Lentävä lentotukialus kuljetti hävittäjiä

Noin puolitoista tuntia myöhemmin USS Macon – maailman ainoa lentävä lentotukialus ja Yhdysvaltojen laivaston ylpeys ja murheenkryyni – lojui Tyynenmeren pohjassa.

Näin ilmalaiva koki saman kohtalon kuin sen sisaralus USS Akron, joka oli syöksynyt mereen kaksi vuotta aiemmin. Yhdysvaltalaiset tutkijat paikansivat USS Maconin viimeisen leposijan noin 450 metrin syvyydessä vasta 55 vuoden päästä. Onnettomuus merkitsi yhden aikakauden päättymistä ilmailun historiassa.

Saksalaiskreivin keksintö

Yhdysvaltalaiset olivat seuranneet tarkasti, miten Saksa oli hyödyntänyt kreivi Ferdinand von Zeppelinin kehittämää ilmalaivaa ensimmäisessä maailmansodassa. Zeppeliineiksi kutsutuissa ilmalaivoissa oli jäykkä mutta kevyt metallirunko.

Sen ansiosta niillä voitiin kuljettaa lastia, pommeja ja miehistöä toisin kuin jäykistämättömillä ilmalaivoilla. Saksan armeija käytti zeppeliinejä sodan ensi vuosina tiedusteluun sekä muun muassa Britanniaan suunnattuihin pommituslentoihin.

Ilmalaivoissa oli kuitenkin heikkoutensa, eikä niistä ollut lopulta vastusta liittoutuneiden kehittyneelle ilmatorjuntatulelle ja hävittäjälentokoneille.

Valtavia määriä erittäin helposti syttyvää vetyä sisältävät ilmalaivat ei selvästikään ollut hyvä idea sotatoimialueilla. Sodan jälkeen eurooppalaiset suurvallat keskittyivätkin kehittämään jäykistettyjä ilmalaivoja sotilaallisen käytön sijaan matkustajaliikenteeseen.

Yhdysvalloissa laivasto kuitenkin uskoi ilmalaivojen mahdollisuuksiin, sillä se pystyi käyttämään nostokaasuna vedyn sijaan heliumia ja Yhdysvalloissa on paljon heliumia sisältäviä maakaasuesiintymiä. Heliumin erottaminen maakaasusta on helppoa, ja se on ilmaa kevyempää, kuten vety, mutta ei syty niin helposti.

Kaksi suurta merta vartioitavana

Yhdysvalloissa kiinnostus ilmalaivoihin johtui etenkin siitä, että maata ympäröi kaksi suurta valtamerta, Atlantti ja Tyynimeri, joilta vihollislaivasto voisi huomaamatta lipua rannikon tai Havaijilla sijaitsevan Pearl Harborin tukikohdan lähelle.

Siksi laivastolle oli tärkeää pystyä valvomaan suuria merialueita mahdollisimman tehokkaasti. Jo vuosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen asiantuntijaryhmä suositteli laivastoa panostamaan ilmalaivoihin.

Laivaston johto innostui ideasta, sillä ilmalaivat saattoivat olla jopa kolme kertaa nopeampia kuin nopeimmat pinta-alukset.

Lisäksi ilmalaivoihin pystyi lastaamaan monta kertaa painavamman lastin kuin sotien välisen ajan suurimpiinkaan lentokoneisiin, ja 1920-luvulla jättien lentoaika oli ainakin kymmenen kertaa niin pitkä kuin lentokoneilla.

Noihin aikoihin hävittäjä- ja pommikoneiden toimintasäde oli harvoin enempää kuin 400 kilometriä, ja ne tarvitsivat yleensä laskeutumispaikan maissa, sillä lentotukialukset olivat erittäin kalliita ja harvinaisia.

Siksi ilmalaivojen, joiden toimintamatka oli jopa 11 000 kilometriä, uskottiin voivan helposti hallita ilmatilaa maailman merillä.

