Brittien tutka ratkaisi ilmasodan Saksaa vastaan
Sodan uhan kasvaessa Britannian ilmavoimat pyrki parantamaan puolustustaan ja ryhtyi kehittelemään ”kuolemansädettä” vihollislentäjien pään menoksi. Sen sijaan syntyi sodassa ratkaisevaksi noussut tutka.
Tutkaoperaattorien piti itse merkitä lentokoneiden sijainti suurelle
koordinaatistonäytölle.
Ilma väreili jännityksestä vanhassa tallissa Bawdsey Manorin kartanon mailla Britanniassa. 17. syyskuuta 1936 tallissa ei ollut enää hevosia vaan siellä oli kolme näyttöjä ja kytkimiä täynnä olevaa elektronista kojepulpettia. Niiden edessä istui miehiä, jotka odottivat pääsevänsä esittelemään kehittämäänsä Chain Home
-tutkajärjestelmää ensimmäistä kertaa korkea-arvoisille sotilashenkilöille ja poliitikoille.
Mereltä lähestyi nopeasti kymmenen Britannian ilmavoimien lentokonetta. Tarkoitus oli, että koneet ilmestyisivät pian näkyviin valopisteinä pulpettien näytöille. Se todistaisi, että tutkan avulla vihollisen ilmahyökkäykset voitaisiin havaita jo hyvissä ajoin.
Päävastuussa järjestelmästä oli insinööri Robert Watson-Watt, joka oli kutsunut paikalle joukon päätöksentekijöitä seuraamaan näytöstä.
Watson-Watt kertoi aluksi innoissaan hankkeesta, mutta vaikeni vähitellen, kun näytöllä ei vieläkään näkynyt mitään. Hämärän tallirakennuksen hiljaisuuden rikkoi vasta ulkoa kuulunut tasainen jylinä, joka kertoi lentokoneiden jo lähestyvän. Lopulta yksi miehistä havaitsi valon välähtävän näytöllä. Hän yritti kuumeisesti paikantaa lentokoneen sijainnin mutta ei ehtinyt, ennen kuin ensimmäinen koneista jo lensi moottorit ulvoen heidän ylitseen.
Esittely epäonnistui täysin. Watson-Watt oli ollut malttamaton ja halunnut jo esitellä tutkaa, vaikka sitä ei ollut ehditty edes vielä kunnolla testata.
Britit haaveilivat kuolemansäteestä
Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten ilmalaivat olivat pommittaneet Englantia. Vaikka vahingot olivat jääneet vähäisiksi, brittiläiset poliitikot ja sodanjohto pelkäsivät, että nopeasti kehittyvät lentokoneet voisivat ratkaista seuraavan sodan lopputuloksen.
Uhkaan vastattiin käynnistämällä useita hankkeita: perustettiin kuunteluasemia nappaamaan vihollisen radioviestejä, rakennettiin valonheittimiä valaisemaan ilmatilaa rannikon yllä ja päätettiin selvittää, miten radioaaltoja voitaisiin hyödyntää sotilaskäytössä. Vuonna 1934 ilmailuministeriö lupasi tuhat puntaa sille, joka onnistuisi kehittämään radioaaltoihin perustuvan ”kuolemansäteen”.
Kekseliäät ihmiset yrittivät rakentaa järjestelmää, jolla voittaisi himoitun palkinnon. Lehdissä julkaistiin mielikuvituksellisia kertomuksia säteistä, joilla voisi tappaa kaniineja tai lampaita tai pysäyttää moottoreita. Yksikään idea ei kuitenkaan osoittautunut tosipaikan tullen toimivaksi. ”Luvattu palkintosumma ei ole vaikuttanut lampaiden kuolleisuuteen”, ilmailuministeriön raportissa todettiin kuivasti.
Tammikuussa 1935 yksi maan johtavista radioaaltojen asiantuntijoista, Robert Watson-Watt, kutsuttiin vielä ministeriöön keskustelemaan siitä, voisiko vihollisen lentäjiä tappaa kilometrien päästä heidän ruumiinlämpöään nostavalla ”kuolemansäteellä”.
Watson-Watt suhtautui ideaan epäillen, ja tehtyään laskelmia hän saattoi todeta olleensa oikeassa. Kuolemansäde olisi vaatinut paljon enemmän energiaa kuin siihen aikaan pystyttiin tuottamaan.
