Nelijalkainen taisteluvaunu kylvi tuhoa ja kuolemaa

500-luvulla eaa. Intian taistelukentille ilmestyi uusi pelottava ase: sotanorsu. Suuri ja raskastekoinen eläin oli kuin elävä taisteluvaunu, joka pakotti valtakunnat omalaatuiseen kilpavarusteluun.

500-luvulla eaa. Intian taistelukentille ilmestyi uusi pelottava ase: sotanorsu. Suuri ja raskastekoinen eläin oli kuin elävä taisteluvaunu, joka pakotti valtakunnat omalaatuiseen kilpavarusteluun.

Bridgeman

”Hulluna tuskasta ne ryntäsivät eteenpäin ja polkivat jalkoihinsa kaiken surmaten niin vihollisia kuin omiaankin.”

Näin kuvailee roomalainen historioitsija Arrianos eurooppalaisten sotilaiden ensikohtaamista intialaisten sotanorsujen kanssa vuonna 326 eaa. Kohtaaminen tapahtui Hydaspesjoella nykyisen Pakistanin alueella, jossa Aleksanteri Suuren armeija otti yhteen mahtavan intialaisarmeijan kanssa.

Intialaiset olivat määrältään alivoimaisia, mutta heidän valttikorttinsa olivat kaksisataa koulutettua sotanorsua, jotka polkivat kaiken eteensä tulleen valtavien jalkojensa alle ja murskasivat sotilaat ja hevoset tunnistamattomaksi veriseksi massaksi.

Haavoittuneiden huudot sekoittuivat elefanttien kauhuaherättäviin kumeisiin törähdyksiin niiden rynniessä koko painollaan makedonialaisten tiiviisiin muodostelmiin.

Tutustu nelijalkaiseen taisteluvaunuun

Makedonialaiset kokivat suuria tappioita mutta onnistuivat lopulta miesylivoimallaan kukistamaan vastustajan. Heti taistelun jälkeen Aleksanteri Suuri kuitenkin keskeytti sotaretken.

Huhuttiin, että muilla intialaisilla sotapäälliköillä oli myös tuhansia norsuja, ja Aleksanterin miehet jäykistyivät kauhusta ajatellessaan, että joutuisivat uudestaan taistelemaan niin hirmuista vihollista vastaan. Edes Aleksanteri ei pystynyt suostuttelemaan miehiään jatkamaan.

Norsujen koulutus oli taitolaji

Ei ole varmaa, missä ja milloin norsut ensimmäisen kerran tuotiin sotatantereelle, mutta vanhimmat todisteet sotanorsuista ovat ajalta noin 500 eaa.

Norsuja vangittiin ja harjoitettiin sotaan erityisesti Aasiassa, mutta myös pienehkö afrikkalainen metsänorsu sopi tehtävään hyvin. Sen sijaan suuri afrikkalainen savanninorsu on huomattavasti vaikeampi kesyttää eikä siten soveltunut niin hyvin sotakäyttöön.

Intialaiset kouluttivat sotanorsuiksi erityisesti uroksia, sillä ne olivat suurempia ja väitetysti aggressiivisempia kuin naaraat. Norsun kouluttaminen kuuliaiseksi sotakoneeksi vaati useiden vuosien kärsivällisen työn.

Aluksi vangittu villinorsu jätettiin sidottuna kesytettyjen norsujen läheisyyteen ja sen annettiin jonkin aikaa vain rauhoittua. Sen jälkeen se totutettiin selässään olevaan ihmiseen, norsunajajaan eli mahoutiin. Intialaisia mahouteja arvostettiin suuresti heidän norsunkäsittelytaitojensa ansiosta.

Koulutus tapahtui vaiheittain. Norsu totutettiin ensin koviin ääniin, kuten rumpuihin ja huutoon. Sitä tökittiin miekoilla ja keihäillä, jotta se oppisi sietämään kipua.

Intiassa voi vieläkin nähdä norsupiikeillä varustettuja portteja.

©

Portit varustettiin norsupiikeillä

Norsuja käytettiin myös elävinä muurinmurtajina, joilla rikottiin linnoitusten vahvoja portteja. Harva portti pystyi pitelemään raivopäisiä norsuja, joten rynnäkköjä vastaan kehitettiin Intiassa tehokas este: portit suojattiin naskalinterävillä metallipiikeillä.