Zeppeliini sotakorvauksena

Vuonna 1919 Yhdysvaltain laivasto sai luvan rakentaa ilmalaivan ja perustaa sille lentokentän Lakehurstiin. Vuonna 1923 valmistui yhdysvaltalaisten ensimmäinen jäykkä ilmalaiva, Shenandoah.

Seuraavana vuonna yhdysvaltalaiset saivat tuliterän ilmalaivan Zeppelinin tehtaasta Saksasta osana ensimmäisen maailmansodan sotakorvauksia. Uusi zeppeliini sai nimen USS Los Angeles.

Kummatkin ilmalaivat olivat kuitenkin liian pieniä jotta niistä olisi ollut laivastolle varsinaista hyötyä tositoimissa, joten niitä käytettiin lähinnä koulutusaluksina.

Vuonna 1925 Shenandoah kuitenkin hajosi myrskyssä kahtia, ja 14 henkeä sen 43 hengen miehistöstä kuoli turmassa.

Tapauksen jälkeen useat kongressin jäsenet ja lehdistö vaativat suureen ääneen lopettamaan veronmaksajien rahojen syytämisen moisiin kuolemanloukkuihin.

Laivaston komentaja kuitenkin sulki korvansa kritiikiltä, sillä hän uskoi edelleen vahvasti ilmalaivojen sotilaalliseen potentiaaliin.

Yhdysvaltalaiset lentokonesuunnittelijat olivatkin saaneet idean: laivasto voisi rakentaa niin suuren ilmalaivan, että sillä voisi kuljettaa myös 3–8 lentokonetta.

Lentokoneet suojelisivat ilmalaivaa, mutta niitä voitaisiin käyttää myös tiedusteluun emäaluksen ohella. Mullistava idea lentävästä lentotukialuksesta oli syntynyt, mutta sitä päästiin toteuttamaan vasta kolmen vuoden päästä.

Torjuttu idea sai mahdollisuuden

Ajatus hävittäjiä kuljettavasta ilmalaivasta ei ollut alun perin yhdysvaltalainen, vaan ensimmäisessä maailmansodassa sekä saksalaiset että britit olivat kokeilleet lentokoneen lähettämistä matkaan ilmalaivan rungon alta.

Yhdysvaltalaiset jalostivat ideaa pidemmälle niin, että lentokone myös palaisi ilmassa leijuvaan ilmalaivaan. Uutta oli myös se, että ilmalaivaa voisi käyttää lentotukialuksena usealle lentokoneelle.

Kun ajatus esiteltiin kongressille, poliitikot ja Yhdysvaltain laivaston johto eivät kuitenkaan olleet enää niin innostuneet ilmalaivojen sotilaallisesta käytöstä kuin heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lentokoneet olivat kehittyneet valtavasti. Ne pystyivät nyt lentämään pidempään kuin aiemmin ja kuljettamaan raskasta lastia. Ilmalaivoja pidettiin jo vanhentuneina menneisyyden jäänteinä.

Siitä huolimatta Yhdysvaltain laivaston lentävien lentotukialusten, USS Akronin ja USS Maconin, rakentamiselle näytettiin vihreää valoa kiihkeiden neuvotteluiden jälkeen vuonna 1928.

Vain yhdellä yrityksellä oli asiantuntemusta teknisesti vaativaan tehtävään: uudella Goodyear-Zeppelin Companylla, joka oli perustettu yhdysvaltalaisen rengas- ja kumiyhtiön Goodyearin ja vuoteen 1937 asti kuuluisia zeppeliinejä valmistaneen saksalaisen Luftschiffbau Zeppelinin yhteistyönä.

VIDEO: Katso välähdyksiä USS Akronin rakentamisesta

Vaikka hankkeen saksalaisella yhteistyökumppanilla oli valtavasti kokemusta alalta, tehtävä oli vaativa niin amerikkalaisille kuin saksalaisillekin insinööreille.

