Kreikkalainen tuli merellä

Kreikkalainen tuli – keskiajan salaperäinen superase

Muslimit valloittivat laajoja alueita 600-luvulla, mutta yksi ase pysäytti heidät: kaiken nielevä kreikkalainen tuli, jonka valmistusohje oli yksi keskiajan varjelluimmista salaisuuksista.

Muslimit valloittivat laajoja alueita 600-luvulla, mutta yksi ase pysäytti heidät: kaiken nielevä kreikkalainen tuli, jonka valmistusohje oli yksi keskiajan varjelluimmista salaisuuksista.

Osprey Publishing

85 vuotta profeetta Muhammadin kuoleman jälkeen muslimit aloittivat aggressiivisen valloitussodan, ja syyskuussa 717 muslimien laivasto purjehti Bosporinsalmeen Bysantin valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin edustalle.

Laivoissa oli valmiudessa tuhansia arabisotilaita. Konstantinopolin valloitus avaisi muslimeille tien Eurooppaan, jolloin he voisivat alistaa koko Euroopan islamin alaisuuteen.

Konstantinopolia ympäröivät jykevät muurit, ja kaupungin sataman suulla oli 750 metrin pituinen paksu kettinki. Muslimisoturit katselivat ihmeissään, kun Bysantin sotilaat laskivat kettingin, jotta vihollislaivasto voisi purjehtia satamaan. Ennen kuin muslimit ehtivät hyökätä, satamasta lähti liikkeelle lukemattomia pieniä dromoneiksi kutsuttuja kaleereja, jotka suuntasivat suoraan kohti suuria vihollislaivoja.

”Laivat muuttuivat liekehtiviksi hylyiksi. Jotkut niistä törmäsivät yhä palavina sataman muuriin, ja jotkut vajosivat syvyyksiin.” Munkki Teofanes muslimien tuhosta Konstantinopolissa noin vuonna 815 jaa.

Bysanttilaiset soutivat laivansa aivan muslimialusten viereen, eikä vihollinen ehtinyt tehdä mitään. Yhtäkkiä kuului korviahuumaava pamaus ja dromonien keulaan asennetut liekinheittimet alkoivat syöstä tulenlieskoja kohti muslimien puisia laivoja. Tuli levisi nopeasti laivojen köysiin ja purjeisiin ja sotilaiden vaatteisiin.

”Laivat muuttuivat liekehtiviksi hylyiksi. Jotkut niistä törmäsivät yhä palavina sataman muuriin, ja jotkut vajosivat syvyyksiin”, bysanttilainen munkki Teofanes kuvaili Kronikka-teoksessaan noin sata vuotta myöhemmin.

Muslimit yrittivät pelastaa toveriensa hengen kaatamalla vettä heidän päälleen, mutta vesi vain ruokki tulta entisestään. Moni palava sotilas loikkasi epätoivoissaan Bosporinsalmeen, ja pian vedessä kellui vieri vieressä hiiltyneitä ruumiita.

Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen bysanttilaiset laskivat taas sataman suulla olleen kettingin, mutta muslimit olivat varmoja, että kyseessä oli ansa, ja tuholta säästyneet laivat kääntyivät ja purjehtivat tiehensä.

Konstantinopoli oli jälleen kerran torjunut valloituksen salaperäisellä superaseellaan – pelätyllä kreikkalaisella tulella, joka suojeli Konstantinopolia seuraavat 500 vuotta.

Johannes Skylitzeen kreikkalaista tulta kuvaava piirros

Kreikkalaisten tulen käyttöä kuvataan muutamissa aikalaispiirroksissa, kuten tässä kronikoitsija Johannes Skylitzeen piirroksessa 1100-luvulta.

© Biblioteca Nacional de Madrid

Nestemäinen tuli poltti kaiken

Kreikkalaisen tulen ainesosista tiedetään yhtä vähän kuin siitä, mistä Bysantin keisarit olivat saaneet tuhoisan aseen käyttöönsä.

Munkki Teofaneen mukaan kreikkalaisen tulen valmistusohjeen oli tuonut Konstantinopoliin kristitty syyrialainen oppinut Kallinikos vuoden 670 tienoilla.

Kun muslimit olivat 600-luvulla valloittaneet Syyrian, Kallinikos oli paennut Konstantinopoliin ja tuonut mukanaan tahmeaa, helposti syttyvää nestettä, joka oli lähes mahdotonta sammuttaa.

”Kallinikos, keksijä Heliopoliista, oli paennut bysanttilaisten luo. Hän oli keksinyt meritulen, joka sytytti arabien laivan palamaan ja poltti myös kaikki laivoissa olijat”, Teofanes kirjoitti Kronikassa.

Yksi harvoista kreikkalaisen tulen silminnäkijäkuvauksista on peräisin bysanttilaiselta luonnontieteilijältä Marcus Graecukselta. Hän kuvaili ainetta 1100-luvulla tummaksi ja helposti syttyväksi öljyiseksi seokseksi.