Kun norsu ryntäsi päätä pahkaa vasten piikkejä, se saattoi takertua kiinni tai loukkaantua vakavasti. Vastaiskuksi sotanorsut opetettiinkin rynnimään piikkiportteja vastaan puisilla muurinmurtajilla varustettuina.

Lopuksi eläin opetettiin esimerkiksi nukkejen avulla hyökkäämään muita norsuja, hevosia ja ihmisiä vastaan. Joskus paksukalloiset jättiläiset opetettiin myös murskaamaan linnoitusten portit otsallaan puskemalla.

Mahout ohjasi norsua joko äänellään tai antamalla sille merkkejä esimerkiksi jaloillaan. Äänettömät käskyt olivat erityisen tärkeitä taistelutilanteessa, jossa kaikki yksittäiset äänet ja käskyt hukkuivat yleiseen meteliin. Lisäksi norsunajajalla oli koukulla varustettu seiväs suuren eläimen ohjaamista varten.

Norsun muuntamisen sotakoneeksi kruunasivat joskus syöksyhampaisiin kiinnitetyt terävät miekat. Lisäksi intialaisen sotanorsun kärsään saatettiin kiinnittää raskas ketju, jonka isku oli pahimmillaan tappava.

Taistelutahtoa väkijuomista

Aluksi norsunajaja istui norsun selässä ilman satulaa, mutta sittemmin kehitettiin norsun selkään asetettava suuri satula, howdah. Siitä kehittyi ajan mittaan tornimainen kehikko, joka kiinnitettiin vyöllä norsun vatsan alta.

Vanhoissa kuvissa on joskus jopa 14 miestä yhden norsun selässä, mutta se on luultavasti liioittelua. Todennäköisesti yksi norsu kantoi kolmesta neljään sotilasta, joilla oli varusteinaan pitkät keihäät, heittokeihäät, jouset ja nuolia.

Ennen taistelua norsut piti saada kiihdyksiin ja mahdollisimman aggressiivisiksi. Usein siihen tepsivät kovat äänet tai musiikki, mutta paras keino oli juottaa eläimet kunnolla juovuksiin, sillä saatuaan riittävästi alkoholia niistä tuli varsinaisia raivopäitä.

Raivostunut norsu pystyi helposti paiskaamaan nurin hevosen ratsastajineen, minkä jälkeen se polki nämä jalkoihinsa. Voimakkaalla kärsällään norsu tarttui avuttomaan uhriinsa ja murskasi tämän puuta, muuria tai mitä tahansa lähellä olevaa sopivaa kohdetta vasten.

Sotanorsut taistelivat yleensä ratsu- ja jalkaväkeä, mutta joskus myös toisia norsuja vastaan. Tehokkaimpia norsut olivat kuitenkin ratsuväkeä vastaan käydyissä taisteluissa.

Hevoset pelkäsivät luonnostaan norsuja, joiden pelkkä haju sai joskus hevoset paniikkiin niin, että koko ratsuväki saattoi hevosten pillastuttua hajaantua taivaan tuuliin ennen kuin taistelu oli ehtinyt kunnolla alkaa.

Norsut saattoivat itsekin joutua paniikkiin esimerkiksi kivun vuoksi, ja pakokauhu levisi helposti eläinten keskuudessa niin, että niistä tuli täysin hallitsemattomia ja ne ryntäilivät sinne tänne murskaten kaiken alleen, niin viholliset kuin isäntänsäkin.

Aasian sotapäälliköt kuitenkin luottivat mahtavaan eläimeen; aasialaisen sanonnan mukaan ”armeija ilman norsuja on yhtä mitätön kuin metsä ilman leijonia”.

Kiljuvat siat pelottivat norsuja

Hydaspesjoen taistelussa vuonna 326 eaa. makedonialaiset vakuuttuivat sotanorsujen hyödyistä niin, että päättivät hankkia niitä armeijaansa. Sotanorsut levisivät nopeasti muuallekin Välimeren alueelle, mistä seurasi varsinainen kilpavarustelu norsuja hankkineiden ja norsuttomien armeijoiden välillä.

Norsujen paksun nahkan vuoksi niitä pidettiin haavoittumattomina. Kerrottiin norsuista, jotka eivät juuri hätkähtäneetkään, vaikka niihin oli osunut lähes sata nuolta, ja joiden nahkaan miekkakaan ei pystynyt. Iskut silmiin tai jalkoihin saattoivat kuitenkin kaataa jätin.