Ilmalaivojen lisäksi pitäisi rakentaa jättimäinen hangaari alusten valmistusta varten sekä kouluttaa suuri määrä teknikoita sekä satoja työläisiä työskentelemään Yhdysvalloissa käytännössä aiemmin tuntemattoman tekniikan parissa.

Koneet kiinnittyivät trapetsiin

Sillä välin kun ensimmäistä lentotuki-ilmalaivaa USS Akronia rakennettiin, pieni joukko yhdysvaltalaislentäjiä harjoitteli lentoonlähtöä ja paluuta hieman pienemmällä USS Los Angeles -zeppeliinillä.

Yhdysvaltojen ilmavoimien lentäjät olivat jo 1920-luvun puolivälissä kokeilleet onnistuneesti lentokoneen kiinnittymistä telineeseen, niin sanottuun trapetsiin, joka oli asennettu pienen, jäykistämättömän TC-3-ilmalaivan rungon alle.

VIDEO: Katso hurja temppu ilmassa

Joulukuun 15. päivänä 1924 lentäjä Clyde Finter oli ensimmäisenä maailmassa kiinnittynyt lentokoneella toiseen lentävään koneeseen. Laivaston lentäjien oli nyt opeteltava täsmälleen sama operaatio. Sitä varten samankaltainen teline kiinnitettiin USS Los Angeles -zeppeliiniin, jolla lentäjät harjoittelisivat, kunnes Akron ja Macon valmistuisivat.

Kokeilusta tuli menestys. Suuressa lentonäytöksessä elokuussa 1929 USS Los Angeles ja sen pilotit veivät kaiken huomion muilta näytöksessä esiintyneiltä lentäjiltä, kuten Charles Lindberghiltä.

Yli 100 000 katsojaa ihaili valtavaa ilmalaivaa sen ilmestyessä horisonttiin saattajinaan lentokoneita, jotka näyttivät sen rinnalla pieniltä itikoilta. Maasta nousi yksi lentokone, joka kiinnittyi ilmassa ilmalaivan telineeseen.

Ilmalaivassa odotti toinen lentäjä, joka kapusi telineessä keikkuvaan lentokoneeseen, ja sitten kone palasi maahan. Lentäjät olivat todistaneet, että henkeäsalpaava temppu oli mahdollista suorittaa – ja että lentävät lentotukialukset olivat toteutettavissa.

Pulassa 300 metrin korkeudessa

Ensimmäinen lentävä lentotukialus oli valmis vajaan kolmen vuoden työn jälkeen vuonna 1931. Yhdysvaltalaiset olivat uutuudesta haltioissaan.

Hopeanhohtoinen, 239 metriä pitkä, 47 metriä korkea ja 180 tonnia painava USS Akron oli vaikuttava näky ja kiinnosti ihmisiä valtavasti. Jopa 200 000 ihmistä oli saapunut ilmalaivan valmistushangaarille Akroniin Ohioon katsomaan aluksen lähtöä ensilennolleen.

Jopa yhdysvaltalainen lehdistö, joka oli alun perin suhtautunut kriittisesti kalliiseen projektiin, suolsi ylistäviä sanoja ”ilmojen taistelualuksesta” ja ”taivaan risteilijästä”.

Harjoituksissa USS Akron pystyikin tehokkaasti etsimään ja valvomaan vihollisen laivoja, mutta pian ilmalaivasta alettiin kuulla taas myös kriittisiä kommentteja.

VIDEO: Katso, miten ilmalaiva nousee ilmaan ja lentää

Yksi ongelma oli, että ilmalaiva joutui ensimmäisinä kuukausina operoimaan ilman lentokoneitaan, sillä siihen ei ollut vielä asennettu lähtö- ja paluutelinettä. Harjoituksissa ilmalaivan varjostamien lentotukialusten lentokoneet ilmoittivat usein ”ampuneensa alas” ilmalaivan.

Kokeiden perusteella oli siis selvää, että ilmalaivan tulisi itse kätkeytyä pilviin turvalliseen korkeuteen ja antaa pelkästään lentokoneidensa hoitaa tiedustelu.

