Atlantin taistelu oli ratkaiseva toisessa maailmansodassa

Sänkinen ja hikinen miehistö oli vetelehtinyt tuntikausia joutilaina odottaen uutisia komentosillalta. Nyt miesten huudot ja karjunta rikkoivat rauhan.

Ne miehet, joilla ei tässä vaiheessa ollut tehtäviä, juoksivat sukellusveneen keulaan, sillä mitä etupainoisempi vene oli, sitä nopeammin se sukelsi.

Dieselmoottorit sammutettiin, ja vene alkoi kulkea sähkömoottoreilla. Muuten miehistö tukehtuisi pakokaasuihin. Keulan syvyysperäsimet kääntyivät ja muuttivat suunnan alaspäin.

Samanaikaisesti merivesi virtasi painolastitankkeihin pakottaen veneen yhä syvemmälle. Noin puoli minuuttia sukelluskäskystä sukellusvene oli periskooppisyvyydessä valmiina hyökkäykseen.

Arvioituaan virtauksen ja etäisyyden sukellusveneen kapteeni antoi määräyksen laukaista ensimmäinen torpedo.

Seitsemänmetrinen sähkömoottorilla varustettu torpedo syöksyi matkaan saavuttaen yli 60 kilometrin tuntinopeuden, ja pian se kylvi kuolemaa kauppalaivassa yli yhdeksän kilometrin päässä.

Muutamassa minuutissa osuman saaneen laivan valtasi paniikki ja kaaos. Saksalaisten pelättyjen torpedojen räjähdys oli viimeinen ääni, jonka aluksen merimiehet kuulivat ennen kuolemaansa.

Hän ei uskaltanut yrittää hyökkäystä pinnalla, sillä hän pelkäsi, että jossakin piilossa oli vihollisen hävittäjä valmiina lähettämään hänet miehistöineen autuaammille sukellusvesille. Kapteeni kuiskasi määräyksen sukeltaa ja valmistautua hyökkäykseen.

Upseeri, joka seisoi valmiina punaisen valon hehkussa ”Zentralessa” – aivan sukellusveneen tornin alla olevassa komentohuoneessa – välitti kovaäänisellä kapteenin hyökkäysmääräyksen kärsimättömänä odottavalle miehistölle: ”Gefechtstationen!”

Alus sukelsi, ja komentosillalla olleet upseerit kiirehtivät kannen aukosta ja sulkivat kansiluukun nopeasti perässään. Heillä oli kymmenen sekuntia aikaa – viivästyminen olisi tiennyt aluksen täyttymistä merivedellä ja uppoamista.

Brittien saarto oli lähtölaukaus

Sodan alussa syyskuussa 1939 Saksalla oli merillä 18 sukellusvenettä. Veneille tuli pian käyttöä. Churchill oli 26. syyskuuta aloittanut Saksan kauppasaarron, ja Hitler puolestaan yritti vastaiskuksi julistaa saarron Isoa-Britanniaa ympäröiville merialueille.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen britit olivat pyrkineet kaikin tavoin varmistamaan, että saksalaiset eivät saisi enää käyttöönsä sukellusveneitä.

Aselepo tehtiin 1918, ja sopimuksen mukaan Saksan piti luovuttaa kaikki sukellusveneensä Britannialle ja tuhota kaikki rakenteilla olleet sukellusveneet. Vaatimukset sinetöitiin virallisesti Versaillesin sopimuksessa 29.6.1919.

Sopimuksen artikloissa 188, 189 ja 191 vahvistettiin, että kaikki sukellusveneet jaettiin Britannian, Yhdysvaltojen, Ranskan, Italian ja Japanin kesken.

Maat luonnollisesti perehtyivät tarkoin saamiinsa sukellusveneisiin ja edistyivät näin itse valtavin harppauksin sukellusveneiden rakentamisen alalla.

Liittoutuneet olivat vaatineet myös kaikkien teknisten piirustusten ja arkistoiden luovutusta. Niillä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta valvoa sopimuksen tarkkaa noudattamista.

