin ja runkoon repesi aukkoja, ja kuulimme sirpaleiden iskeytyvän koneeseemme – aivan kuin haulikolla olisi ammuttu peltikatolle.”

Larsonin B-17 pääsi sulkutulen läpi ja palasi takaisin tukikohtaan Britanniaan. Monet hänen palvelustovereistaan eivät olleet yhtä onnekkaita.

Hyökkäykseen osallistuneista 660 pommikoneesta ammuttiin alas 69, ja 250 konetta vaurioitui pahasti. Suurin osa tappioista oli Saksan hävittäjien aiheuttamia. Yli 700 lentokoneiden miehistön jäsentä sai surmansa tai jäi vangiksi.

flak tower berlin

Tornista ammuttiin joka suuntaan

Ilmatorjuntatornit suunniteltiin kestämään suurimpienkin yhdysvaltalaisten ja brittiläisten pommikoneiden suorat osumat.

Seitsenkerroksisen rakennuksen neljällä tykillä voitiin ampua joka suuntaan Berliinin talojen kattojen yli.

Claus Lunau/Historie

Suurimmat tykit katolla

Ylimmällä kannella oli neljä suurta tykkiä, joilla pystyi ampumaan kranaatteja 14 kilometrin korkeuteen. Ensimmäiset tykit olivat yksi-
putkisia, ja 1942 asennettiin uudet 128 millimetrin kaksiputkiset ilmatorjuntatykit.

Claus Lunau/Historie/Bundesarchiv
command tower flakfort tiergarten

Komentotorni

Tykkien savun ja tärinän takia mittauslaitteet sijoitettiin suojaan komentotorniin, joka oli vähintään 300 metrin päässä ilmatorjuntatornista. Sieltä tarkkailtiin vihollista ja toimitettiin tietoa tykeille.

Claus Lunau/Historie
flakvierling flak tower berlin

Tukena pieniä tykkejä

Ylimmän tykkitason alapuolella oli 13–15 pienempää tykkiä, jotka suojelivat tornia syöksypommittajilta. Näillä tykeillä kyettiin ampumaan 2–5 kilometrin korkeuteen.

Claus Lunau/Historie/Bundesarchiv
soldiers flak tower

Sotilaat asuivat ylimpänä

Ilmatorjuntatornissa oli seitsemän kerrosta, joita yhdistivät sisällä olevat portaat. Lisäksi torneissa oli kierreportaat. Ilmatorjuntatykkejä käyttäneet sotilaat yöpyivät 6. ja 7. kerroksissa.

Claus Lunau/Historie/Bundesarchiv
ammunition storage flak tower

Pomminvarma varasto

Pohjakerroksen ammusvarastossa oli portti kuorma-autoja varten.
Tornissa oli itsenäinen veden- ja sähkönjakelu.

Claus Lunau/Historie/Ullstein Bild
bomb shelter flak tower

Pommisuoja 15 000 ihmiselle

Alimpiin kerroksiin tuli väestönsuojat 15 000 siviilille. Taistelujen riehuessa Berliinissä it-tornin paksujen seinien suojaan hakeutui jopa 30 000 ihmistä.

Claus Lunau/Historie
flak tower hospital triage

3. kerroksen sairaala

Tornissa oli 95 sängyn ja kahden leikkaussalin sairaala. Kahdeksan lääkäriä, 20 sairaanhoitajaa ja 30 avustajaa hoiti haavoittuneita
sotilaita ja lähistön siviilejä.

Claus Lunau/Historie

Koulupojat ampuivat tykillä

Berliinin ylle vyöryi yhä uusia ilmahyökkäyksiä, ja Hitler sekä pääkaupungin asukkaat joutuivat toteamaan, etteivät it-tornit estäisi pommittajia pudottamasta kauhistuttavaa lastiaan. Ilmahälytyssireenien ulvonta kaikui kaupungissa toistuvasti.

Luftwaffen hävittäjät lähtivät vihollista vastaan, ja it-tornit ampuivat taivaalle sulkutulta. Liittoutuneet menettivät joka hyökkäyksessä noin viisi prosenttia koneistaan, mutta koneet palasivat pian takaisin yhä lukuisampina.

Saksan piti lähettää koko ajan lisää miehiä Euroopan monille rintamille, jolloin Berliinin ja muiden suurkaupunkien lähipuolustus uskottiin vähitellen teini-ikäisille. Myös it-torneihin alettiin pestata yhä nuorempaa miehistöä. Niissä palvelivat myös Harry Schweizer ja Horst Hirche, jotka kutsuttiin vuonna 1944 vain 15-vuotiaina avustajiksi Berliinin bunkkeritorneihin.

Saksalaiset olivat ilmatorjuntatorneissa vähemmistössä; niiden miehistö koostui pääasiassa Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tulleista vapaaehtoisista sekä sotavangeista. Vain tärkeimmät sotilaat, joiden piti suunnata tykit tutkien tietojen perusteella, olivat koulutuksen saaneita tykkimiehiä.

Sotilailla oli ilmahyökkäysten aikana karut oltavat 39 metrin korkeudessa tornin tykkikannella. Tykkeihin piti syöttää koko ajan uusia kranaatteja, ja tykkikansi täyttyi hehkuvista kranaatinkuorista ja laukeamattomiksi jääneistä suutareista.

Tykinlaukausten meteli runteli korvia, ja rekyylin paineaalto teki työskentelystä hengenvaarallista. Horst Hirche oli Berliinin Humboldthainin it-tornissa raahaamassa kranaatteja yhdelle tykeistä juuri, kun yhdysvaltalaiset pommittajat osuivat torniin:

”Lensin paineaallon voimasta ammushyllyille, ja sitten putosin tykkikannelle. Ajattelin kaikkia niitä räjähtämättömiä kranaatteja, joita oli yhä tykin luona. Jos ne räjähtäisivät, pelini olisi pelattu. Kömmin jaloilleni ja kapusin seinästä pudonneiden tiilien yli.”

Pari muuta sotilasta auttoi Hirchen pois tykkikannelta ja turvaan tornin muurien suojaan. Alas kävellessään hän näki bunkkeriin turvaan hakeutuneita siviilejä.

”Muutama heistä kirkaisi, ja ajattelin, että näytän varmaan kauhealta. Sairaalaan päästyäni näin oman tulipatterimme johtajan. Hänen toinen käsivartensa oli irronnut kokonaan.”

Hirche itse oli menettänyt toisen silmänsä, ja lääkärit löysivät hänen kehostaan 14 kookasta kranaatinsirpaletta. Hän kuuli myöhemmin, että yhdysvaltalaiset pommikoneet olivat pudottaneet ilmatorjuntatorniin kaksi tuhovoimaista 500 naulan pommia.

Pommit olivat surmanneet ja haavoittaneet kattokannella olleita sotilaita, mutta itse ilmatorjuntatorni oli kärsinyt vain pinnallisia vaurioita.

Ilmatorjuntatornin tykeillä piti ampua peräti 3 000 kranaattia yhden viholliskoneen pudottamiseksi taivaalta. It-tornin tykit osuivat harvoin brittiläiseen Lancasteriin.

© Shutterstock

Tykit olivat tehottomia

Ilmatorjuntatornin tykeillä piti ampua peräti 3 000 kranaattia yhden viholliskoneen pudottamiseksi taivaalta.

Ilmatorjuntatornin 128 millimetrin kaksoistykkejä pidettiin toisen maailmansodan parhaina it-tykkeinä, mutta nekään eivät kyenneet estämään ilmahyökkäyksiä Berliiniin.

Saksan hävittäjälentäjät pudottivat viholliskoneita tehokkaammin kuin tykkien ampumat kranaatit.

Humboldthainin ilmatorjuntatorni onnistui pudottamaan sodan aikana 32 konetta.

Määrä on pieni, kun otetaan huomioon, että jokaiseen pommitukseen osallistui tuhatkunta lentokonetta.

Saksalainen ensimmäisen ilmatorjuntadivisioonan päällikkö, kenraaliluutnantti Otto Wilhelm von Renz totesikin raportissaan, että ilmatorjunta oli tehotonta korkealla lentäviä kohteita vastaan.

Hänen laskelmiensa mukaan saksalaiset ampuivat 3 000 tykinammusta yhtä pudotettua lentokonetta kohti.