Soraäänet vain lisääntyivät, kun yhdestä USS Akronin painolastitankista pääsi mekaanisen virheen vuoksi yhtäkkiä syöksymään ulos viisi tonnia vettä sen ollessa laskeutumassa kentälle San Diegon lähellä. Alus oli jo muutenkin vaarallisen kevyt käytettyään lennolla 50 tonnia polttoainetta, ja niinpä se kohosi salamannopeasti 300 metrin korkeuteen.

Valitettavasti kolme niistä miehistä, jotka olivat olleet ohjaamassa ilmalaivaa paksuilla köysillä kiinnitysmastoon, ei ennättänyt irrottaa köysistä vaan tempautui aluksen mukana ilmaan.

Kahden ote lipesi pian ja he syöksyivät kuolemaan, kolmas roikkui köyteen takertuneena yli tunnin, ennen kuin hänet onnistuttiin hilaamaan ilmalaivaan.

VIDEO: Katso maahenkilöstöä toiminnassa

Arvostelijat moittivat ilmalaivaa ”hallitsemattomaksi”, eikä kulunut kauankaan, kun epäonnen ilmalaiva joutui vielä pahempaan onnettomuuteen.

Illalla 3. elokuuta 1933 USS Akron lähti tukikohdastaan Lakehurstista harjoituslennolle Atlantille. Mukana oli 76 miehistön jäsentä, joista vain kolme palaisi kotiin perheensä luo.

Ensimmäinen lentävä lentotukialus putosi

Säätiedotus oli luvannut suotuisaa säätä, mutta yhtäkkiä sää muuttui ja nousi voimakas myrsky. USS Akron menetti tuulenpuuskissa nopeasti korkeutta, kunnes lopulta sen perä osui veteen ja koko ilmalaiva alkoi upota.

Puoli tuntia myöhemmin saksalainen laiva noukki merestä neljä miestä, joista yksi menehtyi pian. 73 ihmistä hukkui, mukana ilmalaivojen innokas puolestapuhuja, kontra-amiraali William Moffett, joka oli poikkeuksellisesti pyytänyt päästä mukaan harjoituslennolle.

Onnettomuus vei kerralla lähes kolmanneksen laivaston kokeneesta ilmalaivahenkilöstöstä, ja tapaus järkytti suuresti ihmisiä kaikkialla Yhdysvalloissa.

Uhrien suuri määrä johtui pääasiassa siitä, että ilmalaivassa ei ollut yhtä ainoaa pelastusliiviä ja vain yksi pelastusvene. Tragedia vain syveni, kun eloonjääneitä etsimään lähetetty pieni ilmalaiva syöksyi myös mereen ja kaksi ihmistä kuoli. Presidentti Roosevelt totesi myöhemmin liikuttuneena:

”Akronin ja sen miehistön, rohkeiden upseerien ja miesten, menettäminen on kansallinen katastrofi… Alukset ovat korvattavissa, mutta kansakunnalla ei ole varaa menettää sellaisia miehiä kuin kontra-amiraali William Moffett ja hänen kanssaan kuollut miehistö, jotka ylläpitivät laivaston perinteitä viimeiseen asti.”

Hieno taktiikka tuli liian myöhään

Alle kolme viikkoa USS Akronin haaksirikon jälkeen USS Macon oli valmis ja lähtemässä ensimmäiselle lennolleen. Insinöörit olivat ottaneet oppia virheistä, joita Maconin sisaraluksen kohdalla oli tehty.

Macon pystyi esimerkiksi jo ensimmäisellä lennolla kantamaan mukanaan viittä pientä hävittäjää, ja lisäksi harjoittelulennot antoivat syytä optimismiin.

Kokeiltuaan useita eri tiedustelutaktiikoita aluksen miehistö kehitti erittäin tehokkaan taktiikan. Lentokoneet lähetettiin sekä styyrpuuriin että paapuuriin ohjeenaan lentää 60 asteen kulmassa ilmalaivaan nähden ja kaksi kertaa niin nopeasti kuin ilmalaiva.