Saksan telakoilla työskenteli edelleen sotateollisuuteen erikoistuneita insinöörejä ja työntekijöitä, ja Saksan valtio antoi hiljaisen hyväksyntänsä sille, että telakat miettivät kuumeisesti, miten ne voisivat hyödyntää saatavilla olevaa taitotietoa rikkomatta Versaillesin sopimusta.­

Salaisia sukellusveneprojekteja

Ennen pitkää saksalaiset markkinoivatkin jo täyttä päätä kiellettyjä tietojaan. Sukellusveneiden piirustuksia myytiin muun muassa Japaniin, ja yhteistyö aloitettiin argentiinalaisten, italialaisten ja ruotsalaisten telakoiden kanssa.

Välttääkseen Versaillesin sopimuksen avointa rikkomista saksalaiset perustivat Hollantiin haamuyrityksen nimeltä NV Ingenieurskanntor voor Scheepsbouw (laivanrakennussuunnittelutoimisto), jota johdettin Kielissä sijaitsevan Germaniawerft-telakan konttorista käsin.

Saksan laivasto, Kriegsmarine, tuki yritystä rahallisesti, ja vuonna 1927 se oli jo rakentanut kaksi sukellusvenettä. Tilaaja oli Turkin laivasto, ja sopimuksen mukaan IvS valitsi ja koulutti alusten miehistön.

Yrityksen edustajat saivat lisäksi luvan olla mukana sukellusveneiden ensimmäisillä koeajoilla. Näin saksalaiset saivat arvokasta ensikäden tietoa siitä, miten ensimmäisen maailmansodan sukellusveneiden parannellut versiot toimivat käytännössä.

Vuonna 1932 uhmakkaat saksalaispoliitikot päättivät aloittaa laivaston modernisoinnin. Suunnitelmiin kuului 16:n keskisuuren, noin 500-tonnisen sukellusveneen rakentaminen.

Vuoden kuluttua Hilter nousi valtaan. Hän elätteli toivoa sovinnosta Britannian kanssa voidakseen rauhassa rakentaa imperiumiaan mantereella.

Hitler ei halunnut avoimesti rikkoa vuoden 1919 rauhansopimusta, jota hän muuten halveksi. Saksan telakat myivät samaan aikaan asiantuntemusta muun muassa suomalaisille, jotka rakensivatkin kolme sukellusvenettä saksalaisten asiantuntijoiden ohjauksessa.

Saksalaisilla oli oikeus päästä seuraamaan myös näiden sukellusveneiden rakentamista ja koeajoja. Vasta maaliskuussa 1935 Hitler rikkoi avoimesti Versaillesin sopimusta.

Jo kaksi kuukautta aiemmin hän oli tilannut sukellusveneitä ja siten aloittanut varustelun. Kehitys saattoi alkaa.

Harmaat sudet laivaston eliittiä

Laivasto oli halutuin palveluspaikka saksalaisnuorukaisten keskuudessa. Kaikkein kunniakkainta oli päästä sukellusveneen miehistöön. Koulutus oli pitkä, ja miehiä arvostettiin.

Ensimmäisessä maailmansodassa sukellusveneissä palvelleita miehiä pidettiin sankareina. He taistelivat vihollista vastaan ennalta tuntemattomissa ja vaaroja täynnä olevissa olosuhteissa.

Palvelusaika sukellusveneessä oli myös taloudellisesti kannattavaa. Miehet ansaitsivat eri lisien ansiosta tuplasti enemmän kuin muut kollegansa meri- tai maavoimissa.

Lisäksi heille kuului 14 päivän loma puolen vuoden välein, ja erikoispikajunat kuljettivat lomailevat miehet nopeasti eri puolille Saksaa kotiseudulleen, sillä vähäisiä lomapäiviä ei saanut mennä hukkaan.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että itärintamalla miehet joutuivat viettämään 18 kuukautta leirissä ennen yhtäkään hengähdystaukoa, eivätkä he useinkaan päässeet kotimaahan lomillaan.

Saksaa vaivasi 1930-luvulla ankara työttömyys, joten merivoimat pystyivät valitsemaan miehistönsä tarkasti. Laivastourasta haaveilevilta edellytettiiin teknistä, esimerkiksi mekaanikon tai metallityöläisen, ammattikoulutusta.

Kielitaidosta, hyvästä fyysisestä kunnosta, ja esimerkiksi jäsenyydestä Marine Hitler Jugendissa oli etua, joka sysäsi hakijan jonossa eteenpäin. Lisäpisteitä saattoi saada myös esimerkiksi hyväkuntoisista hampaista.

Ensimmäisestä vaiheesta läpi päässyt hakijakaan ei vielä ollut varmalla pohjalla. Ensimmäiset kuusi kuukautta palveltiin Reichsarbeitsdienstissä eli valtion työpalvelussa rakennustyömailla eri puolilla maata.

Vasta sitten nuorukaiset saattoivat tähyillä laivastopalveluksen suuntaan. Lisäksi palvelukseen valitut joutuivat heti vaikean valinnan eteen.

Jos suunnitelmissa oli upseerin ura, piti allekirjoittaa 25 vuoden sopimus. Muut selvisivät 12 vuoden sopimuksella.

Sukellusvenekoulu omaksi yksiköksi

Vuonna 1933 sukellusvenelaivasto erotettiin osin muusta laivastosta, ja sukellusveneiden miehistön kouluttamiseksi perustettiin erityinen oppilaitos.

Sekä natsijohto että laivasto olivat vakuuttuneita, että harmaat tappajakoneet pystyisivät oikeissa olosuhteissa murskaamaan brittien taisteluvalmiuden ja ansaitsivat siten erityishuomion.

Lisäksi alusten tekniikka oli niin kehittynyttä, että ”tavallisissa” merivoimien kouluissa annetun teoriaopetuksen lisäksi tarvittiin erikoistunutta käytännön koulutusta.

Jotta koulun todellinen tarkoitus hämärtyisi ulkovalloilta, koulun nimeksi annettiin Unterseebootsabwehrsschule eli sukellusvenepuolustuskoulu.

Koulu sijoitettiin Kieliin, ja ennen sodan loppua kouluja oli jo neljä. Koulut saivat käyttöönsä mahtavat voimavarat; puolet ennen sodan päättymistä vesille lasketuista sukellusveneistä oli ainoastaan koulutuskäytössä.

Harjoitukset vaativat ihmishenkiä

Sukellusvenekoulussa perehdyttiiin ensin veneiden suunnitteluun ja rakenteeseen, asejärjestelmiin sekä sähkö- ja dieselmoottoreihin. Sitten seurasi kuuden kuukauden käytännön harjoittelu.

Upseerioppilaiden piti ensin suorittaa 15 onnistunutta hyökkäystä laivasaattueita vastaan valtavissa simulaattoreissa.

Sen jälkeen he viettivät kolme kuukautta laivanrakennustelakalla tutustumassa sukellusveneen rakentamiseen ja oppiakseen tuntemaan tulevan palvelusaluksensa jokaista ruuvia, mutteria ja putkea myöten.

Kun alus oli valmis, ohjelmassa oli kolme viikkoa sukellus- ja pinta-ajoharjoituksia sekä konehuoneen toimintaan perehtymistä. Lopulta edessä olivat ratkaisevat kokeet.

Upseerikokelaat lähetettiin matkalle uudella sukellusveneellä. Aluksessa oli täysi miehistö, ja kaikkea valvoi rutinoitunut kapteeni. Hän huusi jatkuvasti odottamattomia vikailmoituksia kokelaiden korviin, ja näiden oli tehtävä oikea päätös nopeasti.

Kokelaita painostettiin äärirajoille asti, mikä johti joskus kohtalokkaisiinkin päätöksiin. Toisen maailmansodan aikana pelkästään koulutustehtävissä upposi 30 saksalaista sukellusvenettä vieden mukanaan 856 ihmishenkeä.

Kun käytännön harjoitukset oli kunnialla suoritettu, sukellusvene otti suunnan kohti telakkaa, jossa sille tehtiin vielä viimeiset tarkistukset.

Sitten koko miehistö kokoontui Kielissä, jossa alukseen lastattiin muonaa ja ammuksia. Nyt sukellusvene oli valmiina taisteluun.

Vaaralliset vessakäynnit

Kun sukellusvene lopulta lähti merelle tehtävää suorittamaan, miehillä oli edessään 12 viikkoa ahtaassa ikkunattomassa veneessä yhdessä 50:n muun likaisen, stressaantuneen ja pelokkaan miehen kanssa.

Leveimmältä kohdaltaan alus oli vain viisimetrinen. Tilat olivat ahtaat, sillä moottori, akut ja torpedot veivät sisätiloista suuren osan.

Riippumattoja oli vain noin puolelle miehistön jäsenistä, ja miehille olikin määrätty nukkumis- ja palvelusvuorot. Vain kapteenilla oli jonkin verran yksityisyyttä.

Hän saattoi vetää pienen verhon vuoteensa eteen lähellä komentokeskusta, jossa oli aina äänekäs meno päällä. Muonaa oli tungettu aluksen sisälle joka nurkkaan.

Jopa torpedohuone tuoksui ensimmäisten päivien aikana appelsiineilta ja pekonilta. Hedelmät, munat ja leipä olivat alussa tuoreita, ja joka ilta tarjolla oli savulihaa.

Päivän kolme ateriaa huuhdottiin alas valinnan mukaan teellä, kahvilla, mehulla tai kaakaolla. Ruuasta ei ollut pulaa, mutta tuoreet elintarvikkeet alkoivat ennen pitkää mädäntyä.

Kesällä lämpötila aluksessa saattoi nousta yli 50 asteen, jolloin leipä alkoi nopeasti homehtua. Ruokalistalle tulivat purkkiruuat ja vitamiinipillerit.

Miehet kyllästyivät ruokavalioon niin, että houkutus saada edes hetkeksi paremmat oltavat kävi toisinaan voittamattomaksi.

Joskus kävi niin, että pitkään merellä olleen ja juuri vihollisaluksen upottaneen sukellusveneen miehistö sai päähänsä korjata talteen meressä ajelehtivaa lihakarjaa, vaikka se tarkoitti sitä, että alus oli alttiina vihollishyökkäykselle pidempään kuin oli välttämättä tarpeellista.

Suurimman osan ajasta alus vietti pinnalla, jolloin aallot heittelivät miehiä sinne tänne. Kun kansiluukku oli auki Pohjois-Atlantin myrskyissä, hyttitiloihin pääsi vettä.

Vaikka vesi pumpattiin pois, ilmankosteus oli suuri ja ajan mittaan kaikki oli kosteaa. Merenkäynnin vuoksi liettä ei aina voinut käyttää, jolloin tarjolla saattoi päiväkausien ajan olla vain kylmää ruokaa.

Hyvää kokkia, joka osasi loihtia herkkuaterioita yksinkertaisista aineksista, arvostettiin lähes yhtä paljon kuin taitavaa kapteenia. Vessa oli lähes yhtä vaarallinen kuin vihollinen.

Kekseliäs järjestelmä mahdollisti wc:n huuhtelun sukelluksissakin. Mutta jos kahvoja käytti väärässä järjestyksessä, koko vene saattoi täyttyä merivedellä.

Tiedetään ainakin yksi tapaus, jolloin näin tapahtui ja sukellusvene upposi koko miehistöineen. Kuri ja kielenkäyttö aluksessa oli tavallista rennompaa, samoin kuin pukeutuminenkin.

Yleensä miehistö sai pukeutua mahdollisimman mukavasti, eikä arvokasta vettä tuhlattu henkilökohtaiseen hygieniaan tai parranajoon. Monilla sukellusvenemiehillä olikin täysparta, joka tosin useimmiten ajettiin pois maissa.

Suurin uhka taistelutahdolle ja yhteishengelle eivät olleet vihollislaivat. Aika kului hitaasti ja miehistö pitkästyi.

Lukeminen saattoi olla mahdotonta pimeässä, kun akkujen säästämiseksi dieselmoottorit oli sammutettu sukelluksen ajaksi. Miehistö joutui usein kahnauksiin keskenään vihollista odotettaessa.

Susilauman hyökkäys

Saksalaisten sukellusveneiden tehokkuus vuoteen 1941 asti perustui harkittuun taktiikkaan. Atlantti oli jaettu noin 10 neliökilometrin alueisiin.

Kukin alue oli merkitty kahdella kirjaimella ja neljällä numerolla niin, että radisti saattoi helposti ja nopeasti lähettää ja vastaanottaa koodatun viestin paikasta, jossa jokin sukellusveneistä oli havainnut saaliin.

