Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Näkymätön F-117 oli tyly tappaja

Kylmän sodan aikaan tutkajärjestelmien kehitys uhkasi rampauttaa Yhdysvaltojen ilmavoimat. Lockheedin tehtaat olivat kovan paikan edessä, kun niiden piti luoda aivan uudenlainen lentokone, joka voisi lentää tutkalta näkymättömissä. Vastaus löytyi matematiikasta.

Osprey Publishing

Jom kippur -sodan aikana vuonna 1973 Egypti ja Syyria pudottivat kolmessa päivässä peräti 49 israelilaista lentokonetta.

Suorissa ilmataisteluissa Israelin ilmavoimat ottivat voiton toisensa perään, mutta arabien uudet aseet, maasta ilmaan -ohjukset, aiheuttivat Israelille pahoja tappioita.

Niitä ammuttiin ajoneuvoista, joita voitiin jatkuvasti siirtää uusiin paikkoihin, ja ohjukset lukittuivat kohteisiinsa tehokkaiden tutkajärjestelmien avulla.

Raportit sotatoimialueelta järkyttivät kenraaleja ja ministereitä Israelin lisäksi myös Yhdysvalloissa, sillä jom kippur -sota oli enemmänkin kuin vain Israelin ja sen naapurimaiden välinen yhteenotto; se oli myös kisa yhdysvaltalaisen ja neuvostoliittolaisen sotamateriaalin välillä, eikä tilanne näyttänyt Yhdysvaltojen kannalta hyvältä.

Jos kylmä sota kuumenisi ja Naton ilmavoimat Euroopassa kärsisivät samanlaisia tappioita kuin Israelin nyt, Natolta loppuisivat lentokoneet kahdessa viikossa.

Sen jälkeen mikään ei voisi estää Neuvostoliittoa vyörymästä Länsi-Eurooppaan valtavilla panssarijoukoillaan.

Yhdysvallat tarvitsi lentokoneen, jota ohjuksia kohteisiinsa ohjaavat tutkajärjestelmät eivät näkisi lainkaan.

Lockheed ilmoittautui itse mukaan

Vuonna 1974 Yhdysvaltojen puolustusministeriö käynnisti hankkeen nimeltä ”Project Harvey” ja kutsui mukaan viisi maan johtavaa lentokonevalmistajaa. Hankkeen nimi viittasi elokuvaan, jossa esiintyi Harvey-niminen kaksimetrinen näkymätön kaniini.

Lentokonevalmis­tajia pyydettiin vastaamaan kahteen kysymykseen:

  • Mikä olisi voimakkain tutkakaiku, jonka kone voisi vielä turvallisesti lähettää lentäessään ampumaetäisyydelle kohteestaan ilman, että se huomattaisiin?

  • Pystyisikö yhtiö valmistamaan koneen, jonka tutkakaiku olisi sellainen?

Kaksi yhtiötä kieltäytyi saman tien, ja kolmas olisi halunnut ennemmin kehitellä elektronisia vastatoimia kuin keksiä aivan uudenlaisen koneen.

Jäljelle jäivät McDonnell Douglas ja Northrop, mutta vuonna 1975 kisaan ilmoittautui kolmaskin yhtiö, Lockheed.

”Miten valmistetaan lentokone, joka ei näy tutkassa?”
Skunk Worksin pomo Richard Scherrer

Kalifornialainen Lockheed oli alun perin jätetty kutsumatta, koska se ei ollut tuottanut hävittäjiä liki kymmeneen vuoteen, mutta yhtiön johtaja huomautti puolustusministeriölle, että se oli kuitenkin valmistanut pienen tutkakaiun vakoilukoneita ja drooneja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulle CIA:lle.

Lockheedin kehitysosasto, josta käytettiin peitenimeä Skunk Works, oli valmis ottamaan haasteen vastaan.

Ensimmäistä kertaa lentokonetta ei suunniteltaisi lähtökohtana aerodynamiikka vaan sähkömagnetismi.

Malli ei häikäissyt kauneudellaan

Skunk Worksilla ryhdyttiin töihin, ja kehitysosaston johtaja pyysi neropattejaan heittelemään ideoita.

”Miten valmistetaan lentokone, joka ei näy tutkassa?”

”No mutta sehän on yksinkertaista”, vastasi Denys Overholser. Hän oli ryhmän numerohirmu, ja hänen tehtävänsä oli varmistaa, että esiteltävän koneen tutkakaiku olisi mahdollisimman pieni.

