Kilpavarustelua maan alla

Maan alle kätketyt räjähdepanokset 1700-luvun fougasseista kylmän sodan atomimiinoihin ovat jo pitkään tehneet taistelukentistä tappavia sotilaille – ja myös siviileille.

Maan alle kätketyt räjähdepanokset 1700-luvun fougasseista kylmän sodan atomimiinoihin ovat jo pitkään tehneet taistelukentistä tappavia sotilaille – ja myös siviileille.

Ukrainan sota: Venäjä käyttää maamiinoja

Kun henkilömiinojen käyttö kiellettiin YK:n yleissopimuksella vuonna 1997, moni toivoi, että kuolemaa sattumanvaraisesti kylvävien aseiden käyttö loppuisi siihen.

Sota Ukrainassa on kuitenkin tehnyt toiveista toistaiseksi lopun. Punaisen ristin edustajan mukaan Venäjän joukot ovat miinoittaneet Mariupolin satamakaupungista pois johtavat evakuointireitit.

Myös Kiovan alueella vetäytyneet venäläisjoukot ovat jättäneet jälkeensä tappavia yllätyksiä ukrainalaisille. Presidentti Zelenskyin mukaan venäläiset ovat miinoittaneet sotakalustoa, asuntoja ja jopa ruumiita.

Toisin kuin Ukraina, Venäjä ei ole liittynyt YK:n henkilömiinat kieltävään sopimukseen.

Lue lisää miinojen historiasta:

Kuului korvia huumaava pamaus. Maasta nousi tulisuihku, ja joka suuntaan paiskautui kiviä ja teräviä metallinkappaleita.

Kun savu muutaman minuutin kuluttua hälveni toukokuisena aamuna vuonna 1862, yhdysvaltalaisen Yorktownin tuhoutuneella kadulla lojui viisi kuollutta ja 12 haavoittunutta pohjoisvaltioiden sotilasta.

Heidän sotilastoverinsa pälyilivät peloissaan ympärilleen. Vain muutama sekunti aiemmin he olivat hiipineet varovasti etelävaltioiden hylkäämän kaupungin halki, ja nyt he seisoivat ymmällään keskellä veristä kaaosta.

1750: Vihollinen sai niskaansa kiviä

Maltan saarelle ei hyökätty 1700-luvulla noin vain, sillä saarta puolustavat joukot olivat valmistelleet vihollisille erityisen tervetulotoivotuksen: maihinnousua yrittävien vihollisten niskaan voitiin laukaista kiviryöppy fougasseista, jotka olivat kallioon louhittuja aseita.

Fougassen rakenne oli yksinkertainen: se oli kallioon hakattu monta metriä syvä kuoppa, jossa oli pohjalla pieni syvennys ruutia varten. Puolustajat asettivat syvennykseen ruutia, panivat sen päälle puisen kannen ja täyttivät kuopan suurilla kivillä.

Ruuti sytytettiin kuopan viereltä luntulla, joka oli johdettu maan pinnalta kuopan reunaa myöten sen pohjalle asti. Kun tuli eteni syvennykseen ja sytytti ruudin, räjähdys sinkosi kiviä ja lohkareita jopa 300 metrin päähän asti.

Fougasseja käytettiin myös muualla Euroopassa, mutta Maltalla ne oli louhittu kallioon eikä pehmeään maaperään, kuten usein muualla, minkä ansiosta ne olivat vakaampia ja tehokkaampia.

Kaikesta päätellen he olivat joutuneet tykkitulitukseen, mutta tykistöä ei näkynyt missään. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut?

Hetken kuluttua selvisi, että sotilaita oli ”runnellut ja tappanut” aivan uudenlainen ase, maamiina. Sivistymättömäksi ja epäeettiseksi pian tuomitun uuden aseen kehittäjä oli etelävaltioiden prikaatikenraali Gabriel J. Rains.

