Näkymätön F-117 oli tyly tappaja

Lockheed ilmoittautui itse mukaan

Vuonna 1974 Yhdysvaltojen puolustusministeriö käynnisti hankkeen nimeltä ”Project Harvey” ja kutsui mukaan viisi maan johtavaa lentokonevalmistajaa. Hankkeen nimi viittasi elokuvaan, jossa esiintyi Harvey-niminen kaksimetrinen näkymätön kaniini.

Kaksi yhtiötä kieltäytyi saman tien, ja kolmas olisi halunnut ennemmin kehitellä elektronisia vastatoimia kuin keksiä aivan uudenlaisen koneen.

Jäljelle jäivät McDonnell Douglas ja Northrop, mutta vuonna 1975 kisaan ilmoittautui kolmaskin yhtiö, Lockheed.

Kalifornialainen Lockheed oli alun perin jätetty kutsumatta, koska se ei ollut tuottanut hävittäjiä liki kymmeneen vuoteen, mutta yhtiön johtaja huomautti puolustusministeriölle, että se oli kuitenkin valmistanut pienen tutkakaiun vakoilukoneita ja drooneja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulle CIA:lle.

Lockheedin kehitysosasto, josta käytettiin peitenimeä Skunk Works, oli valmis ottamaan haasteen vastaan.

Ensimmäistä kertaa lentokonetta ei suunniteltaisi lähtökohtana aerodynamiikka vaan sähkömagnetismi.

Malli ei häikäissyt kauneudellaan

Skunk Worksilla ryhdyttiin töihin, ja kehitysosaston johtaja pyysi neropattejaan heittelemään ideoita.

”Miten valmistetaan lentokone, joka ei näy tutkassa?”

”No mutta sehän on yksinkertaista”, vastasi Denys Overholser. Hän oli ryhmän numerohirmu, ja hänen tehtävänsä oli varmistaa, että esiteltävän koneen tutkakaiku olisi mahdollisimman pieni.

”Käytetään vain suoria pintoja ja sijoitetaan niiden kulmat pois tutkan näkökentästä. Silloin energia heijastuu pois.”

Overholser kehitti seuraavien kolmen viikon aikana tietokoneohjelman, joka pystyisi laskemaan, kuinka näkyviä erilaiset versiot koneen rungosta olisivat tutkassa.

Ironista kyllä, hän hyödynsi työssään erään neuvostoliittolaisen tutkijan vanhoja teorioita, joita Neuvostoliiton ilmavoimat eivät olleet pitäneet hyödyllisinä.

Kun ohjelma oli valmis, Overholser pani sen tekemään laskelmia kollegoidensa tuottamista 20 ehdotuksesta ”näkymättömäksi lentokoneeksi”.

Kuten Overholser oli alusta asti arvellut, kaikissa ehdotuksissa oli suoria pintoja ja teräviä kulmia.

Vuonna 1975 tietokoneet eivät vielä kyenneet niin monimutkaisiin laskelmiin, jollaisia pyöreämuotoinen kone olisi vaatinut.

Tulosten perusteella valittiin lupaavin ehdotus, ja Skunk Works rakensi siitä puisen mallin.

Malli oli varsin omituisen näköinen

Sen siivet ja pohja muodostivat tasaisen kolmikulmaisen pinnan, josta runko ja moottorit kohosivat ylöspäin kuin joukko pieniä pyramideja.

Tämä lentokone ei takuulla voittaisi kilpailua sen enempää kauneudessa kuin ketteryydessäkään. Mallin tasaiset pinnat ja veitsenterävät kulmat toivat mieleen hiotun jalokiven, ja se saikin pian liikanimen Hopeless Diamond, ”toivoton timantti”, joka oli tunnetun jättimäisen Hope-timantin nimeen perustuva ironinen sanaleikki.

Puinen malli nostettiin pylvään päähän tutkatestejä varten.

Kun laitteet käynnistettiin, näytöllä erottui vain pylväs, joten teknikoiden oli ajettava testipaikalle nähdäkseen, oliko Hopeless Diamond pudonnut.