Watson-Watt sai kuitenkin laskelmistaan toisenlaisen ajatuksen. Sen sijaan, että radioaalloilla yritettäisiin sädettää vihollinen hengiltä, niiden avulla voitaisiin selvittää viholliskoneiden sijainti. Hän kirjasi tämän ajatuksen ”kuolemansädemuistioonsa”, jota hän myöhemmin piti tutkahankkeen alkusysäyksenä.
Watson-Watt kutsui itseään tutkan isäksi ja piti Hülsmeyeria sen isoisänä.
BBC auttoi testauksessa
Watson-Wattin idea herätti kiinnostusta ilmailuministeriössä, ja hankkeelle näytettiin oitis vihreää valoa.
Watson-Watt matkusti 26. helmikuuta Northamptonshireen pienelle niitylle lähelle Weedonin kylää seuranaan vain yksi kollega ja ministeriön korkea viranomainen. Hän oli saanut mahdollisuuden testata ideaansa.
Watson-Wattilla oli alkeellinen televisioruutu, johon oli kiinnitetty kotitekoinen radiovastaanotin, ja apuna käytettiin läheisen BBC:n radiomaston lähetintä. Lentäjän käskettiin lentää kohti radiomastoa, mutta hänelle ei kerrottu, mistä oli kyse. Koe onnistui, sillä Watson-Watt havaitsi laitteistollaan koneesta heijastuneen BBC:n lähettimen signaalin koneen ollessa noin kolmentoista kilometrin päässä.
Kokeen tulos esiteltiin pienelle suljetulle piirille johtavia poliitikkoja ja sotilashenkilöitä, ja Watson-Watt sai heidän täyden tukensa. Yksi tukijoista oli puolustusministeri sir Philip Cunliffe-Lister, joka osoitti Watson-Wattille henkilökuntaa ja työtilat syrjäisestä Bawdsey Manorin kartanosta. Siellä kehitystyö voisi jatkua piilossa uteliaiden silmiltä.
- syyskuuta 1936 sama pieni piiri hankkeesta tietäviä ihmisiä oli todistamassa Watson-Wattin pieleen mennyttä esittelyä, jossa hänen järjestelmänsä ei havainnut lähestyviä koneita ajoissa.
Hanke oli vaarassa keskeytyä
Watson-Watt ja hänen työntekijänsä olivat äärettömän pettyneitä esittelyn epäonnistumiseen. Pian he kuulivat, että hanke saatettaisiin lopettaa kokonaan. Watson-Watt ei kuitenkaan antanut periksi.
Hän oli vakuuttunut siitä, että tutka olisi ratkaiseva tekijä tulevassa sodassa, ja hän komensi väkensä tekemään töitä yötä päivää, jotta vika löytyisi ja saataisiin korjattua.
Nopeasti saatiinkin selville, että järjestelmä kaipasi vain pieniä teknisiä muutoksia toimiakseen. Watson-Watt onnistui vakuuttamaan puolustusministeri Cunliffe-Listerin vielä kerran, ja niin tutkapuolustuksen kehitys sai taas jatkua täydellä teholla.
Vähitellen mastojen ja tutka-asemien rakentaminen pääsi kunnolla käyntiin, ja sodan syttyessä Britannian itärannikolla Skotlannista Portsmouthiin asti oli jo 19 tutka-asemaa.
Saksalaisvakooja ilmalaivassa
- elokuuta 1939 eli vain muutama viikko ennen sodan syttymistä brittiläisillä tutka-asemilla seurattiin valtavaa ilmalaivaa, joka liikkui Britannian rannikolla.
Ilmalaivan kyydissä oli Saksan ilmavoimien eli Luftwaffen kenraali Wolfgang Martini. Hän oli itse mukana kehittämässä tutkaa Saksassa, ja hän uskoi, että Britannian rannikolle pystytetyt mastot liittyivät jotenkin viholliskoneista varoittavaan järjestelmään. Yritettyään kuusi tuntia turhaan rekisteröidä niistä radiosignaaleja Martini antoi lopulta periksi, sammutti mittalaitteensa ja käänsi aluksensa takaisin kohti Saksaa.
Hänen tuloksensa jäivät laihoiksi sen vuoksi, että saksalaisten tutka toimi eri taajuudella kuin brittien ja hän tulkitsi brittien signaalit tavallisiksi radiohäiriöiksi.