Kreikkalainen tuli on kuitenkin hieman harhaanjohtava nimitys. Sen keksivät keskiajalla ristiretkeläiset, jotka pitivät Konstantinopolin ortodoksikristittyjä kreikkalaisina. Bysanttilaiset itse kutsuivat kreikkalaista tulta ”keinotekoiseksi” tai ”tahmeaksi” tuleksi. Kutsuttiinpa ainetta miksi tahansa, se herätti pelkoa, sillä se takertui kaikkeen eikä suostunut sammumaan.

Kreikkalainen tuli ase

Kreikkalaisen tulen ruiskuttamiseen käyettyjä laitteita ei ole säilynyt nykypäiviin, mutta tutkijat ovat luoneet vanhojen piirrosten perusteella kuvan kaltaisia rekonstruktioita.

© Gts-tg

Pettureita rangaistiin salamoilla

Bysnttilaiset halusivat luonnollisesti pitää ihmeaineensa valmistusohjeen salassa. 1000-luvulla eläneen bysanttilaisen historioitsijan Georgios Kedrenoksen mukaan kreikkalaisen tulen valmistusohjeen tiesivät vain kulloinkin vallassa oleva keisari sekä tulta valmistava perhe.

Muinaisissa lähteissä ei mainita kyseisen perheen nimeä, mutta luultavasti he olivat Kallinikoksen jälkeläisiä ja kemian tuntijoita. Tieto ihmeaseesta oli tullut ”enkelien mukana Jumalalta”, keisari Konstantinos VII kirjoitti teoksessaan De administrando imperio noin vuodelta 950. Teos on keisarin seuraajalleen kirjoittama valtionhallinnon opaskirja.

Kreikkalaisen tulen salaisen reseptin paljastamisesta seurasi ”kuolemantuomio taivaasta”, sillä Konstantinoksen mukaan oli Jumalan tahto, että kreikkalaisen tulen valmistustaito hallittaisiin vain Konstantinopolissa. Hän uhkasi ”taivaan salamoilla” ja ”ikuisella tuomiolla” kaikkia, jotka lavertelivat salaisesta aseesta viholliselle.

”Liekit tuhosivat arabien laivaston täysin. Jumala siunasi bysanttilaisia suurella voitolla.” Kristitty kronikoitsija Agapius 900-luvulla

Bysantin keisarit varjelivat salaisuuttaan niin tiukasti, että kreikkalaisen tulen ruiskuttamiseen käytettyjen kojeiden rakennuspiirustuksia ei ole säilynyt. Tutkijat kuitenkin arvelevat, että bysanttilaiset ruiskuttivat palavaa nestettä sifoniksi kutsutulla pronssiruiskulla. Kronikoitsija Johannes Skylitzeen 1100-luvulta peräisin olevassa Synopsis Historion -käsikirjoituksessa on piirros, jossa bysanttilainen ruiskuttaa kreikkalaista tulta sifonilla.

Vaikka kreikkalaisen tulen valmistusohje olisikin joutunut vääriin käsiin, sen käyttäminen oli vanhojen lähteiden mukaan erittäin vaikeaa. Kun bulgaarit vuonna 812 valloittivat Bysantille kuuluneen Mesembrian, he löysivät kaupungista 36 kupariputkea ja runsaasti kreikkalaista tulta. He yrittivät käyttää bysanttilaisten liekinheittimiä – huonolla menestyksellä.

Kemistit parantelivat asetta jatkuvasti

Kreikkalaisen tulen salaisuuden tienneet bysanttilaiset kemistit uurastivat jatkuvasti tehdäkseen aseesta entistäkin tuhoisamman. Alkuperäisen ohjeen tultua Konstantinopoliin vuonna 670 keisari Konstantinuksen asemestari lisäsi reseptiin Kaukasukselta saatua naftaa eli raakaöljyä. Jotkut tutkijat uskovat, että seokseen lisättiin myös hartsia, joka teki siitä paksumpaa ja tahmeampaa.

Bysanttilaiset olivat valmiita testaamaan uutta asettaan ensimmäistä kertaa vuonna 674, kun muslimilaivasto ilmestyi Bosporinsalmeen. Tuohon aikaan menetelmä oli varsin yksinkertainen: dromoneista ruiskutettiin vihollislaivoihin polttonestettä, joka sytytettiin palamaan tulinuolilla.

Konstantinos

Konstantinos IV:tä ylistettiin lännessä ensimmäisenä hallitsijana, joka oli pystynyt pysäyttämään muslimit.

© Jozef Sedmak/Imageselect

Teho oli kauhistuttava. Teofaneen mukaan viholliset vapisivat kauhusta, ja 900-luvulla elänyt kristitty kronikoitsija Agapius kirjoitti, että ”liekit tuhosivat arabien laivaston täysin. Jumala siunasi bysanttilaisia suurella voitolla. He käyttivät kreikkalaista tulta silloin ensi kerran ja monta kertaa sen jälkeen”.

Ajan mittaan bysanttilaiset parantelivat asettaan. Vanhoista lähteistä tutkijat tietävät, että kreikkalaista tulta varastoitiin laivojen kannen alla ja sitä pumpattiin nahkaisia letkuja pitkin. Letkut johtivat pronssiputkeen, joka oli asennettu telineeseen laivan reelingin viereen.