”Käytetään vain suoria pintoja ja sijoitetaan niiden kulmat pois tutkan näkökentästä. Silloin energia heijastuu pois.”

Overholser kehitti seuraavien kolmen viikon aikana tietokoneohjelman, joka pystyisi laskemaan, kuinka näkyviä erilaiset versiot koneen rungosta olisivat tutkassa.

Ironista kyllä, hän hyödynsi työssään erään neuvostoliittolaisen tutkijan vanhoja teorioita, joita Neuvostoliiton ilmavoimat eivät olleet pitäneet hyödyllisinä.

Kun ohjelma oli valmis, Overholser pani sen tekemään laskelmia kollegoidensa tuottamista 20 ehdotuksesta ”näkymättömäksi lentokoneeksi”.

Kuten Overholser oli alusta asti arvellut, kaikissa ehdotuksissa oli suoria pintoja ja teräviä kulmia.

Vuonna 1975 tietokoneet eivät vielä kyenneet niin monimutkaisiin laskelmiin, jollaisia pyöreämuotoinen kone olisi vaatinut.

Tulosten perusteella valittiin lupaavin ehdotus, ja Skunk Works rakensi siitä puisen mallin.

Lockheedin insinöörit saivat aikaiseksi ruman koneen, jossa tasaiselta pinnalta nousi muotoja, jotka muistuttivat kömpelösti piirrettyjä pyramideja.

© Shutterstock

Malli oli varsin omituisen näköinen

Sen siivet ja pohja muodostivat tasaisen kolmikulmaisen pinnan, josta runko ja moottorit kohosivat ylöspäin kuin joukko pieniä pyramideja.

Tämä lentokone ei takuulla voittaisi kilpailua sen enempää kauneudessa kuin ketteryydessäkään. Mallin tasaiset pinnat ja veitsenterävät kulmat toivat mieleen hiotun jalokiven, ja se saikin pian liikanimen Hopeless Diamond, ”toivoton timantti”, joka oli tunnetun jättimäisen Hope-timantin nimeen perustuva ironinen sanaleikki.

Puinen malli nostettiin pylvään päähän tutkatestejä varten.

Kun laitteet käynnistettiin, näytöllä erottui vain pylväs, joten teknikoiden oli ajettava testipaikalle nähdäkseen, oliko Hopeless Diamond pudonnut.

Malli kuitenkin killui yhä paikoillaan, joten voidakseen testata lentokonemalliaan luotettavasti Skunk Worksin oli siis rakennettava myös pylväs, joka ei tuottaisi tutkakaikua.

Tulokset olivat niin vaikuttavia, että Lockheed kutsui ilmavoimat tutustumaan Hopeless Diamondiin. Esittely alkoi kuitenkin kehnosti, kun malli antoikin yllättäen paljon suuremman tutkakaiun kuin oli odotettu.

Lockheedin teknikot pohtivat kuumeisesti selitystä asialle, kunnes testipaikalta soitettiin ja kerrottiin, mistä oli kyse: lentokoneen päälle oli laskeutunut lintu! Kun otus saatiin pelästytettyä pois auton torvea tööttäilemällä, tutkasignaali katosi – malli oli täysin näkymätön.

Siihen mennessä McDonnell Douglas oli jo luopunut yrityksistä rakentaa halutunlainen kone ja Northropin mallikoneen tutkakaiku oli liki kymmenkertainen Hopeless Diamondiin verrattuna.

Lockheed oli voittaja, ja se ryhtyi rakentamaan prototyyppiä.

Lentäjä pelastui heittoistuimella

Vuonna 1977 Lockheedin tehtailla oli valmiina kaksi prototyyppiä. Peitenimen Have Blue saaneet koneet oli rakennettu salaa, sillä Neuvostoliitto ei missään nimessä saanut saada vihiä hankkeesta.

Prototyyppejä saattoi hädin tuskin kutsua lentokoneiksi.

”Kone putosi kaksi metriä toinen kylki edellä ja osui kiitorataan.”
Lentäjä erään koelennon jälkeen

Mahdollisimman pienen tutkakaiun vuoksi niiden aerodynamiikka oli niin surkea, että ne pysyivät ilmassa vain peräsintä ja siivekkeitä jatkuvasti säätelevän elektronisen FBW-ohjausjärjestelmän ansiosta.

Ilman sitä kone joutuisi syöksykierteeseen.

