Kuului korvia huumaava pamaus. Maasta nousi tulisuihku, ja joka suuntaan paiskautui kiviä ja teräviä metallinkappaleita.
Kun savu muutaman minuutin kuluttua hälveni toukokuisena aamuna vuonna 1862, yhdysvaltalaisen Yorktownin tuhoutuneella kadulla lojui viisi kuollutta ja 12 haavoittunutta pohjoisvaltioiden sotilasta.
Heidän sotilastoverinsa pälyilivät peloissaan ympärilleen. Vain muutama sekunti aiemmin he olivat hiipineet varovasti etelävaltioiden hylkäämän kaupungin halki, ja nyt he seisoivat ymmällään keskellä veristä kaaosta.
Kaikesta päätellen he olivat joutuneet tykkitulitukseen, mutta tykistöä ei näkynyt missään. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut?
Hetken kuluttua selvisi, että sotilaita oli ”runnellut ja tappanut” aivan uudenlainen ase, maamiina. Sivistymättömäksi ja epäeettiseksi pian tuomitun uuden aseen kehittäjä oli etelävaltioiden prikaatikenraali Gabriel J. Rains.
Räjähdys varoitti intiaaneista
Rains syntyi vuonna 1803 kahdeksanhenkiseen sisarusparveen Pohjois-Carolinassa, ja hän päätyi useimpien veljiensä tapaan sotilaskoulutukseen.
Todistustensa mukaan hän pärjäsi etenkin teknisessä piirtämisessä, kemiassa ja tykistöopissa – ja niissä saamansa tiedon pohjalta hän jokunen vuosi myöhemmin kehittikin räjähdysherkän cocktailin, joka muutti sodankäynnin peruuttamattomasti.
Ensimmäisinä Rainsin rakkaudesta räjähteisiin joutuivat kärsimään seminoleintiaanit Floridassa, jossa Rains oli saanut komentoonsa linnakkeen vuonna 1839. Alueella oli taajaan uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön välisiä yhteenottoja, ja intiaanit hyökkäsivät usein myös Rainsin linnakkeeseen.
Torjuakseen yllätyshyökkäyksiä Rains asensi huhtikuussa 1840 pienen ”torpedon” – kuten ensimmäisiä maamiinoja nimitettiin – noin 1,5 kilometrin päähän linnakkeesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli tyhjä tykkikranaatti, joka oli täytetty ruudilla ja johon oli viritetty laukaisulanka. Kun vihollinen osui lankaan, miina laukesi ja räjähti.
Rainsin keksintö osoittautui tehokkaaksi. Vaikka alkeelliset maamiinat olivat liian heikkoja tappaakseen, räjähdys riitti varoittamaan linnakkeen sotilaita tulossa olevasta hyökkäyksestä.
Uuden ja luovan puolustusaseen ansiosta Rains sai ylennyksen, mutta muutoin hänen esimiehensä eivät kiinnittäneet siihen mitään erityistä huomiota. Ajatus miinoista jäi kuitenkin kytemään Rainsin mieleen.
Seuraavien vuosikymmenten aikana hän työskenteli tiiviisti keksintönsä parissa ja kokeili muun muassa erilaisia lunttuja ja sytyttimiä useissa intiaanisodissa sekä Meksikon ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa vuosina 1846–1848.
Rains miinoitti Yorktownin
Kenraaliksi ylennyt Rains saapui lokakuussa 1861 Yorktowniin, Virginiaan, liittyäkseen etelävaltioiden armeijaan. Yhdysvaltojen sisällissota oli puhjennut puoli vuotta aiemmin, ja Rains oli saanut tehtäväkseen puolustaa Yorktownia sitä uhkaavalta pohjoisvaltioiden armeijalta.