Malli kuitenkin killui yhä paikoillaan, joten voidakseen testata lentokonemalliaan luotettavasti Skunk Worksin oli siis rakennettava myös pylväs, joka ei tuottaisi tutkakaikua.

Tulokset olivat niin vaikuttavia, että Lockheed kutsui ilmavoimat tutustumaan Hopeless Diamondiin. Esittely alkoi kuitenkin kehnosti, kun malli antoikin yllättäen paljon suuremman tutkakaiun kuin oli odotettu.

Lockheedin teknikot pohtivat kuumeisesti selitystä asialle, kunnes testipaikalta soitettiin ja kerrottiin, mistä oli kyse: lentokoneen päälle oli laskeutunut lintu! Kun otus saatiin pelästytettyä pois auton torvea tööttäilemällä, tutkasignaali katosi – malli oli täysin näkymätön.

Siihen mennessä McDonnell Douglas oli jo luopunut yrityksistä rakentaa halutunlainen kone ja Northropin mallikoneen tutkakaiku oli liki kymmenkertainen Hopeless Diamondiin verrattuna.

Lockheed oli voittaja, ja se ryhtyi rakentamaan prototyyppiä.

Lentäjä pelastui heittoistuimella

Vuonna 1977 Lockheedin tehtailla oli valmiina kaksi prototyyppiä. Peitenimen Have Blue saaneet koneet oli rakennettu salaa, sillä Neuvostoliitto ei missään nimessä saanut saada vihiä hankkeesta.

Prototyyppejä saattoi hädin tuskin kutsua lentokoneiksi.

Mahdollisimman pienen tutkakaiun vuoksi niiden aerodynamiikka oli niin surkea, että ne pysyivät ilmassa vain peräsintä ja siivekkeitä jatkuvasti säätelevän elektronisen FBW-ohjausjärjestelmän ansiosta.

Ilman sitä kone joutuisi syöksykierteeseen.

Have Blue nousi ilmaan ensimmäistä kertaa joulukuussa 1977. Se ei ollut aivan niin vaikea käsitellä kuin oli pelätty, mutta ei se silti ollut mikään ilo lentää.

Puoli vuotta ensilennon jälkeen koneen ollessa laskeutumassa 37. lennoltaan kävi huonosti.

”Minun piti juuri laskea nokkaa oikaistakseni koneen, kun kohtauskulma muuttui äkisti. Kone putosi kaksi metriä toinen kylki edellä ja osui kiitorataan”, kertoi koelentäjä Bill Park myöhemmin.

Park veti koneen saman tien ylös, mutta isku oli vääntänyt laskutelineen niin, ettei laskeutuminen enää onnistuisi turvallisesti.

Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laukaista heittoistuin.

Park sai laukaisussa aivotärähdyksen, ja hänen jalkansa murtui hänen pudotessaan laskuvarjon varassa tajuttomana maahan.

Siihen päättyi hänen koelentäjän uransa, eikä Have Blue 1:n hylkyäkään voinut enää korjata.

Have Blue 2 teki 52 lentoa, kunnes siitä petti useita järjestelmiä ja lentäjän oli jälleen laukaistava heittoistuin.

Molemmat hylyt on haudattu puskutraktoreilla autiomaahan tuntemattomaksi jääneeseen paikkaan.

Onnettomuuksista huolimatta sekä Lockheed että ilmavoimat uskoivat yhä hankkeeseen, ja lopullinen malli suunniteltiin peitenimellä Senior Trend.

Tyyppitunnus johtaa harhaan

Lockheed F-117 Nighthawk oli lopulta valmis tositoimiin vuonna 1983.

Sen siivet olivat suhteessa suuremmat kuin prototyypissä ja peräsimet oli uusittu täysin, joten se oli paljon vakaampi – muttei edelleenkään näkynyt tutkassa.

Lentokonetyypin nimityksessä F-117 kirjain F tuli sanasta fighter eli hävittäjä, mutta kone oli silti suunniteltu iskemään maassa oleviin kohteisiin.

Sen lento-ominaisuuksilla sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia kohtaamisessa vihollisen hävittäjän kanssa.

Se aseistettiinkin vain pommein, joiden maksimikuorma oli 2 300 kiloa.

Nighthawk oli luotu taisteluun Neuvostoliittoa vastaan, mutta siihen se ei koskaan joutunut.

Kylmä sota oli jo ohi, kun Yhdysvallat iski Panamaan vuonna 1989, jolloin kaksi Nighthawkia teki konetyypin ensimmäiset pommitukset.

Varsinainen tulikaste tuli kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin Persianlahden sodassa osana kansainvälisen liittouman toimia Kuwaitiin hyökännyttä Irakin Saddam Husseinia vastaan.

Nighthawkien tehtävä oli käynnistää hyökkäys Irakia vastaan yöllä 16. tammikuuta 1991.

Ensimmäistä konetta lensi Gregory Feest kohteenaan Bagdadin lähellä sijainnut bunkkeri. Irakilla oli kattava ja edistyksellinen ilmapuolustus, joten nyt Nighthawk joutui todelliseen testiin.

”Kukaan ei tuntunut aavistavan minun olevan taivaalla”, Feest kertoi myöhemmin.

Feest lukitsi infrapunatähtäimensä bunkkeriin, ja tultuaan riittävän lähelle hän painoi laukaisinta.

Pommiluukku aukesi, ja Feest huomasi, kuinka kone keveni lähes tonnilla.

Laserohjatun pommin pudotessa kohti bunkkeria Feest otti jo kurssin kohti seuraavaa kohdettaan. Vasta bunkkerin räjähdys paljasti irakilaisille, että heitä vastaan oli hyökätty.

”Valojuovia, väläyksiä ja räjähdyksiä oli kaikkialla. Koko maa oli hetkessä hereillä – ja ilmatorjuntatulta oli enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan. Näin useiden ilmatorjuntaohjusten nousevan taivaalle, ja ne suihkivat ohitseni edestä ja takaa. Yksikään niistä ei kuitenkaan näyttänyt olevan tähdätty mitään erityistä kohti. Häivetekniikka todella toimi”, Feest totesi.

Feest puikkelehti satunnaisen tulituksen lomassa rauhallisesti seuraavaan kohteeseensa ja palasi sitten tukikohtaansa.

Pommiluukku teki koneen näkyväksi

Persianlahden sodassa ei menetetty yhtään Nighthawkia.

Seuraavan kerran sotatoimiin joutuessaan kone kuitenkin paljasti heikon kohtansa, kun Nighthawkeja lähetettiin Kosovossa olevia Serbian joukkoja vastaan.

Illalla 27. maaliskuuta 1999 serbialainen ohjuspatteri havaitsi erittäin heikon tutkakaiun taivaalla.

Miehistö arveli, että kyse voisi olla yhdysvaltalaisesta häivekoneesta, mutta 1960-luvulta olevia vanhoja ilmatorjuntaohjuksia ei saatu lukittua kohteeseen, joka katosi tutkasta hetkittäin.

Sitten se yhtäkkiä näkyi aivan selvästi – yhdysvaltalainen lentäjä Darrell Zelko oli avannut pommiluukun, joka heijasti tutkasignaalin suoraan takaisin.

Zelko pudotti pomminsa, sulki luukun ja lähti paluumatkalle, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että häntä kohti oli juuri laukaistu kaksi ohjusta.

Toinen niistä kadotti kohteensa, mutta toinen osui ja räjäytti suuren osan Nighthawkin toisesta siivestä.

Zelko laukaisi välittömästi heittoistuimen, ja pian hän mätkähti keskelle vihollisen maaperää.

Hänen onnekseen ensimmäisinä hänen luokseen ehtivät yhdysvaltalaiset helikopterit.

Nighthawkit selvisivät vielä yhdestä sodasta, Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin vuonna 2003, kunnes ne pääsivät vuonna 2008 vanhentuneina eläkkeelle.

Häivetekniikka oli kehittynyt niin, ettei 30 vuotta vanhalle pohjalle rakennettua konetta kannattanut enää käyttää.

Lockheed tuotti myös seuraavan sukupolven häivekoneen, paljon nopeamman ja ketterämmän hävittäjän F-22 Raptorin.

Sen on nykyisin korvaamassa Lockheedin F-35 Lightning II, joita myös Suomi päätti hankkia poistuvien Hornetien tilalle.