Taistelussa Britanniasta kesällä 1940 saksalaiset saivat oppia kantapään kautta, että briteillä tosiaan oli tutkajärjestelmä ja vieläpä varsin tehokas sellainen. Taistelu Britanniasta oli maailman ensimmäinen varsinainen ilmasota, ja kolmessa kuukaudessa tilanne kehittyi saksalaisille katastrofaaliseksi.
Britannian lentokoneet olivat aina Saksan koneita vastassa taivaalla, ja saksalaisten tappiot nousivat ennätyssuuriksi. Vasta kun saksalaiset nappasivat saksalaiskoneiden sijaintitietoja sisältäviä brittien radioviestejä, he päättelivät brittien pystyvän sittenkin havaitsemaan heidän koneensa jo etäältä.
Martini pyysi esimiestään, valtakunnanmarsalkka Herman Göringiä, antamaan käskyn Britannian tutka-asemien tuhoamisesta. Göring ei ymmärtänyt asian tärkeyttä ja suostui vastahakoisesti. 12. elokuuta 1940 Saksasta lähetettiin 16 pommikonetta iskemään neljään brittiläiseen tutka-asemaan. Useista osumista huolimatta vahingot jäivät vähäisiksi, ja britit saivat ne pian korjattua. Seuraavina päivinä saksalaiset tekivät uusia iskuja mutta onnistuivat saamaan vain yhden radioaseman joksikin aikaa täysin pois toiminnasta.
Hyökkäykset tutka-asemiin kuitenkin pelästyttivät brittien sodanjohdon. Jos ne jatkuisivat, koko järjestelmä saattaisi ennen pitkää pettää. Brittien onneksi Göring ei kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt tutkajärjestelmän tärkeyttä, ja 15. elokuuta 1940 hän kirjoitti:
”On syytä epäillä, kannattaako iskuja Britannian tutka-asemiin jatkaa, kun yhtäkään kohteena olleista asemista ei ole tähän mennessä tehdyillä iskuilla saatu kokonaan pois pelistä.”
Göringin sanoilla oli vaikutusta, ja elokuun puolivälistä Saksan iskut tutka-asemiin loppuivat kokonaan. Britit saattoivat huokaista helpotuksesta.
Viimeinen zeppeliinilento tehtiin 20. elokuuta 1939 eli vain 17 päivää Martinin
tiedustelulennon jälkeen.
Saksa alkoi iskeä öisin
Seuraavaksi saksalaiset alkoivat tehdä ilmahyökkäyksiä öisin. Lähestyvät koneet saatiin toki yhä näkyviin brittien tutkajärjestelmän näytöille, mutta vihollisia vastaan lentävien brittien oli paljon vaikeampi erottaa saksalaiskoneita taivaalla yön pimeydessä. Ilmataisteluista tuli tasaväkisempiä, ja saksalaisten pommitukset onnistuivat paremmin.
Tilanne vaati briteiltä uudenlaista ajattelua. He kehittivätkin pienen tutkavastaanottimen, jonka saattoi asentaa suoraan lentokoneeseen. Sen jälkeen yhteydet maa-asemiin eivät enää olleet niin tärkeitä. Nyt brittilentäjät saivat tiedon viholliskoneiden sijainnista paljon nopeammin ja pystyivät paikantamaan ne helpommin pimeässä.
Tutka-asemia alettiin rakentaa myös sisämaahan, ja niiden avulla havaittiin nekin viholliskoneet, jotka olivat päässeet rannikkoa vartioivan tutkaketjun läpi. Rannikon tutkat lähettivät radioaaltoja vain yhteen suuntaan eli merelle päin, ja siksi niiden ohi Britannian ylle asti päässeitä koneita ei ollut voitu havaita aiemmin.
Vähitellen Saksassa kävi selväksi, että brittejä ei voisi voittaa ilmasodassa.
Lokakuussa 1940 Hitler luopui ajatuksesta pakottaa pommittamalla britit antautumaan, ja kaikki aikeet Britannian valtauksesta haudattiin.
Radioaalloista ei tullut kuolemansädettä, jolla olisi suoraan tapettu saksalaislentäjiä, mutta niihin perustuvan tutkan ansiosta britit voittivat maailman ensimmäisen tutkasodan eli taistelun Britanniasta.