Vihollinen käytti hyväkseen norsujen heikkoja kohtia esimerkiksi ripottelemalla maahan teräviä esineitä. Jos raskas norsu astui koko painollaan metallipiikkiin, se oli poissa pelistä.

Sotanorsujen ympärillä olikin jalkaväkeä, jonka tehtävä oli suojella niiden jalkoja. Eläinten paksu nahka saatettiin vielä suojata nahkaisilla levyillä tai metallilangalla vahvistetuilla kankailla. Parhaimmillaan norsut oli panssaroitu päästä varpaisiin.

Norsuja vastaan piti kehittää uusia aseita ja suojautumiskeinoja, kuten syviä ojia, joihin eläimet putosivat.

Mongolihallitsija Kublai-kaanin sotanorsut 1200-luvulla olivat vaikuttava näky.

© Scanpix/AKG

Kärsittyään vuonna 280 eaa. ankaran tappion kuningas Pyrrhoksen sotanorsuja vastaan roomalaiset keksivät niiden päänmenoksi tehokkaan, joskin kaikin puolin julman biologisen aseen.

He olivat huomanneet norsujen joutuvan paniikkiin, kun ne kuulivat sikojen kiljumista. Viisi vuotta myöhemmin, kun roomalaiset joutuivat jälleen taisteluun Pyrrhoksen joukkoja vastaan, he olivat kehittäneet salaisen aseensa huippuunsa.

Antiikin aikaisten lähteiden mukaan roomalaissotilaat voitelivat siat paksulla rasvakerroksella ja sytyttivät ne tuleen. Sitten he päästivät tuskasta kiljuvat siat vihollista päin, jolloin Pyrrhoksen norsut säntäsivät villiintyneinä pakoon.

Norsuilla Alppien yli

Roomalaiset ymmärsivät tarvitsevansa itsekin sotanorsuja voittaakseen vihollisensa. Kerta toisensa jälkeen nelijalkaiset jykevät sotakoneet olivat aiheuttaneet heille kirvelevän tappion, ja varsinaisen opetuksen roomalaiset saivat vuonna 216 eaa., kun Karthagon maineikas sotapäällikkö Hannibal hyökkäsi tarinan mukaan 37 sotanorsun kanssa Italiaan odottamattomalta suunnalta.

Hannibal ylitti norsuineen Alpit 15 päivän ankaralla marssilla. Seuranneessa taistelussa Hannibal sai riemuvoiton suuresta roomalaisarmeijasta muun muassa hyvin koulutettujen sotanorsujensa ansiosta.

Matka Alppien yli oli kuitenkin verottanut mahtavien eläinten voimia siinä määrin, että taistelun jälkeen ne yksi toisensa jälkeen kuolivat.

Seuraavien 150 vuoden ajan norsut olivat olennainen osa roomalaisten armeijaa. Norsuja oli kuitenkin hankala saada, sillä niitä piti tuoda Intiasta tai Afrikasta asti, ja noin vuoden 50 eaa. tienoilla ne hävisivätkin Rooman armeijasta.

Sitä ennen Julius Caesar oli kuitenkin vienyt yhden sotanorsun jopa Englantiin, missä sen väitetään roomalaisten maahan tunkeutumisen yhteydessä pelästyttäneet paikalliset järjiltään.

Tykit lopettivat sotanorsun tarun

Aasiassa sotanorsuja käytettiin kuitenkin vielä pitkään. Yksittäisten ruhtinaiden armeijoihin kuului satoja norsuja, ja vielä ruutiaseiden keksimisen jälkeenkin norsut olivat pitkään armeijoiden vakiokalustoa.

Ensimmäisistä käsituliaseista ei ollut norsujen paksun nahan lävistämiseen, mutta 1500-luvulla tykkien yleistyessä sotanorsujen aika alkoi olla ohi. Suuret ja hitaat norsut eivät pärjänneet enää tykeille.

Joissakin Kaakkois-Aasian maissa norsuja käytettiin kuitenkin sodissa vielä 1800-luvun lopulle asti. Esimerkiksi kun ranskalaiset valloittivat Vietnamin vuonna 1885, he joutuivat taistelemaan paikallisten joukkojen sotanorsuja vastaan, jotka ranskalaisten mukaan jatkoivat hyökkäystä vielä saatuaan useita osumia ranskalaisten ankarassa tulituksessa.

Vielä Vietnamin sodassa 30–40 vuotta sitten norsuilla oli tärkeä rooli, joskin lähinnä luotettavina ja vaikeassa maastossa pärjäävinä kuljetuseläiminä.