Sotilasasiakirjat kertovat, että Rains taisteli ”päättäväisesti” ja osoitti ”suurta intoa ja urheutta”. Hänen vimmaisesta vastustuksestaan huolimatta etelävaltioiden ylin johto päätti, että Yorktown evakuoitaisiin ja sotilaat siirrettäisiin sieltä mukaan perustamaan uutta puolustuslinjaa lähemmäs pääkaupunki Richmondia.
Kiukkuinen Rains kieltäytyi luovuttamasta kaupunkiaan viholliselle noin vain. Etelävaltioiden sotilaiden vetäytyessä yön pimeydessä 3. toukokuuta 1862 hän piilotti suuren määrän ”torpedoja” ympäri Yorktownia ja evakuointireitin varrelle.
Osa niistä oli viritetty laukeamaan, jos joku astuisi miinan päälle, osa taas räjähtäisi, jos joku kompastuisi laukaisulankaan tai avaisi oven tai liikuttaisi työkalua, johon lanka oli kiinnitetty.
Seuraavana aamuna miinat osoittivat tehonsa. Sitä mukaa kuin pohjoisvaltioiden sotilaat etenivät Yorktowniin kaupungin kaduilla alkoi kajahdella räjähdyksiä ja tuskanhuutoja.
Uusi ase herätti suuttumusta
Pohjoisvaltioiden armeijaa Yorktownissa komentanut kenraalimajuri George B. McClellan antoi maamiinoista kuultuaan julistuksen, jossa hän tuomitsi ne jyrkästi arkalaismaisena ansana.
McClellanin mukaan moisten aseiden käyttö osoitti pelkuruutta ja vihollinen oli ”syyllistynyt mitä murhanhimoisimpaan ja barbaarisimpaan toimintaan asettaessaan torpedoja lähelle kaivoja, lähteitä, lipputankoja, ruutivarastoja ja lennätintoimistoja sekä esimerkiksi laukkuihin ja jauhotynnyreihin”.
McClellanin sanat suututtivat etelävaltioiden sotilasjohtajat, jotka tunsivat sotilaskunniaansa loukatun. Richmondin puolustuksesta vastannut kenraali Joseph E. Johnston vaati välittömästi Yorktownin tapahtumien tutkimista.
Ennen kuin tutkimukset ehtivät alkaa, Rains kuitenkin ilmoittautui uuden aseen kehittäjäksi ja selitti, että hän oli vain pyrkinyt tasoittamaan vihollisen valtavan armeijan ja omien vähälukuisten joukkojensa välistä epäsuhtaa.
Maamiinoilla oli vahvistettu puolustuslinjaa, jotta etelävaltioiden sotilaat pystyivät ”pelastamaan sairaat, haavoittuneet ja heikot”, Rains puolustautui.
Miinat hyväksyttiin ”erityistilanteisiin”
Rainsin sanat kaikuivat kuuroille korville. Sodanjohto ei hyväksynyt piilotettuja aseita ja antoi pian käskyn, jossa maamiinat kiellettiin. Siitä suivaantuneena Rains laati esimiehilleen kirjallisen selvityksen maamiinojen hyödystä etelävaltioille.
”Yksikään sotilas ei marssi miinoitetun maan yli, ja pieni joukko pioneereja, joilla kullakin on kaksi kymmenen tuuman kranaattia, kaksi sytytintä [miinojen valmistamiseen] ja muuli tavaroita kuljettamaan, voi pysäyttää kokonaisen armeijan”, Rains havainnollisti asiaa.
Rains selitti, kuinka maamiinat hidastaisivat vihollisen etenemistä ja antaisivat siten etelävaltioille arvokasta aikaa järjestää joukkonsa ja valmistella ne uusiin taisteluihin. Lisäksi hän uskoi maamiinojen horjuttavan vahvasti vihollisen taistelutahtoa.
Rainsin raportti päätyi lopulta mutkan kautta etelävaltioiden sotaministerin George Randolphin pöydälle. Randolph oli itse palvellut tykistössä, ja toisin kuin lähes kaikki muut kenraalit hän ei torjunut Rainsin maamiinoja. Randolphin mielestä olennaista oli tarkoitus, johon uutta asetta käytettäisiin.