Räjähdys varoitti intiaaneista

Rains syntyi vuonna 1803 kahdeksanhenkiseen sisarusparveen Pohjois-Carolinassa, ja hän päätyi useimpien veljiensä tapaan sotilaskoulutukseen.

Todistustensa mukaan hän pärjäsi etenkin teknisessä piirtämisessä, kemiassa ja tykistöopissa – ja niissä saamansa tiedon pohjalta hän jokunen vuosi myöhemmin kehittikin räjähdysherkän cocktailin, joka muutti sodankäynnin peruuttamattomasti.

1. Kun sotilas astui miinan päälle, rikkihappoa sisältänyt ­ampulli hajosi ja happo ­sekoittui kaliumkloraattiin. 2. Sytyttimen ­kemiallinen reaktio ­sytytti mustaruudin,
jolloin kranaatti räjähti.

© Imageselect & Shutterstock

1862: Miinat tuhosivat kaiken 30 metrin säteellä

Yhdysvaltojen sisällissodan aikana keksittiin pommi, joka voitiin piilottaa maan alle ja joka laukesi, kun sen päälle astui. Se oli vihollisen mielestä ”barbaarista”.

Prikaatikenraali Gabriel J. Rainsista tuli Yhdysvaltojen sisällissodassa yksi pohjoisvaltioiden kovimmista vastustajista, sillä hän keksi nykyisten maamiinojen esiasteen. Se osoittautui erityisen tehokkaaksi pohjoisvaltioiden armeijaa vastaan ja paransi etelävaltojen mahdollisuuksia.

Rainsin miina oli mustaruudilla täytetty kranaatti, johon oli rakennettu sytytin. Rains kehitti tiiviisti sytytintä, ja sen rakenne ja koostumus olivat etelävaltioiden tiukimmin säilytettyjä salaisuuksia, jotka tulivat julki vasta sodan jälkeen: sytyttimenä toimi putki, jonka pohjalla oli kaliumkloraattia ja lasijauhetta, päällä rikkihappoa sisältävä lasinen ampulli ja korkkina pieni kuparihattu.

Kranaatti kaivettiin maahan niin, että vain putken huippu ja kuparihattu jäivät maan pinnalle. Kun sotilas astui miinaan, kuparihattu painui alas ja rikkoi ampullin, jolloin ampullista vapautunut rikkihappo reagoi kaliumkloraatin kanssa ja sytytti ruudin.

Keskeistä oli selvittää, millainen kuormitus riitti painamaan kuparihatun putkeen niin, että ampulli hajosi. Rains teki kokeita useita kuukausia – ja menetti niiden yhteydessä oikean kätensä peukalon ja etusormen –, mutta lopulta hänelle selvisi, että miinan laukaisemiseen riitti 3,2:a kiloa vastaava kuormitus.

Silminnäkijöiden mukaan Rainsin maamiinat olivat tappavan tuhoisia 30 metrin säteellä.

Ensimmäisinä Rainsin rakkaudesta räjähteisiin joutuivat kärsimään seminoleintiaanit Floridassa, jossa Rains oli saanut komentoonsa linnakkeen vuonna 1839. Alueella oli taajaan uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön välisiä yhteenottoja, ja intiaanit hyökkäsivät usein myös Rainsin linnakkeeseen.

Torjuakseen yllätyshyökkäyksiä Rains asensi huhtikuussa 1840 pienen ”torpedon” – kuten ensimmäisiä maamiinoja nimitettiin – noin 1,5 kilometrin päähän linnakkeesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli tyhjä tykkikranaatti, joka oli täytetty ruudilla ja johon oli viritetty laukaisulanka. Kun vihollinen osui lankaan, miina laukesi ja räjähti.

Rainsin keksintö osoittautui tehokkaaksi. Vaikka alkeelliset maamiinat olivat liian heikkoja tappaakseen, räjähdys riitti varoittamaan linnakkeen sotilaita tulossa olevasta hyökkäyksestä.

Miinan räjähdys tuhosi panssari­vaunun telat.