Puolen tunnin päästä lentokoneet kääntyisivät taas 60 astetta ja lentäisivät takaisin Maconille, joka oli liikkunut sen verran eteenpäin, että koneet ja ilmalaiva kohtasivat. Uuden taktiikan ansiosta ilmalaiva ja sen lentokoneet pystyisivät valvomaan valtavia alueita.

Maconista tulisi nyt käytännössä lentävä lentotukialus, jonka ensisijainen tehtävä oli toimia emäaluksena hävittäjilleen ja pysyttäytyä muuten vihollisen näkymättömissä.

Aika oli kuitenkin jo ajanut ilmalaivojen ohi. Lentokoneiden toimintamatka oli pidentynyt niin paljon, että ne pystyivät päihittämään ilmalaivat, ja perinteisiä lentotukialuksia lentokoneineen oli rakennettu yhä enemmän.

Maconilla ja sen lentokoneilla oli kuitenkin edelleen yksi etu puolellaan: se oli paljon nopeampi kuin meressä kulkevat alukset. Toisaalta ilmalaivat olivat edelleen haavoittuvia ilmatorjuntatykeille ja kelluvien lentotukialusten lentokoneille, eikä niiden hyötyarvo vastannut niiden taloudellisia ja inhimillisiä kustannuksia.

Yksi ilmailun aikakausi päättyi

Muutama kuukausi ennen Maconin viimeistä matkaa useita sen perän metalliosia oli vaurioitunut laivaston harjoituksissa. Osat korjattiin pikaisesti väliaikaisesti, jotta ilmalaiva pystyi jatkamaan lentoaan.

Seuraavina kuukausina vaihdettiin osat, jotka kiinnittivät pyrstön kaksi korkeusvakainta sekä alemman sivuvakaimen ilmalaivaan. Ylempää sivuvakainta ei kuitenkaan ehditty korjata, ennen kuin Macon jo lähti jälleen tehtävälle Tyynellemerelle.

Majakanvartija apulaisineen seisoi 12. helmikuuta 1935 Point Surissa Kalifornian rannikolla ja katseli ilmalaivaa kiikareilla. He näkivät, että Macon oli suurissa vaikeuksissa.

Maconin ylempi sivuvakain repeytyi irti, ja puolen tunnin kamppailun jälkeen ilmalaiva osui veteen runsaan viiden kilometrin päässä rannasta. Vajaassa tunnissa Macon katosi kokonaan pinnan alle.

Toisin kuin Akronissa, Maconissa oli sekä pelastusliivejä että kumiveneitä. Vain kaksi sen 83 hengen miehistöstä kuoli, mutta onnettomuus merkitsi kuitenkin lopullista päätöstä lentävien lentotukialusten tarulle.

Myös ilmalaivojen tulevaisuus matkustajaliikenteessä sai kuoliniskun pari vuotta myöhemmin vuonna 1937, kun koko maailma todisti järkyttävää katastrofia.

Saksalainen matkustajailmalaiva Hindenburg, jossa oli kaasuna Yhdysvaltojen heliumin vientikiellon vuoksi vetyä, syttyi palamaan laskeutuessaan Lakehurstin lentokentälle.

Liekkihelvetti ikuistettiin filmille, ja kuvat onnettomuudesta levisivät kaikkialle maailmaan.

Kuusi vuotta sen jälkeen kun Yhdysvaltojen viimeinen lentävä lentotukialus oli uponnut, suuri japanilaislaivasto lähestyi mereltä yhdysvaltalaisten huomaamatta ja siltä nousseet lentokoneet hyökkäsivät Yhdysvaltojen lentotukikohtaan Pearl Harboriin Havaijilla.

Voidaan vain arvailla, olisiko lentävä lentotukialus havainnut laivaston ajoissa ja ehtinyt varoittaa siitä. Yksi asia on kuitenkin varma – USS Akronin ja USS Maconin tehtävä oli ollut estää juuri sellainen katastrofi.