Have Blue nousi ilmaan ensimmäistä kertaa joulukuussa 1977. Se ei ollut aivan niin vaikea käsitellä kuin oli pelätty, mutta ei se silti ollut mikään ilo lentää.

Puoli vuotta ensilennon jälkeen koneen ollessa laskeutumassa 37. lennoltaan kävi huonosti.

”Minun piti juuri laskea nokkaa oikaistakseni koneen, kun kohtauskulma muuttui äkisti. Kone putosi kaksi metriä toinen kylki edellä ja osui kiitorataan”, kertoi koelentäjä Bill Park myöhemmin.

Park veti koneen saman tien ylös, mutta isku oli vääntänyt laskutelineen niin, ettei laskeutuminen enää onnistuisi turvallisesti.

Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laukaista heittoistuin.

Park sai laukaisussa aivotärähdyksen, ja hänen jalkansa murtui hänen pudotessaan laskuvarjon varassa tajuttomana maahan.

Siihen päättyi hänen koelentäjän uransa, eikä Have Blue 1:n hylkyäkään voinut enää korjata.

Have Blue 2 teki 52 lentoa, kunnes siitä petti useita järjestelmiä ja lentäjän oli jälleen laukaistava heittoistuin.

Molemmat hylyt on haudattu puskutraktoreilla autiomaahan tuntemattomaksi jääneeseen paikkaan.

Onnettomuuksista huolimatta sekä Lockheed että ilmavoimat uskoivat yhä hankkeeseen, ja lopullinen malli suunniteltiin peitenimellä Senior Trend.

Tutkan kehittyminen vaikutti lentokoneiden tuotantoon sodan jälkeen.

© Shutterstock

Piiloleikkiä tutkan kanssa

Sotakoneet ovat aina pyrkineet piiloutumaan viholliselta, mutta keinot ovat vaihdelleet ajan mittaan.

  • Alemmas:

    Vanhin tapa piiloutua on lentää matalalla, jolloin rinteet, puut ja korkeat rakennukset suojaavat tutkahavainnoilta. Esteet ovat kuitenkin myös uhka lentäjälle.

  • Harhautus:

    Jos tutkalta ei voi piiloutua, sitä voi yrittää harhauttaa. Toisessa maailmansodassa brittiläisistä lentokoneista heiteltiin alumiinisilppua, joka maahan leijaillessaan näytti vihollisen tutkassa suurelta pommikoneelta.

  • Ylemmäs:

    Tutkan kantama on rajallinen. 1950-luvulla Neuvostoliiton tutkat eivät havainneet yli 20 kilometrin korkeudessa lentäviä koneita. Siksi yhdysvaltalainen Lockheed kehitti vakoilukone U-2:n, joka pystyi lentämään 21 kilometrin korkeudessa ja ottamaan sieltä kuvia Neuvostoliiton tukikohdista.

  • Nopeammin:

    Tutkahavainnolla ei ole väliä, mikäli sen paljastamaan kohteeseen ei osuta. Lockheedin vakoilukone SR-71 lensi 1960-luvulla peräti 3 500 kilometrin tuntivauhtia, joten Neuvostoliiton ohjukset eivät ehtineet saada sitä kiinni, ennen kuin niistä loppui polttoaine.

Tyyppitunnus johtaa harhaan

Lockheed F-117 Nighthawk oli lopulta valmis tositoimiin vuonna 1983.

Sen siivet olivat suhteessa suuremmat kuin prototyypissä ja peräsimet oli uusittu täysin, joten se oli paljon vakaampi – muttei edelleenkään näkynyt tutkassa.

Lentokonetyypin nimityksessä F-117 kirjain F tuli sanasta fighter eli hävittäjä, mutta kone oli silti suunniteltu iskemään maassa oleviin kohteisiin.

Sen lento-ominaisuuksilla sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia kohtaamisessa vihollisen hävittäjän kanssa.

Se aseistettiinkin vain pommein, joiden maksimikuorma oli 2 300 kiloa.

Nighthawk oli luotu taisteluun Neuvostoliittoa vastaan, mutta siihen se ei koskaan joutunut.

Kylmä sota oli jo ohi, kun Yhdysvallat iski Panamaan vuonna 1989, jolloin kaksi Nighthawkia teki konetyypin ensimmäiset pommitukset.

Varsinainen tulikaste tuli kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin Persianlahden sodassa osana kansainvälisen liittouman toimia Kuwaitiin hyökännyttä Irakin Saddam Husseinia vastaan.