Maamiinoilla ei saisi ”vain tuhota elämää”, mutta niitä voisi oikeutetusti käyttää hyökkäyksiä torjuvana rintavarustuksena tai takaa-ajon pysäyttämiseen.
Sotaministeriö antoi lopulta epävirallisen luvan käyttää maamiinoja erityistilanteissa.
”Erityistilanteeseen” jouduttiin etelävaltioiden kannalta yllättävän nopeasti. Jo vuoden 1862 lopussa sodanjohto näki, että edessä oli tuhoisa tappio.
Niinpä se perusti erityisen ”torpedotoimiston”, jossa Rains sai vapaat kädet ja lähes rajattomasti resursseja kehittääkseen uusia maamiinoja sodan loppuvaiheeseen. Hän työsti muun muassa uutta sytytintä, joka laukeaisi ”pienimmästäkin paineesta” ja tekisi maamiinoista entistäkin tuhoisampia.
Hän piti kuitenkin virallisesti yhä kiinni siitä, että hänen asettaan käytettäisiin vain ”puolustuskeinona pohjoisvaltioiden armeijaa vastaan, joka tunkeutuu maillemme julkilausuttuna tavoitteenaan tehdä tuhoa”.
Miinoja alettiin arvostaa
Häämöttävän tappion edessä myös etelävaltioiden presidentti Jefferson Davis antoi täyden tukensa Rainsille, joka alkoi pian kaivaa miinoja useiden suurien etelävaltioiden kaupunkien ympärille suojellakseen niitä tulevilta hyökkäyksiltä.Kesällä 1863 etelävaltioiden armeija koki useita vakavia tappioita ja joutui vetäytymään kiireesti.
Presidentti Davis kääntyi epätoivoisena Rainsin puoleen ja määräsi tämän hyödyntämään keksintöään ”täydellä teholla”.
Rains miinoitti teitä, siltoja, rautateitä ja puolustuslinnakkeita pitääkseen vihollisen loitolla sillä aikaa, kun etelävaltiot kokosivat voimiaan viimeiseen epätoivoiseen puolustukseen.
”Maamiinat ovat kuin vartija, joka ei koskaan nuku”, kirjoitti Rains, joka omien muistiinpanojensa mukaan kaivoi muun muassa Richmondin ympärille 1 298 miinaa.
Kun koko etelävaltioiden olemassaolo oli pelissä, jopa aiemmin maamiinoja vastustaneet kenraalit kääntyivät Rainsin puoleen haluten yhä jatkaa sotaa.
”Nyt miinoja arvostetaan”, Rains kirjoitti vuonna 1864. ”Saan enemmän pyyntöjä niiden käytöstä kuin mihin pystyn mitenkään vastaamaan.”
Uusi ase oli tullut jäädäkseen
Vaikka Rainsin miinat haavoittivat ja tappoivat suuren määrän vihollissotilaita, ne eivät pelastaneet etelävaltioita. Etelä antautui huhtikuussa 1865.
Rains jatkoi työtään miinojen parissa, ja vuonna 1873 hän patentoi uuden sytyttimen. Neljä vuotta myöhemmin hän kirjoitti artikkelin, jossa hän muun muassa pohdiskeli, oliko maamiinojen käyttö ylipäätään inhimillisesti puolustettavissa.
”Ei ole olemassa mitään selviä sodan eettisiä sääntöjä. Uudet aseet on aina torjuttu laittomina ja barbaarisina, kun niitä on käytetty ensimmäistä kertaa, mutta silti kaikki kansakunnat ovat ottaneet ne käyttöönsä, koska niillä on voinut tehokkaasti lahdata ihmisiä”, Rains kirjoitti.
Rains osui pohdinnoissaan sikäli oikeaan, että alkuun barbaarisina pidettyjä maamiinoja on Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen käytetty yhä enenevissä määrin taistelukentillä ympäri maailmaa.