Kehnot tulokset johtuivat osittain siitä, että brittiläiset ja yhdysvaltalaiset oppivat nopeasti tornien sijainnit ja välttivät lentämästä niiden otolli-simmille ampuma-alueille.

Lisäksi liittoutuneet pudottivat ilmaan hopeapaperiliuskoja, jotka hämäsivät tykeille tietoa välittäneitä tutkia.

Lujuus testattiin lähitaisteluissa

Tornien huipuille sijoitetut kookkaat kaksoistykit kävivät välillä päivittäisiä taisteluja yhdysvaltalaisia ja englantilaisia pommikoneita vastaan, mutta alemman kannen pienempiä tykkejä käytettiin vain harvoin.

Niiden kantama ei yltänyt liittoutuneiden lentokoneisiin, jotka pommittivat yleensä 6–9 kilometrin korkeudesta. Tilanne muuttui dramaattisesti, kun neuvostoliittolaiset lähestyivät Berliiniä keväällä 1945 ja heidän hävittäjälentokoneensa alkoivat tulittaa maakohteita.

Harry Schweizer muistaa neuvostoliittolaisten kärsineen suuria tappioita, kun heidän koneensa hyökkäsivät Berliinin eläintarhan torniin. Koneita oli vastassa 37 ja 20 millimetrin ilmatorjuntatykkien kiivas tulitus:

”Meillä oli tarpeeksi tulivoimaa ja ammuimme alas useita koneita, mutta olimme itse täysin suojattomia. Koneen syöksyessä kohti sen ammukset viuhuivat päämme vierestä, eikä se tosiaankaan ollut mukavaa.”

Huhtikuussa 1945 Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat Berliiniin, ja liittoutuneet lopettivat massiiviset ilmapommituksensa. It-tornit saivat tehtävän, johon niitä ei ollut suunniteltu, kun ne joutuivat mukaan maasotaan.

Puna-armeijan tunkeutuessa Berliinin esikaupunkeihin it-tornien suuret kaksoistykit suunnattiin sitä kohti. Sekä panssarivaunuja että tykistöä ammuttiin tykeillä, joiden putket eivät enää osoittaneet ylöspäin vaan suoraan sivuille.

Raskaita betonirakennelmia ei ollut kuitenkaan suunniteltu vaimentamaan sivusuuntaista rekyyliä:

”Kun ammuimme venäläisiä tankkeja aina Tegeliin saakka [noin seitsemän kilometrin päähän], putket olivat vaakasuorassa ja tykkien paineaallot repivät kannen kiinteitä kaiteita palasiksi niin, että betoniraudoitukset tulivat näkyviin”, Harry Schweizer muisteli.

Väestönsuoja pullisteli ihmisiä

Neuvostoarmeijan vyöryessä kaupunkiin ilmatorjuntatorneihin virtasi pelokkaita siviilejä. Zoo Bunkerin pommisuoja oli tarkoitettu noin 15 000 ihmiselle, mutta sodan lopussa paksujen muurien suojaan hakeutui 30 000 berliiniläistä.

It-tornin vessat hajosivat pian väenpaljoudesta, ja ihmisten täytyi tehdä tarpeensa niille sijoilleen. Torni oli niin täpötäynnä ihmisiä, että sen käytävillä oli lähes mahdotonta liikkua.

Väestönsuojat kävivät yhä ahtaammiksi, kun niihin alkoi tulla haavoittuneita sotilaita suoraan Berliinin katutaisteluista. It-tornin sairaalassa amputoitiin käsiä ja jalkoja, ja kun ulos ei
lopulta enää uskaltanut mennä, potilaiden irti leikattuja raajoja säilytettiin sangoissa sairaalan käytävillä.

Osa haavoittuneista sotilaista kuoli sairaalasänkyynsä, ja ruumiita kasattiin sairaalan käytäville. Moni päätyi itsemurhaan – etenkin ne, jotka pelkäsivät puna-armeijan käsiin joutumista. Kalman, hien ja ulosteiden haju täytti ilman sodan viimeisinä päivinä.

Ikkunoiden rautaisia luukkuja ei voinut avata vihollisen tulituksen takia. Olot eivät olleet ulkona juuri sen paremmat, ja ne, jotka uskaltautuivat ulkoilmaan ruokaa tai sukulaisiaan etsimään, kohtasivat tornin viereisessä pommitetussa eläintarhassa kaamean näyn.