Sitten jopa 30 sukellusvenettä nousi samanaikaisesti pintaan ja hyökkäsi koordinoidusti yleensä 20–60 rahtilaivasta koostuvan saattueen kimppuun.

Osa sukellusveneistä sukelsi saattueen alle ja torpedoi suurimmat alukset, joissa oli arvokkain lasti.

Saksalaiset tiesivät, että nämä yrittivät usein ”piiloutua” ulommaisten alusten taakse. Taktiikkaa verrattiin susilauman hyökkäykseen saaliinsa kimppuun.

Britit olivat nääntyä nälkään

Atlantin sukellusvenesodassa käytiin useita taisteluita saksalaisten sukellusveneiden sekä sota-alusten saattamien brittiläisten, kanadalaisten ja amerikkalaisten kauppalaivasaattueiden välillä.

Myöhemmin liittoutuneet kehittivät pitkän kantaman pommikoneita, jotka etsivät saksalaisten sukellusveneitä sekä haaksirikkoutuneita merimiehiä.

Monet sotahistorioitsijat pitävät Atlantin taisteluja nykyään toisen maailmansodan ratkaisevimpina. Natsi-Saksa oli vuosina 1939 ja 1940 miehittänyt suuren osan Eurooppaa – mutta ei Britteinsaaria, jotka pitivät pintansa Englannin kanaalin suojassa.

Ennen sotaa Isoon-Britanniaan tuotiin 22 miljoonaa tonnia elintarvikkeita vuodessa, mutta vuoden 1940 lopussa tuonti oli pudonnut 12 miljoonaan tonniin sukellusvenehyökkäyksien vuoksi.

Britit tunsivat olevansa piiritettyjä, ja Churchillin taloudelliset neuvonantajat pelkäsivät, että sota hävittäisiin kotirintamalla, jossa kansa eli nälkäannoksilla.

”Kukaan ei oikein tajunnutkaan, miten lähellä sodan häviämistä olimme elintarvikepulan vuoksi”, totesi ministeriön ekonomisti myöhemmin.

Ilman Yhdysvaltojen ja Kanadan huoltoavustuksia britit olisivat luhistuneet eivätkä olisi todennäköisesti pystyneet torjumaan saksalaisten miehitystä.

Hitler ei luottanut sukellusveneisiin

Amiraali Dönitz ymmärsi jo ennen sotaa, miten tärkeä rooli sukellusveneillä olisi sodassa. Hitler, joka kärsi merisairaudesta, suhtautui alussa epäilevästi niiden merkitykseen. Hän sanoikin: ”Maalla olen sankari, merellä pelkuri.”

Hitler muutti kuitenkin nopeasti mieltään, kun 14. lokakuuta 1939 yksi hänen sukellusveneistään upotti brittiläisen taistelualuksen HMS Royal Oakin sen ollessa ankkurissa Scapa Flown laivastotukikohdassa Skotlannissa.

Yksi sukellusvene, jossa oli runsaan 40 hengen miehistö, tuhosi näin 23 000 tonnin ja 833 miehen taistelulaivan. Menestys ei kuitenkaan ollut ikuista. Sodan edetessä sotaonni kääntyi liittoutuneiden puolelle.

Hävittäjien ja korvettien miehistöjen saadessa lisää kokemusta sukellusvenejahdista, tutkien kehittyessä ja lentokoneiden varustuksen parantuessa liittoutuneiden mahdollisuudet sukellusveneitä vastaan kasvoivat. Viime kädessä oli kysymys siitä, kuka pystyi rakentamaan eniten aluksia nopeimmin.

Kun Yhdysvallat tuli mukaan sotaan joulukuussa 1941, liittoutuneiden telakat valmistivat rahtialuksia huomattavasti nopeammin kuin saksalaisten sukellusveneet pystyivät niitä upottamaan.

Myös alusten moottoreiden teho kasvoi, joten laivat pystyivät paremmin pakenemaan sukellusveneitä.

Lisäksi sukellusveneet pystyttiin havaitsemaan Pohjois-Amerikan ja Brittein saarien tukikohtien lentopartioista, jotka suojelivat laivasaattueita 5 000 kilometriä leveällä valtamerellä.

Kevään 1943 kuluessa Saksan sukellusveneiden rooli muuttui saalistajasta saaliiksi. Pelkästään toukokuussa 1943 upotettiin 41 saksalaisten sukellusvenettä.

Kun Atlantilla ja telakoilla oli yhteensä 240 sukellusvenettä, se vastasi noin 20 prosenttia koko sukellusvenelaivastosta. Saksalaiset kutsuivat katastrofia ”mustaksi toukokuuksi”.

Amiraali Dönitz arvioi, että Atlantti oli liian vaarallinen paikka hänen sukellusveneilleen. Niinpä hän lähetti monet niistä kaukomaille, kuten Karibialle, Intiaan ja aina Kaukoitään asti, missä ne asettuivat japanilaisiin tukikohtiin.

Saksalaisten sukellusveneiden loistokausi oli kuitenkin ohi, eivätkä ne saavuttaneet suurta menestystä muualla maailmassa.­

Pelätty taktiikka ei enää purrut

Atlantin sukellusveneet pakotettiin vähitellen Itämeren ja Norjan tukikohtiin, jonne erityisesti Britannian ilmavoimat RAF jahtasi niitä. Moni sukellusvene upotettiin jo Skagerrakin tai Kattegatin salmiin niiden pyrkiessä Atlantille.

Sodan loppua kohden liittoutuneet olivat valloittaneet ilmojen herruuden, ja ne täsmäpommittivat Saksan Itämeren tukikohtia. Sukellusveneiden pelätyt susilaumat vaihtuivat vähitellen yksinäisiin susiin, jotka haravoivat merta ja hyökkäsivät yksin.

Yksin toimiminen vain lisäsi riskiä, että liittoutuneiden kone huomaisi ne ja ne joutuisivat sota-aluksen tuhoamiksi. Yksittäiset sukellusveneet pääsivät toki Atlantille ja aina Yhdysvaltain itärannikolle asti.

Siellä amerikkalainen risteilijä upotti yhden viimeisistä sukellusveneistä sodan aikana. Tämä tapahtui Dönitzin jo annettua taisteluiden lopettamiskäskyn 4.5.1945.

Kapteeni ei ehtinyt saada radioviestiä, ja koko aluksen miehistö hukkui. Sukellusveneet aiheuttivat liittoutuneille noin 3 000 aluksen tappiot, mikä vastaa yli 14 miljoonaa tonnia.

Sukellusvenekapteenien pieni kolmen prosentin kärki oli vastuussa 30 prosentissa upotuksista. Näiden kapteenien toiminta oli pitkälti luomassa sodan alussa myyttiä voittamattomista sukellusveneistä.

Siviilit turvasivat brittien huollon

35 000 liittoutuneiden sotilasta ja merimiestä kuoli sukellusvenesodassa. Heihin kuului niin brittejä, kanadalaisia, kiinalaisia, afrikkalaisia, puolalaisia, ranskalaisia kuin amerikkalaisiakin.

Saattueissa oli myös norjalaisia, ruotsalaisia ja tanskalaisia aluksia ja miehistöä. Kauppa-alusten miehistö koostui siviileistä, joista osa pestautui palvelukseen kerta toisensa jälkeen, usein vielä koettuaan jo aeimmin henkilökohtaisesti sukellusveneiden hyökkäyksen.

Dönitz lopetti sukellusvenesodan

4.5.1945 amiraali Dönitz lakkautti Atlantilla käytävän sodan radioviestillä:

”Kuuden vuoden sukellusvenesota on ohi. Olette taistelleet kuin leijonat. Murskaava kalustoylivoima on kuitenkin rajoittanut toiminta-aluettamme. Taistelun jatkamiselle ei enää ole perusteita. Laskekaa aseenne. Olette tehneet kaikkenne, ja panoksenne on ollut tärkeä. Olette taistelleet vertaansa vailla olevalla urheudella. Muistakaamme kunnioituksella kaatuneita tovereitamme, jotka uhrasivat elämänsä johtajalle ja isänmaalle. Kauan eläköön Saksa.”

Saksan sukellusvenelaivaston 40 000 miehestä kotiin palasi 10 000.