© AWM

1916: Puuarkku pysäytti tankit

Panssarivaunuja käytettiin ensimmäistä kertaa 15. syyskuuta 1916, kun britit ottivat pelottavat ajokit käyttöön Pohjois-Ranskassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Saksalaiset keksivät pian, että panssarivaunujen heikko kohta oli niiden suojaamaton alusta ja että ne voisi pysäyttää maamiinoilla.

Aluksi saksalaiset vain kaivoivat maahan kranaatteja, mutta ajan mittaan he kehittivät varsinaisia panssarimiinoja, joista eniten käytetty malli oli Flachmine 17.

Flachmine 17 oli puulaatikko, jossa oli räjähdysherkkää nitroselluloosaa. Miinan päällä oli neljä sytytintä, jotka aktivoituivat, kun panssarivaunu ajoi niiden yli. Räjähdys oli niin voimakas, että se tuhosi panssarivaunun telat. Miina voitiin laukaista myös etäältä laukaisulangan avulla.

Uuden ja luovan puolustusaseen ansiosta Rains sai ylennyksen, mutta muutoin hänen esimiehensä eivät kiinnittäneet siihen mitään erityistä huomiota. Ajatus miinoista jäi kuitenkin kytemään Rainsin mieleen.

Seuraavien vuosikymmenten aikana hän työskenteli tiiviisti keksintönsä parissa ja kokeili muun muassa erilaisia lunttuja ja sytyttimiä useissa intiaanisodissa sekä Meksikon ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa vuosina 1846–1848.

Rains miinoitti Yorktownin

Kenraaliksi ylennyt Rains saapui lokakuussa 1861 Yorktowniin, Virginiaan, liittyäkseen etelävaltioiden armeijaan. Yhdysvaltojen sisällissota oli puhjennut puoli vuotta aiemmin, ja Rains oli saanut tehtäväkseen puolustaa Yorktownia sitä uhkaavalta pohjoisvaltioiden armeijalta.

Sotilasasiakirjat kertovat, että Rains taisteli ”päättäväisesti” ja osoitti ”suurta intoa ja urheutta”. Hänen vimmaisesta vastustuksestaan huolimatta etelävaltioiden ylin johto päätti, että Yorktown evakuoitaisiin ja sotilaat siirrettäisiin sieltä mukaan perustamaan uutta puolustuslinjaa lähemmäs pääkaupunki Richmondia.

Kiukkuinen Rains kieltäytyi luovuttamasta kaupunkiaan viholliselle noin vain. Etelävaltioiden sotilaiden vetäytyessä yön pimeydessä 3. toukokuuta 1862 hän piilotti suuren määrän ”torpedoja” ympäri Yorktownia ja evakuointireitin varrelle.

Osa niistä oli viritetty laukeamaan, jos joku astuisi miinan päälle, osa taas räjähtäisi, jos joku kompastuisi laukaisulankaan tai avaisi oven tai liikuttaisi työkalua, johon lanka oli kiinnitetty.

1936: Hyppymiinat kastroivat sotilaita

Vuonna 1936 saksalaiset keksivät uudenlaisen miinan, joka aktivoiduttuaan pomppasi ensin ilmaan ja räjähti vasta sitten.

Maginot-linjalla lähellä Saksan rajaa vuonna 1940 partioineet ranskalaissotilaat joutuivat ennennäkemättömän aseen uhreiksi. Yhtäkkiä maasta ponnahti eräänlainen kranaatti, joka räjähti ilmassa ja lennätti pieniä hauleja kaik­kialle ympärilleen.

Ranskalaiset olivat kohdanneet saksalaisten uusimman maamiinan, joka tunnettiin nimellä Schrapnellmine 35 (S-miina).

Noin juomatölkin kokoinen miina laukesi joko paineesta tai laukaisulangasta. Pieni ruutilataus ampui miinan noin metrin korkeudelle ilmaan, minkä jälkeen toinen räjähdys sinkosi miinasta 360 teräshaulia joka suuntaan noin 150 metrin säteelle. S-miinoja valmistettiin lähes kaksi miljoonaa, ja se oli yksi saksalaisten tehokkaimmista maamiinoista.

Liittoutuneiden sotilaat kutsuivat pelättyjä S-miinoja ”kastroijiksi” ja ”munahakkureiksi”, koska noin metrin korkeudessa räjähtänyt miina aiheutti suurta tuhoa alavatsan ja sukupuolielinten alueelle.

Yhdysvaltalainen everstiluutnantti C. E. E. Sloan sanoi S-miinan olleen ”varmaankin pelätyin ase, jonka liittoutuneiden joukot kohtasivat sodassa”.

Seuraavana aamuna miinat osoittivat tehonsa. Sitä mukaa kuin pohjoisvaltioiden sotilaat etenivät Yorktowniin kaupungin kaduilla alkoi kajahdella räjähdyksiä ja tuskanhuutoja.

Uusi ase herätti suuttumusta

Pohjoisvaltioiden armeijaa Yorktownissa komentanut kenraalimajuri George B. McClellan antoi maamiinoista kuultuaan julistuksen, jossa hän tuomitsi ne jyrkästi arkalaismaisena ansana.

McClellanin mukaan moisten aseiden käyttö osoitti pelkuruutta ja vihollinen oli ”syyllistynyt mitä murhanhimoisimpaan ja barbaarisimpaan toimintaan asettaessaan torpedoja lähelle kaivoja, lähteitä, lipputankoja, ruutivarastoja ja lennätintoimistoja sekä esimerkiksi laukkuihin ja jauhotynnyreihin”.

McClellanin sanat suututtivat etelävaltioiden sotilasjohtajat, jotka tunsivat sotilaskunniaansa loukatun. Richmondin puolustuksesta vastannut kenraali Joseph E. Johnston vaati välittömästi Yorktownin tapahtumien tutkimista.

Rypälepommi laskeutui kuin laskuvarjon avulla.

© Imperial War Museum

1940: Kuolema leijaili taivaalta

Yksi natsien uraauurtavimmista aseista toisessa maailmansodassa oli nimeltään Sprengbombe Dickwandig 2 Kg (SD2) – historian ensimmäiset rypälepommit.

SD2:t pudotettiin lentokoneesta, ja matkallaan maahan ne aukenivat niin, että ulkokuori toimi kaksi kiloa painavan varsinaisen pommiosan laskuvarjona. Pommit oli rakennettu niin, että kolmasosa niistä laukesi heti iskeytyessään maahan, kolmasosa räjähti kosketuksesta ja viimeinen kolmannes räjähti aikasytytyksellä etukäteen asetetun ajan kuluttua.

Rypälepommien käyttö osoittautui tehokkaaksi menetelmäksi, sillä ne vaativat paljon uhreja ja lamauttivat isoja alueita useiksi päiviksi.

Ennen kuin tutkimukset ehtivät alkaa, Rains kuitenkin ilmoittautui uuden aseen kehittäjäksi ja selitti, että hän oli vain pyrkinyt tasoittamaan vihollisen valtavan armeijan ja omien vähälukuisten joukkojensa välistä epäsuhtaa.

Maamiinoilla oli vahvistettu puolustuslinjaa, jotta etelävaltioiden sotilaat pystyivät ”pelastamaan sairaat, haavoittuneet ja heikot”, Rains puolustautui.

Miinat hyväksyttiin ”erityistilanteisiin”

Rainsin sanat kaikuivat kuuroille korville. Sodanjohto ei hyväksynyt piilotettuja aseita ja antoi pian käskyn, jossa maamiinat kiellettiin. Siitä suivaantuneena Rains laati esimiehilleen kirjallisen selvityksen maamiinojen hyödystä etelävaltioille.

”Yksikään sotilas ei marssi miinoitetun maan yli, ja pieni joukko pioneereja, joilla kullakin on kaksi kymmenen tuuman kranaattia, kaksi sytytintä [miinojen valmistamiseen] ja muuli tavaroita kuljettamaan, voi pysäyttää kokonaisen armeijan”, Rains havainnollisti asiaa.

Rains selitti, kuinka maamiinat hidastaisivat vihollisen etenemistä ja antaisivat siten etelävaltioille arvokasta aikaa järjestää joukkonsa ja valmistella ne uusiin taisteluihin. Lisäksi hän uskoi maamiinojen horjuttavan vahvasti vihollisen taistelutahtoa.

Rainsin raportti päätyi lopulta mutkan kautta etelävaltioiden sotaministerin George Randolphin pöydälle. Randolph oli itse palvellut tykistössä, ja toisin kuin lähes kaikki muut kenraalit hän ei torjunut Rainsin maamiinoja. Randolphin mielestä olennaista oli tarkoitus, johon uutta asetta käytettäisiin.

1. Sokka piti sytyttimen paikoillaan ja esti miinaa laukeamasta liian aikaisin. 2. Sytyttimen pieni sytytyspanos aktivoi miinan noin 200 grammaa TNT-räjähdysainetta.

© warreelics.eu

1942: Miinoilla herätettiin pelkoa

Vuonna 1942 saksalaiset kehittivät pahamaineisen Schützenmine 42:n, joka tunnettiin lyhenteellä Schü. Teknisesti yksinkertaisessa miinassa oli noin 200 gramman TNT-lataus, joka ei ollut tappava mutta riitti räjäyttämään epäonniselta sotilaalta jalan.

Koska räjähdysainetta oli niin vähän, miina oli erittäin pieni: se oli vain noin 12 senttiä pitkä, 8 senttiä leveä ja 4,5 senttiä korkea. Niinpä se oli myös halpa valmistaa, kevyt kuljettaa ja nopea kaivaa maahan.

Pienellä miinalla oli kuitenkin suuri vaikutus, sillä haavoittuneiden sotilaiden hoito ja kuljetus sitoivat viholliselta paljon resursseja. Joidenkin saksalaisten laskelmien mukaan jokainen laukeava Schü-miina vei viholliselta kolme miestä: yhden haavoittuneen sekä kaksi tämän toveria, jotka joutuivat jättämään asemansa ja viemään jalkansa menettäneen turvaan.

Saksalaiset uskoivat lisäksi, että tuskissaan huutavien ja rampautuneiden sotilastoverien näkeminen horjuttaisi vihollisen taistelutahtoa enemmän kuin kylmä kuolema.

Samanlaiseen julmaan pelottelufilosofiaan turvaudutaan yhä puolustettaessa maamiinojen käyttöä.

Maamiinoilla ei saisi ”vain tuhota elämää”, mutta niitä voisi oikeutetusti käyttää hyökkäyksiä torjuvana rintavarustuksena tai takaa-ajon pysäyttämiseen.

Sotaministeriö antoi lopulta epävirallisen luvan käyttää maamiinoja erityistilanteissa.

”Erityistilanteeseen” jouduttiin etelävaltioiden kannalta yllättävän nopeasti. Jo vuoden 1862 lopussa sodanjohto näki, että edessä oli tuhoisa tappio.

Kananpoikien piti pitää miina lämpimänä ja toimintakykyisenä.

© Getty Images

1954: Britit kehittivät valtavaa atomimiinaa

Britanniassa ryhdyttiin vuonna 1954 kehittämään jättiläismäistä atomimiinaa siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Länsi-Eurooppaan. 7,3 tonnia painavia Blue Peacock -miinoja piti kaivaa maahan ympäri Länsi-Saksaa ja laukaista, mikäli Neuvostoliitto tunkeutuisi maahan.

Välttääkseen talven kylmyydestä johtuvat toimintahäiriöt britit harkitsivat jopa sulkevansa aseen sisään eläviä kananpoikia, joiden ruumiinlämpö pitäisi miinojen elektroniikan toimintalämpötilassa.

Vuonna 1957 Britannian armeija tilasi kymmenen miinaa toimitettavaksi Saksaan. Puolustusministeriö kuitenkin keskeytti ja salasi hankkeen helmikuussa 1958 peläten poliittista skandaalia, jos julkisuuteen vuotaisi, että britit suunnittelivat maa-alueiden tuhoamista läntisen liittolaisensa Länsi-Saksan rajojen sisällä.

Niinpä se perusti erityisen ”torpedotoimiston”, jossa Rains sai vapaat kädet ja lähes rajattomasti resursseja kehittääkseen uusia maamiinoja sodan loppuvaiheeseen. Hän työsti muun muassa uutta sytytintä, joka laukeaisi ”pienimmästäkin paineesta” ja tekisi maamiinoista entistäkin tuhoisampia.

Hän piti kuitenkin virallisesti yhä kiinni siitä, että hänen asettaan käytettäisiin vain ”puolustuskeinona pohjoisvaltioiden armeijaa vastaan, joka tunkeutuu maillemme julkilausuttuna tavoitteenaan tehdä tuhoa”.

Miinoja alettiin arvostaa

Häämöttävän tappion edessä myös etelävaltioiden presidentti Jefferson Davis antoi täyden tukensa Rainsille, joka alkoi pian kaivaa miinoja useiden suurien etelävaltioiden kaupunkien ympärille suojellakseen niitä tulevilta hyökkäyksiltä.Kesällä 1863 etelävaltioiden armeija koki useita vakavia tappioita ja joutui vetäytymään kiireesti.

Presidentti Davis kääntyi epätoivoisena Rainsin puoleen ja määräsi tämän hyödyntämään keksintöään ”täydellä teholla”.

Claymore-miinasta tuli Yhdysvalloille tärkeä ase Vietnamin sodan aikana. C-4-räjähdysaine sinkoaa miinan 700 teräshaulia jopa 250 metrin päähän.

© Gregory Proch/Imageselect

1956: Supermiinoista tuli Yhdysvaltojen uusia ”sotilaita” taistelukentillä

Kiinalaissotilaiden vimmaiset joukkohyökkäykset Korean sodassa pakottivat Yhdysvallat kehittämään uudenlaisen tehokkaan aseen.

Yhdysvaltalaisjoukot eivät olleet uskoa silmiään, kun heitä kohti syöksyi aaltoina kiinalaisia sotilaita suoraan itsemurhahyökkäykseen. Yhdysvaltalaiset yrittivät epätoivoissaan torjua kiinalaisten vyöryä konekivääreillä ja tykistöllä, mutta vihollisia tuntui riittävän loputtomasti.

Korean sodassa (1950–1953) yhdysvaltalaisilla oli ensimmäistä kertaa vas­tassaan vihollinen, joka hyökkäsi täysin tappioluvuistaan piittaamatta. Yhdysvallat huomasi tarvitsevansa uudenlaista asetta väsytystaistelussa.

Kehitettiin M18 Claymore, kaukolaukaistava miina, jolla pystyi tuhoamaan pienen armeijan. Niitä asetettiin yleensä lähelle hyökkäykselle alttiina olevia asemia, ja kun vihollinen hyökkäsi, miina räjähti ja sen C-4-räjähdysainelevy sinkosi 700 teräshaulia 1 200 metrin sekuntinopeudella.

Vauhti oli niin kova, että haulit muokkautuivat ilmalennon aikana teräväkärkisiksi. Räjähdys muodosti kahden metrin korkuisen viuhkamaisen kuoleman vyöhykkeen, joka oli tappava 50 metrin päähän ja vaarallinen vielä 250 metrin päässäkin.

1,6 kiloa painava Claymore-miina osoitti tehonsa etenkin Vietnamin sodassa. Yhdysvallat tuotti sotaan joka kuukausi 20 000 miinaa, jotka pysäyttivät tehokkaasti pohjoisvietnamilaisten hyökkäykset.

Claymore-miina on yhä Yhdysvaltojen käytössä, ja lähes kaikkien suurten maiden armeijat käyttävät vastaavia miinoja.

Rains miinoitti teitä, siltoja, rautateitä ja puolustuslinnakkeita pitääkseen vihollisen loitolla sillä aikaa, kun etelävaltiot kokosivat voimiaan viimeiseen epätoivoiseen puolustukseen.

”Maamiinat ovat kuin vartija, joka ei koskaan nuku”, kirjoitti Rains, joka omien muistiinpanojensa mukaan kaivoi muun muassa Richmondin ympärille 1 298 miinaa.

Kun koko etelävaltioiden olemassaolo oli pelissä, jopa aiemmin maamiinoja vastustaneet kenraalit kääntyivät Rainsin puoleen haluten yhä jatkaa sotaa.

”Nyt miinoja arvostetaan”, Rains kirjoitti vuonna 1864. ”Saan enemmän pyyntöjä niiden käytöstä kuin mihin pystyn mitenkään vastaamaan.”

Uusi ase oli tullut jäädäkseen

Vaikka Rainsin miinat haavoittivat ja tappoivat suuren määrän vihollissotilaita, ne eivät pelastaneet etelävaltioita. Etelä antautui huhtikuussa 1865.

SM-70-miinat ampuivat pieniä teräskuutioita.

© Scanpix

1970: Miinoitettu raja-aita piti ihmiset vankeina rautaesiripun takana

Michael Gartenschläger oli ollut poliittisena vankina DDR:ssä, mutta hän oli onnistunut pääsemään Länsi-Saksan puolelle. Huhtikuussa 1976 hän todisti Länsi-Saksalle, että Itä-Saksan johto oli kiinnittänyt miinoja Itä- ja Länsi-Saksan väliseen raja-aitaan itäsaksalaisten pakoyritysten varalle. Länsisaksalaisia kauhistuttanut ase oli nimeltään Splittermine Modell 1970 (SM-70).

Todistaakseen kommunistijohdon julmuudesta maailmalle Gartenschläger oli salaa ylittänyt rajan Itä-Saksan puolelle, irrottanut siellä raja-aidasta SM-70-miinan ja tuonut sen länteen tarkasteltavaksi.

SM-70 oli pieni ja kartion mallinen, ja sen aktivoivat raja-aitaan kiinnitetyt laukaisulangat. Räjähtäessään miinan 110 grammaa TNT-räjähdysainetta sinkosi aidan suuntaisesti 80 teräsammusta, jotka olivat tappavia
25 metriin asti.

DDR asensi 1970-luvulla Saksojen väliselle rajalle kaikkiaan 60 000 miinaa. Miinat poistettiin Länsi-Saksan kanssa tehdyn kauppasopimuksen jälkeen – viimeiset niistä tosin vasta vuonna 1984.

Rains jatkoi työtään miinojen parissa, ja vuonna 1873 hän patentoi uuden sytyttimen. Neljä vuotta myöhemmin hän kirjoitti artikkelin, jossa hän muun muassa pohdiskeli, oliko maamiinojen käyttö ylipäätään inhimillisesti puolustettavissa.

”Ei ole olemassa mitään selviä sodan eettisiä sääntöjä. Uudet aseet on aina torjuttu laittomina ja barbaarisina, kun niitä on käytetty ensimmäistä kertaa, mutta silti kaikki kansakunnat ovat ottaneet ne käyttöönsä, koska niillä on voinut tehokkaasti lahdata ihmisiä”, Rains kirjoitti.

Rains osui pohdinnoissaan sikäli oikeaan, että alkuun barbaarisina pidettyjä maamiinoja on Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen käytetty yhä enenevissä määrin taistelukentillä ympäri maailmaa.