Käskyn kuultuaan miehistö avasi venttiilin, jolloin pronssiputkesta alkoi suihkuta polttonestettä. Putkea saattoi liikutella, ja keisari Leo VI kirjoitti sotataitoja käsittelevässä Taktika-teoksessaan 890-luvulla, että nestettä voitiin ruiskuttaa ”eteenpäin, oikealle, vasemmalle, ylös ja alas”.

Pronssiputken suulla oleva kipinä sytytti polttonesteen. Keisari Leon mukaan liekinheittimestä ”kuului kova jyrinä ja siitä tuprusi tulista savua”, kun neste syttyi ja suihkusi ilmaan pitkinä lieskoina.

Kreikkalaisen tulen psykologista vaikutusta ei voi aliarvioida, ja siksi myös ruiskuputkien suuttimien muotoiluun kiinnitettiin huomiota: ”Ne oli tehty messingistä tai raudasta ja valettu näyttämään leijonilta tai tultasyökseviltä hirviöiltä”, Bysantin prinsessa Anna Komnena kirjoitti Aleksias-kronikassaan vuonna 1148.

Superase ei ollut voittamaton

Bysantin viholliset pelkäsivät syystäkin kreikkalaista tulta, mutta sen käyttö ei ollut helppoa. Esimerkiksi vastatuuli saattoi johtaa sekasortoon, jos tuuli roiskuttikin tahmeaa nestettä Bysantin omien laivojen päälle.

Juonittelu heikensi imperiumia

Kreikkalaisella tulella oli rajoituksensa. Koska sen kuljettaminen puisissa laivoissa oli vaarallista, sitä käytettiin yleensä vain nopeissa iskuissa vihollislaivojen kimppuun. Maataisteluissa sitä käytettiin kuljetusvaikeuksien vuoksi vain harvoin.

Juonet ja salaliitot rehottivat Bysantissa, ja keisarit olivat alati vaarassa joutua murhatuksi tai syrjäytetyksi ja teljetyksi loppuiäkseen luostariin.

Pelkästään vuosina 695–717 imperiumia hallitsi peräti kuusi keisaria, ja vuonna 797 Konstantinos VI:n kimppuun hyökättiin ja hänen silmänsä puhkaistiin niin raa’asti, että hän kuoli pian vammoihinsa.

”Jatkuvan raakojen vallankaappausten pelon vuoksi imperiumin ja sen kaupunkien olot kurjistuivat”, Konstantinopolin arkkipiispa Nikeforos valitti Chronographikon-kronikassaan noin vuodelta 870.

Bysanttilainen sotilas ja liekinheitin kuivalla maalla

Vanhat kuvat osoittavat, että bysanttilaiset kehittivät liekinheittimestä myös kevyemmän version käytettäväksi kuivalla maalla. Ei kuitenkaan tiedetä varmuudella, käytettiinkö kehitettyjä laitteita lopulta taistelussa.

© Christos Giannopoulos/Imageselect

Keisarit joutuivat alati pelkäämään laivaston kapinaa – ja kreikkalaisen tulen salaisuuden paljastumista. Siksi kreikkalaista tulta sai käyttää vain keisarin oma laivasto, joka vastasi pääkaupungin puolustuksesta. Sen vuoksi muut rannikkoalueet olivat alttiita hyökkäyksille.

Bulgaarien, venäläisten ja muslimien laivastoiskut yleistyivät 800-luvulta alkaen, ja esimerkiksi Kreeta koki kovia ja muslimit jopa valtasivat saaren vuonna 824. 900-luvulla Bysantin imperiumi kattoi enää nykyisen Anatolian sekä osia Kreikasta ja Italiasta.

Valtakunnassa oli niin levotonta, etteivät keisarit ja heidän kemistinsä voineet olla varmoja, että he eläisivät riittävän pitkään siirtääkseen kreikkalaisen tulen valmistuskaavan seuraavalle polvelle, ja 1200-luvun tienoilla valmistusohje katosi. Kreikkalaista tulta ei mainita esimerkiksi lähteissä, joissa kuvataan neljännen ristiretken ristiritarien hyökkäystä Konstantinopoliin vuonna 1204. Tarinat pelätystä aseesta jäivät kuitenkin elämään.

Vuonna 1250 itse paikalla ollut ranskalainen kronikoitsija Jean de Joinville kuvaili, miten muslimiarmeija kuritti ranskalaisia ristiritareita ”lohikäärmeen lieskoja muistuttavilla tulenlieskoilla, jotka suihkusivat ilmassa”.

Hänen kuvailemansa aseet olivat luultavasti heittokoneilla singottuja palavia ammuksia tai muita jäljitelmiä, eivätkä ne vetäneet vertoja Bysantin kreikkalaiselle tulelle.

1200-luvulla kreikkalaisen tulen valmistustaito oli luultavasti jo täysin kadonnut, eikä Konstantinopolilla ei ollut superasettaan turvanaan, kun sulttaani Mehmed II vuonna 1453 valloitti pääkaupungin ja murskasi sen paksut puolustusmuurit uudella superaseella – ruudilla.