”Kukaan ei tuntunut aavistavan minun olevan taivaalla.”
Lentäjä Gregory Feest Bagdadin yllä 1991

Nighthawkien tehtävä oli käynnistää hyökkäys Irakia vastaan yöllä 16. tammikuuta 1991.

Ensimmäistä konetta lensi Gregory Feest kohteenaan Bagdadin lähellä sijainnut bunkkeri. Irakilla oli kattava ja edistyksellinen ilmapuolustus, joten nyt Nighthawk joutui todelliseen testiin.

”Kukaan ei tuntunut aavistavan minun olevan taivaalla”, Feest kertoi myöhemmin.

Feest lukitsi infrapunatähtäimensä bunkkeriin, ja tultuaan riittävän lähelle hän painoi laukaisinta.

Pommiluukku aukesi, ja Feest huomasi, kuinka kone keveni lähes tonnilla.

Laserohjatun pommin pudotessa kohti bunkkeria Feest otti jo kurssin kohti seuraavaa kohdettaan. Vasta bunkkerin räjähdys paljasti irakilaisille, että heitä vastaan oli hyökätty.

”Valojuovia, väläyksiä ja räjähdyksiä oli kaikkialla. Koko maa oli hetkessä hereillä – ja ilmatorjuntatulta oli enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan. Näin useiden ilmatorjuntaohjusten nousevan taivaalle, ja ne suihkivat ohitseni edestä ja takaa. Yksikään niistä ei kuitenkaan näyttänyt olevan tähdätty mitään erityistä kohti. Häivetekniikka todella toimi”, Feest totesi.

Feest puikkelehti satunnaisen tulituksen lomassa rauhallisesti seuraavaan kohteeseensa ja palasi sitten tukikohtaansa.

Pommiluukku teki koneen näkyväksi

Persianlahden sodassa ei menetetty yhtään Nighthawkia.

Seuraavan kerran sotatoimiin joutuessaan kone kuitenkin paljasti heikon kohtansa, kun Nighthawkeja lähetettiin Kosovossa olevia Serbian joukkoja vastaan.

Yhdysvaltalainen kenraali Norman Schwarzkopf sai esitellä monia Nighthawkien tuhoamia kohteita Persianlahden sodan aikana vuonna 1991.

© Getty Images

Illalla 27. maaliskuuta 1999 serbialainen ohjuspatteri havaitsi erittäin heikon tutkakaiun taivaalla.

Miehistö arveli, että kyse voisi olla yhdysvaltalaisesta häivekoneesta, mutta 1960-luvulta olevia vanhoja ilmatorjuntaohjuksia ei saatu lukittua kohteeseen, joka katosi tutkasta hetkittäin.

Sitten se yhtäkkiä näkyi aivan selvästi – yhdysvaltalainen lentäjä Darrell Zelko oli avannut pommiluukun, joka heijasti tutkasignaalin suoraan takaisin.

Zelko pudotti pomminsa, sulki luukun ja lähti paluumatkalle, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että häntä kohti oli juuri laukaistu kaksi ohjusta.

Toinen niistä kadotti kohteensa, mutta toinen osui ja räjäytti suuren osan Nighthawkin toisesta siivestä.

Zelko laukaisi välittömästi heittoistuimen, ja pian hän mätkähti keskelle vihollisen maaperää.

Hänen onnekseen ensimmäisinä hänen luokseen ehtivät yhdysvaltalaiset helikopterit.

Nighthawk-kone pudottamassa 900 kilon laserohjattua, itse kohteeseensa hakeutuvaa pommia osana harjoitusta. Samaa pommityyppiä käytettiin Persianlahden sodassa.

© USAF/Edward Snyder

Nighthawkit selvisivät vielä yhdestä sodasta, Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin vuonna 2003, kunnes ne pääsivät vuonna 2008 vanhentuneina eläkkeelle.

Häivetekniikka oli kehittynyt niin, ettei 30 vuotta vanhalle pohjalle rakennettua konetta kannattanut enää käyttää.

Lockheed tuotti myös seuraavan sukupolven häivekoneen, paljon nopeamman ja ketterämmän hävittäjän F-22 Raptorin.

Sen on nykyisin korvaamassa Lockheedin F-35 Lightning II, joka on yksi Suomen mahdollisista Hornetin korvaavista uusista hävittäjistä.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota