Vuonna 1630 Hollanti päätti valloittaa Portugalin siirtomaan Brasilian, ja pian 67 hiljattain perustetun Länsi-Intian kauppakomppanian eli WIC:n laivaa kuljetti Amsterdamista 7 000 sotilasta valloittamaan siirtokunnan itäosan tuottoisia sokeriviljelmiä.
Suunnitelma onnistuisi kuitenkin vain paikallisten tuella, joten hollantilaiset olivat liittoutuneet tarairiu-alkuasukasheimon intiaanien kanssa.
”Jotkut eivät käytä jousia, vaan he heittävät nuolensa käsin tai oikeastaan koverretun puunkappaleen avulla.” Saksalainen luonnontieteilijä Georg Marcgrave 1600-luvulla
Tarairiut tunnettiin armottomina sotureina – ja taitavina heittovivun käyttäjinä. Heittovipu antoi keihäälle niin paljon lisävoimaa ja -nopeutta, että se lävisti helposti portugalilaisten sotilaiden rintapanssarin.
Soturi puristi keihään päätä heittovipuun oikealla kädellään ja nosti sitä samalla. Sitten hän heilautti heittovipua voimakkaasti eteenpäin niin, että keihäs sinkoutui ilmaan.
Brasiliassa tuolloin ollut saksalainen luonnontieteilijä Georg Marcgrave kuvaili heittovipua:
”Tarairiut eivät käytä jousia, vaan he heittävät nuolensa käsin tai oikeastaan hieman haljennutta sotatorvea muistuttavan koverretun puunkappaleen avulla.”
Heittovipu ällistytti eurooppalaisia, sillä sen avulla tarairiut pystyivät sinkoamaan keihäänsä erittäin kauas ja osumaan saaliiseen tai viholliseen suurella voimalla.
Tarairiuintiaanien avulla hollantilaisten hyökkäys onnistui suunnitellusti. He valtasivat suuren osan Brasiliasta Amazonjoen suulta Atlantin rannikolta etelään.
Heittovipu oli alkujaan metsästysase
Monet kulttuurit eri puolilla maailmaa tuntevat heittovivun, jolla nuolen tai keihään voi singota matkaan ammuksen lailla. Heittovipu on yleensä tehty puusta tai luusta, ja sen päässä on koukku tai haka, jota vasten keihään pää tuetaan.
Itse heitto muistuttaa hieman amerikkalaisen jalkapallon heittoa, ja siinä jalkojen, vartalon ja käsivarren energia välittyy heittovivun kautta ammukseen.
Heittovipu on nimensä mukaisesti vipu, joka toimii kädenjatkeena ja vahvistaa kehon omaa lihasvoimaa. Tutkijoiden mukaan 30 senttimetrin pituinen heittovipu voi singota 1,5 metriä pitkän keihään matkaan noin 80 kilometrin tuntinopeudella ja lennättää sen jopa sadan metrin päässä sijaitsevaan maaliin. Pidempien versioiden nopeus voi olla jopa 150 km/h.
Ei tiedetä, kuka heittovivun alun perin keksi. Nykyään se tunnetaan yleisesti atlatlina asteekkien siitä käyttämän nimen mukaan. Tutkijat kuitenkin uskovat, että heittovipu on edistyneempi versio kivikaudella kehitetystä heittokeihäästä.
Heittovipuja oli monenlaisia
Peuranvasa ja linnut Ranskasta
Yksi maailman vanhimmista säilyneistä heittovivuista tunnetaan ranskaksi nimellä ”Le faon aux oiseaux” eli ”peuranvasa ja linnut”. Se on valmistettu peuransarvesta 15 000–13 000 vuotta sitten, ja se löydettiin luolasta Ranskasta.
Eksoottinen heittovipu päätyi Tanskaan
Vain yksi Etelä-Amerikan tarairiuintiaanien heittovipu on säilynyt, ja se on nykyään Tanskan kansallismuseossa Kööpenhaminassa. 88 senttimetriä pitkä 1600-luvulla valmistettu heittovipu on kuin halkaistu putki, jossa on ura keihästä varten.
Woomera oli korvaamaton apu
Australian aboriginaalit käyttivät sikäläistä heittovipua eli woomeraa ahkerasti vielä eurooppalaisten saapuessa mantereelle. Woomera on kuin pitkänomainen airon lapa, ja monet niistä ovat taidokkaasti koristeltuja.
Neandertalinihmiset eivät luultavasti tunteneet heittovipua, joka mahdollisti saaliin kaatamisen turvallisen matkan päästä. Nykyisen Ranskan alueella noin 15 000–10 000 eaa. asuneet Madeleine-kulttuurin ihmiset sen sijaan käyttivät heittovipuja.
Ranskalaisista luolista on löydetty kaiverrettuja heittovipuja, ja vanhin säilynyt, sarvesta tehty vipu on jopa 17 000 vuotta vanha. Kaksi muuta löydettyä Madeleine-kulttuurin heittovipua muistuttavat mammuttia, mikä viittaa siihen, että niitä käytettiin mammuttien metsästämiseen.
Tutkijoiden mukaan pohjoisamerikkalaisen Clovis-kulttuurin (11 000–9 000 eaa.) ihmiset käyttivät heittovipuja myös esihistoriallisten norsujen tappamiseen. Voi olla, että Pohjois-Amerikan ensimmäiset asukkaat toivat heittovivun mukanaan Aasiasta ylittäessään Beringinsalmen.
Jousi syrjäytti heittovivun
Esihistoriallisena aikana heittovipu vaihtui vähitellen jouseen. Jousella pystyi osumaan pienempiin kohteisiin kauempaa kuin heittovivulla, ja jousiampuja pystyi lataamaan ja ampumaan uudelleen nopeammin.
Jousen käyttö edellytti myös vähemmän liikkumatilaa, mikä oli selkeä etu erityisesti tiheän kasvillisuuden seassa. Siksi kivikauden ihmiset esimerkiksi Iberian niemimaalla ja nykyisen Japanin alueella vaihtoivat heittovivut jousiin ja nuoliin.
Joissakin paikoissa heittovipu kuitenkin pysyi käytössä – etenkin siellä, missä oli runsaasti avointa tilaa, kuten Grönlannissa, Meksikossa ja Floridassa. Pohjois-Amerikassa eurooppalaiset kertoivat näkemistään heittovivuista vielä 1500-luvulla.
Hollantilainen taidemaalari Albert Eckhout maalasi 1600-luvulla muotokuvan tarairiumiehestä, jolla oli kädessään heittovipu sekä noin kahden metrin pituisia keihäitä.
Australiassa ei tunnettu jousta, ja aboriginaalit käyttivät yhä heittovipua eurooppalaisten saapuessa 1700-luvulla. On edelleen arvoitus, kulkeutuiko heittovipu Australiaan muualta vai ”keksittiinkö” se erikseen myös siellä.
Myös Itä-Brasilian vuoristometsissä elävä tarairiuheimo käytti pitkään heittovipua. Tarairiut eivät kuitenkaan selviytyneet eurooppalaisten valloittajien tulosta, ja heimo kuoli sukupuuttoon 1700-luvulla.
Tuolloin heidän hollantilaiset liittolaisensa olivat jättäneet Brasilian jo aikoja sitten. Alankomaiden Brasilian-siirtokunta jäi lyhytikäiseksi, sillä vuonna 1654 portugalilaiset valtasivat alueen takaisin.