”Pelikaanien ja muiden lintujen altaaseen noin 20 metrin päähän meistä osui pari pommia. Vettä roiskui päällemme, ja se tuntui ensin mukavalta, mutta samassa niskaamme alkoi sataa räjähdyksessä kuolleita lintuja. Suuri karhu oli haavoittunut, ja se ulvoi tuskasta häkissään”, muisteli saksalainen Arno Pentzien.

Puna-armeija joutui välillä keskeyttämään etenemisensä tornien voimakkaiden ilmatorjuntatykkien tulituksessa, mutta it-tornit olivat silti viholliselle vain vaivalloinen hidaste. Neuvostoliiton joukot valitsivat reittejä, joita ilmatorjuntatornien raskaat tykit eivät pystyneet tulittamaan.

Huhtikuussa 1945 puna-armeija pääsi lopulta niin syvälle Berliiniin, että sen kenttätykistö pystyi ampumaan suoraan ilmatorjuntatorneihin. Silti sen raskaimmatkin tykit tekivät tornien 2,5 metrin paksuisiin betoniseiniin vain vähäisiä vaurioita. Myöskään kranaatit eivät läpäisseet ikkunoissa olleita rautaluukkuja.

Venäläiset keksivätkin ryhtyä irrottamaan ikkunoiden rautaluukkuja tähtäämällä niiden saranoihin. Sen jälkeen he ampuivat Zoo Bunkeriin muutaman kranaatin pakottaakseen sen miehistön antautumaan:

”Kranaatti lensi sisälle uloimpaan huoneeseen ja surmasi kaksi ihmistä. Huone tyhjennettiin kokonaan, ja venäläiset osuivat siihen uudelleen. Ulompana olleen huoneen takaseinä oli kuitenkin suunniteltu niin, etteivät räjähdykset tuhonneet sen takana olleita muita huoneita”, kertoi Harry Schweizer.

Zoo Bunkerin viimeiset sotilaat antautuivat 2. toukokuuta kello 12.30, kun taistelu Berliinistä päättyi. Moni sotilas teki kuitenkin itsemurhan mieluummin kuin antautui. Berliinin antautuessa
virallisesti muidenkin it-tornien sotilaat lopettivat hyödyttömän taistelun.

Ruudinkatkun hälventyessä monet rakennukset olivat murskana, mutta Hitlerin it-tornit olivat lähes vahingoittumattomia. Niillä ei kyetty estämään ilmahyökkäyksiä, mutta niiden väestönsuojat pelastivat tuhansia ihmisiä.

Voimakas räjähdys sai Berliinin eläintarhan it-tornin sortumaan vasta kolmannella yrityksellä.

© BPK/Hugo Herbst

Torni, joka ei suostunut sortumaan

Sodan jälkeen liittoutuneet saivat tutustua it-tornien kestävyyteen, kun Saksan merkittäviä sotilaallisia rakennelmia ryhdyttiin purkamaan osana maan demilitarisointia.

Räjäytysasiantuntijat asensivat vuonna 1947 Berliinin eläintarhan torniin 25 tonnia räjähteitä, mutta räjäytys vain vavisteli tornia.

Britit yrittivät turhaan uudestaan syyskuussa, ja vasta kesäkuussa 1948 35 tonnin räjähdelatauksella saatiin aikaan niin voimakas räjähdys, että rakennus sortui kolmeen osaan.

Räjäytykset olivat hankalia ja kävivät kalliiksi, joten liittoutuneet luopuivat Humboldthainin tornin räjäyttämisestä.

Se peitettiin maalla ja Berliinin raunioista saadulla kivi- ja tiilijätteellä.

Hampurin ja Wienin ilmatorjuntatornit jätettiin paikoilleen.

Lue myös:

nazi jet b-17 sturmvogel
Toisen maailmansodan aseet

Näin Hitler katkaisi Myrskylinnun siivet

15 minuuttia
Toisen maailmansodan aseet

Ranskalaiskokki löysi räjähtämättömän kranaatin keittiöstään

2 minuuttia
Toisen maailmansodan aseet

Toisen maailmansodan erikoisimmat aseet

12 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota