Insinööri Gerald Bull ei tiennyt kuolevansa hetken kuluttua.
Kello oli puoli kahdeksan sateisena maaliskuun iltana vuonna 1990, kun hän astui hissistä ylellisen rakennuksen kuudenteen kerrokseen Avenue François Folien varrella Brysselissä.
62-vuotias Bull oli menossa kotiinsa, mikä oli harvinaista, sillä hän oli jo vuosia viettänyt suurimman osan ajastaan matkoilla Euroopan ja Lähi-idän välillä valmistellen elämänsä projektia.
Bull halusi rakentaa 156 metriä pitkän tykin, jolla pystyisi laukaisemaan satelliitteja avaruuteen – tai pahimmassa tapauksessa ammuksia toiselle puolelle maapalloa. Nyt tuo unelma näytti vihdoin olevan toteutumassa.
Valtavan tykinputken osia oltiin juuri lastaamassa laivaan Englannissa, rungon osia oli valmiina Italiassa, ja Saksasta ja Sveitsistä oli tulossa hydraulisylintereitä ja muita komponentteja.
Kukaan osatoimittajista ei aavistanut, mitä heidän komponenteistaan oli oikeasti tarkoitus rakentaa. Bullin lisäksi vain hänen aivan erityinen asiakkaansa tiesi, että niistä oli syntymässä maailman suurin ja edistyksellisin tykki.
Gerald Bullin työ ammusten ja tykkien kanssa toi hänelle 1960-luvulla neron maineen.
Bull myhäili tyytyväisenä astellessaan pehmeää käytävämattoa pitkin asunnon numero 20 ovelle. Illan kruunaisivat päivällistreffit erään naisystävän kanssa.
Kun Bull oli avaamassa ovea, käytävän varjoissa liikahti joku. Äänenvaimennin tukahdutti pamaukset, kun ase laukesi viisi kertaa.
Gerald Bullin tarina on kuin yhdistelmä vakoiluromaania ja kreikkalaista tragediaa. Uransa alussa Bull oli Kanadan ehkä lupaavin nuori tutkija, jonka visiona oli edistää avaruustekniikkaa ampumalla satelliitteja avaruuteen.
Aluksi Yhdysvallat tuki Bullin työtä, mutta vaikka Yhdysvallat vetäytyi hankkeesta, Bull ei ollut valmis luopumaan visiostaan. Lopulta hän päätyi yhteistyöhön Lähi-idän vaarallisimpiin diktaattoreihin kuuluvan Saddam Husseinin kanssa.
Kylmä sota vaati uusia aseita
Bullin tie aseinsinööriksi oli alkanut vuonna 1950 syttyneen Korean sodan alkuaikoina.
Elettiin kylmän sodan aikaa, ja kanadalainen sotilastutkimusyksikkö CARDE (Canadian Armament Research and Development Establishment) käynnisti vuonna 1951 ”Velvet Glove” -hankkeen vastauksena rautaesiripun takaiseen asevarusteluun.
Yksi maailman suurimmista tykeistä ruostuu hiljalleen Kanadassa. Bull halusi rakentaa sen kaltaisia tykkejä, joiden kantama yltäisi avaruuteen asti.
Tavoitteena oli kehittää tutkalla hallittava ohjus, jolla voitaisiin torjua Neuvostoliiton ohjushyökkäykset. Bull erikoistui tuolloin opinnoissaan Toronton yliopistossa aerodynamiikkaan, ja 23-vuotiaana hänestä tuli yliopiston historian nuorin tohtori.
CARDE palkkasi nuoren neron testaamaan ohjusten aerodynamiikkaa, ja hankkeessa kertyneiden kokemusten myötä Bull alkoi kehitellä ideaansa supertykistä.
Tavallisesti ohjusten aerodynamiikkaa testataan tuulitunnelissa, mutta CARDElla ei ollut sellaista, joten Bull keksi luovan ratkaisun: hän päätti testata ohjusten pienoismalleja laitoksen 120 metriä pitkässä tykkitesteihin tarkoitetussa tunnelissa.
Sitä varten hänen oli rakennettava tykki, jolla ohjuksen pienoismalli ammuttiin matkaan, ja sitten pienoismallin vauhtia ja liikettä tarkasteltiin suurnopeuskameran avulla.
Ohjusten aerodynamiikka parani, mutta kokeeseen tarvittavan tykin rakentaminen antoi Bullille myös idean tykistä, jolla voisi ampua satelliitteja avaruuteen.
Bull hyötyi kilpajuoksusta avaruuteen
Bull ehti kollegoineen rakentaa satakunta Velvet Glove -ohjusta ennen kuin CARDE lopetti hankkeen vuonna 1956. Siihen tyssäsi myös Bullin tykkiprojekti – siltä erää.
Vuonna 1960 Kanadaan saapui Arthur Trudeau, joka oli kuullut Bullin unelmasta. Trudeau oli Yhdysvaltojen armeijan kehitysosaston johtaja, ja hän piti supertykkiä lupaavana ideana.
Miehet tapasivat, ja Bull lupasi itsevarmasti voivansa rakentaa tykin, joka syöksisi ammuksen putkestaan 12 000 metrin sekuntinopeudella. Se olisi lähes kymmenen kertaa nopeammin kuin tehokkaimmat maailmansotien aikana valmistetut tykit, vaikka varsinkin Saksassa oli käytetty valtavasti resursseja jättimäisten tykkien rakentamiseen.
Bull oli tutkinut tarkasti natsien suunnitelmia V3-tykistä, jonka putki oli 130 metriä pitkä ja jolla oli ollut tarkoitus tehdä kostoiskuja Pohjois-Ranskasta 165 kilometrin päähän Lontooseen. Sitä ei koskaan käytetty tositoimissa, mutta Bullille se tarjosi kehitystyön lähtökohdan.
Bullin hanke kiinnosti Yhdysvaltoja muun muassa siksi, että tehokkaalla tykillä voitaisiin nopeasti ampua alas mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia, joita Neuvostoliitto oli testannut kolme vuotta aiemmin.
”Jos joskus lähdet CARDEsta ja tarvitset tukea supertykki-ideallesi, niin Washington on kiinnostunut”, Trudeau lupasi Bullille.
Parin kuukauden kuluttua Bull irtisanoutui CARDEsta ja siirtyi McGillin yliopistoon Quebeciin, missä hänen tykkityöhönsä suhtauduttiin suopeammin. Käännekohta Bullin työn kannalta oli, kun Neuvostoliitto onnistui huhtikuussa 1961 lähettämään kosmonautti Juri Gagarinin ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen.
1960-luvulla Gerald Bull testasi teorioitaan avaruustykistä kanadalaisessa McGillin yliopistossa.
Se vei Neuvostoliiton kärkeen idän ja lännen välisessä kilpajuoksussa avaruuteen. Yhdysvalloille uutinen oli järkytys, ja maa alkoi panostaa valtavasti hankkeisiin, joilla se voisi kääntää avaruuskilvan edukseen.
Yksi niistä oli Bullin jättitykki.
Ammus nousi ennätyskorkeuteen
Nyt sekä Yhdysvallat että Kanada tarjosivat Bullille tukea supertykkiprojektiin. Yhdysvaltojen lahjoittamia vanhoja laivastotykkejä pystytettiin Kanadaan, Yhdysvaltoihin ja McGillin yliopiston tutkimuslaitokseen Barbadokselle.
Bull työskenteli seitsemän vuotta HARP-hankkeessa (High Altitude Research Programme), joka testasi hänen ideaansa satelliittien ampumisesta avaruuteen tykillä.
Ajatus oli nerokas. Tavallisesti satelliitit vietiin avaruuteen raketeilla, joiden laukaisu vaatii valtavasti energiaa: raketti joutuu läpäisemään ilmakehän tiiveimmän kerroksen lähtöhetkellä, jolloin se on täyden polttoainelastinsa vuoksi raskaimmillaan.
”Laukaisu näyttää onnistuneen, ja tykki on erinomaisessa kunnossa.” Gerald Bull Kanadan televisiossa vuonna 1963 tehdyn testilaukaisun jälkeen
Bullin idea oli, että tämä ensimmäinen, erittäin kallis vaihe hoidettaisiin tykillä, joka ampuisi satelliitin sisältävän pienen raketin kohti avaruutta, ja raketti hoitaisi vasta matkan loppuosan.
”Tykkiputken booster-vaikutusta hyödyntämällä voidaan saavuttaa huomattavia säästöjä perinteisiin rakettiratkaisuihin verrattuna”, Bull kirjoitti salaiseksi leimatussa raportissa.
Hänen laskelmiensa mukaan satelliitin lähettämisen kustannuksista voitaisiin leikata tykillä 90 prosenttia.
Barbadokselle asennettiin kaksi Yhdysvaltojen laivaston tykkiä, joissa oli 21 metriä pitkä, sisähalkaisijaltaan 40-senttinen putki.
”Monet saarelaiset pohtivat, oliko joku menettänyt täysin järkensä, kun tänne rannalle pystytettiin valtavia tykkejä”, totesi paikalla ollut televisiotoimittaja.
Tammikuussa 1963 Bull kollegoineen laukaisi ensimmäistä kertaa toisen tykeistä sen putken osoittaessa lähes pystysuoraan ylöspäin. Tykkiin oli ladattu metallista ja vanerista valmistetun sylinterin sisällä oleva Martlet-tyyppinen ohjus ja lähes 140 kilon räjähdelataus kordiittia.
VIDEO: Bullin tykki laukaistaan Barbadoksella
Kanadan televisio oli Barbadoksella, kun Gerald Bullin tutkijaryhmä laukaisi vuonna 1963 ensimmäistä kertaa tykkinsä kohti avaruutta.
Ikkunat helisivät ympäri Barbadosta 200 tonnia painavan tykin lauetessa jylisten. Kun ohjus syöksyi tykin putken suusta, sitä ympäröinyt hylsy putosi suunnitellusti pois ja ammus sinkoutui matkaan valtavan liekin saattelemana.
Pian laukaisun jälkeen toimittaja tapasi 34-vuotiaan Bullin, joka oli selvästi helpottunut mutta myös hämillään odottamattomasta huomiosta.
”Tuntuu kyllä hyvältä. Laukaisu näyttää onnistuneen, ja tykki on erinomaisessa kunnossa.”
Bull kasvatti putken pituutta 15 metrillä. Kun 36-metrisellä putkella varustettu tykki laukaistiin vuonna 1965, se sinkosi 85 kiloa painavan ammuksen lähes 150 kilometrin korkeuteen asti.
Se oli uusi maailmanennätys.
Vuonna 1963 Bull laukaisi ensimmäistä kertaa toisen kahdesta tykistään Barbadoksella lähes pystysuoraan kohti taivasta.
Bull päätyi kalterien taakse
Marraskuussa Bull laukaisi Yumassa Yhdysvalloissa sijaitsevalla toisella HARP-tykillä ammuksen peräti 180 kilometriin. Se ylitti jälleen reilusti niin kutsutun Kármánin rajan, jota monet pitävät ilmakehän ja avaruuden rajana.
Kármánin raja sijaitsee sadan kilometrin korkeudessa merenpinnasta, missä ilmakehä on niin ohut, etteivät tavanomaiset lentokoneet enää pysty lentämään siellä. Silti matkaa riitti yhä esimerkiksi Maata kiertäneen Neuvostoliiton Sputnik 1 -satelliitin vuonna 1957 saavuttamiin korkeuksiin eli 230–940 kilometriin maanpinnasta.
Lisäksi ammuksen nopeus oli vain noin 2 300 metriä sekunnissa, mikä oli viisi kertaa vähemmän kuin Bullin tavoite. Hän uskoi silti pystyvänsä ratkaisemaan ongelmat.
Sekä Kanadan että Yhdysvaltojen kiinnostus hankkeeseen kuitenkin lopahti vuonna 1968, ja rahahanat ehtyivät. Syvästi pettynyt Bull ei suostunut antamaan ”paksukalloisten byrokraattien” pysäyttää työtään vaan perusti pian yhtiön nimeltä Space Research Corporation (SRC).
Bull osti yhtiötään varten muun muassa 2 400 hehtaaria maata Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalta, perusti sinne työpajoja ja pystytti testitykin, jonka putki oli peräti 52 metriä pitkä.
Vuonna 1967 Bull perusti Space Research Corporation -yhtiön ja pystytti Kanadaan yhden maailman suurimmista tykeistä. Sen putki oli 52 metriä pitkä.
Saadakseen rahaa tutkimustyöhönsä Bull alkoi HARP-hankkeessa saamiensa kokemusten pohjalta kehittää ja myydä tykkejä ja kranaatteja. Esimerkiksi vuonna 1973 hän myi Israeliin 50 000 suunnittelemaansa kranaattia, joilla oli paljon tavallista pidempi kantama.
Kranaatit olivat menestys, ja Yhdysvaltojen kongressi myönsi kiitoksena Bullille maan kansalaisuuden.
Bull myi tuotteitaan kaikenlaisille ostajille, ja Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla sijaitsevasta toimipaikastaan hän pystyi hyödyntämään maiden erilaisia asevientilakeja: jos jotain ei saanut myydä yhdestä maasta, SRC myi sen toisesta.
Vuonna 1977 paljastui, että Bull oli myynyt kranaatteja ja kehittämänsä itseliikkuvan GC-45-haupitsin osia Etelä-Afrikkaan, jonka YK oli asettanut aseidenvientikieltoon. Etelä-Afrikassa kehitystyötä jatkettiin, ja tuloksena oli G6-haupitsi.
SRC tuomittiin maksamaan sakkoja vientikiellon rikkomisesta, ja Bull sai henkilökohtaisesti vuoden vankeustuomion. Tuomionsa kärsittyään Bull oli konkurssissa.
Hän karisti raivoissaan Pohjois-Amerikan tomut jaloistaan ja asettui Belgian pääkaupunkiin Brysseliin, jonne hän perusti muun muassa poikansa Michelin kanssa uuden yrityksen.
Vuonna 1987 Michel vastasi puheluun, joka muutti kaiken.
Pelastajaksi tuli Saddam Hussein
Soittaja oli Irakin hallinnon edustaja, joka soitti maansa johtajan, Saddam Husseinin puolesta. Diktaattori kutsui Bullin Bagdadiin.
Saddam oli siihen aikaan maailman suurin aseiden ostaja. Irakin ja Iranin välisen sodan sytyttyä vuonna 1980 hän oli ostanut aseita 50 miljardilla dollarilla.
Bull rakensi Irakille Al-Fao-haupitsin kuvassa olevan G6-haupitsin pohjalta. G6 puolestaan pohjautui Bullin omaan GC-45-haupitsiin.
Saddam halusi lyödä Iranin Bullin aseilla
Irakin hallitus maksoi 1980-luvulla Gerald Bullille uudenaikaisen tykistön kehittämisestä Iranin vastaiseen sotaan. Bull otti tehtävän vastaan ilomielin, sillä hän tarvitsi rahaa supertykkiään varten.
Irak hyökkäsi Iraniin vuonna 1980, ja maat päätyivät pian asemasotaan, johon tarvittiin tehokasta tykistöä. Gerald Bullilla oli tuolloin poikiensa kanssa oma yritys, joka sekä kehitteli Bullin haaveiden supertykkiä että valmisti ja myi uudenaikaisia tykkejä ja kranaatteja ostajille ympäri maailman.
Yhdysvaltojen vielä tuolloin tukema Irakin hallitus palkkasi Bullin muun muassa rakentamaan sille itsevetävällä alustalla varustetun tykin, joka antaisi maalle yliotteen sodassa. Bull tarvitsi rahaa voidakseen jatkaa supertykkinsä kehittelyä, joten hän tarttui empimättä tilaisuuteen.
Bullin Irakille kehittämä uusi tykki perustui G6-haupitsille, joka oli puolestaan aikanaan kehitetty Etelä-Afrikassa Bullin GC-45-haupitsista. Uusi ase, yksi maailman voimakkaimmista tykeistä, sai nimen Al-Fao. Se painoi 48 tonnia, ja sen putki oli 11 metriä pitkä ja kantama peräti 56 kilometriä.
Huhujen mukaan Bull tapasi diktaattori Saddam Husseinin Bagdadissa ja teki Irakin diktaattoriin niin suuren vaikutuksen, että tämä keskeytti hetkeksi öisen tapaamisen, soitti lähimmille alaisilleen ja komensi nämäkin seuraamaan Bullin esitystä.
Saddam halusi palavasti tehdä Irakista Lähi-idän suurvallan, ja hänen haaveissaan Irakista tehtäisiin myös avaruusvaltio.
Niin Bullille ja hänen pojalleen ainakin kerrottiin, kun he tammikuussa 1988 tapasivat Irakin sotateollisuustuotannosta vastaavan ministerin Hussein Kamelin.
Irakilaiset olivat tutustuneet HARP-hankkeeseen ja toivoivat nyt Bullin jatkavan kehitystyötään Irakissa, jotta maa voisi jatkossa ampua jopa kahden tonnin satelliitteja avaruuteen.
Bull ei ollut uskoa korviaan.
”Te saatte vielä pommittaa taivasta satelliiteilla ja järjestää kaikkien Lähi-idän maiden laukaisuja”, Bull julisti innoissaan.
Saddam Hussein halusi tehdä Irakista suurvallan, jolla olisi Lähi-idän vahvin armeija.
Paluulennolla Brysseliin Michel Bull ilmaisi huolensa hankkeen suhteen. Hän pelkäsi, että suuri tykki nähtäisiin vain aseena, jolla voi pommittaa kohteita pitkän matkan päästä.
Gerald Bull torjui poikansa epäilykset.
”Jokainen nykyaikainen sotilasmahti maailmassa tietää tykin tarkan sijainnin välittömästi sen laukaisun jälkeen”, hän huomautti.
Koska jättitykkiä ei voisi siirtää, se pommitettaisiin saman tien murskaksi, jos sitä käytettäisiin aseena, Bull järkeili.
”Supertykki oli suunniteltu pitkän kantaman hyökkäyksiin ja vakoilusatelliittien alas ampumiseen.” Entinen irakilaisministeri Hussein Kamel
Michel antoi periksi. Hänen isällään oli kyky sulkea silmänsä kaikelta muulta, kun kyse oli hänen elämäntyöstään.
Jos myöhemmin Jordaniaan paennutta ministeri Hussein Kamelia on uskominen, huoli oli kuitenkin aiheellinen.
”Supertykki oli suunniteltu pitkän kantaman hyökkäyksiin ja vakoilusatelliittien alas ampumiseen”, ex-ministeri kertoi myöhemmin.
Bull oli kuitenkin jo 61-vuotias, ja hän tunsi olevansa nyt tai ei koskaan -tilanteessa, seurauksista viis. Hän kirjoitti kollegalleen kirjeessä iän jo painavan.
”Kun ikää karttuu, kaikki tuntuu vievän enemmän aikaa ja viikot hujahtavat kuin päivät.”
Israel pääsi supertykin jäljille
Bullin 25 miljoonan dollarin arvoinen sopimus Irakin sotavoimien kanssa kattoi kahden Big Babylon -nimisen supertykin sekä niiden pienemmän prototyypin, Baby Babylonin, kehittämisen. Siinä oli kuitenkin yksi ehto: Bullin piti lisäksi auttaa Irakia vahvistamaan tykistöään.
45 metriä pitkä Baby Babylon valmistui jo toukokuussa 1988. Se pystyi teoriassa laukaisemaan ammuksia jopa 750 kilometrin päähän.
YK:n asetarkastajat löysivät Irakista 1990-luvulla Gerald Bullin ”pienen” supertykin, Baby Babylonin.
Supertykki oli kömpelö jättiläinen
Moni pelkäsi, että Saddam Hussein käyttäisi Gerald Bullin tykkiä sodassa, mutta keksijä itse ei ollut huolissaan: hän uskoi tykin olevan aivan liian iso käytettäväksi tuomiopäivän aseena.
Kun Gerald Bull murhattiin vuonna 1990, hänen supertykkinsä Big Babylon oli yhä olemassa vain piirustuksina pöydällä. Rakennettuna se olisi laskelmien mukaan painanut uskomattomat 2 100 tonnia. Pelkästään tykin 156 metriä pitkän putken paino olisi ollut 1 665 tonnia.
Kun tykki olisi kerran koottu paikoilleen ja sen putki olisi suunnattu kohti taivasta, sitä olisi ollut valtavan kokonsa vuoksi mahdotonta enää siirtää minnekään tai piilottaa vihollisilta.
Jättimäinen tykkiputki piti rakentaa 26 erillisestä elementistä. Bullin mukaan kaikki tämä tarkoitti, että jos Saddam päättäisi ladata tykin satelliittien sijaan kranaateilla, viholliset tietäisivät välittömästi, missä tykki sijaitsisi, ja pystyisivät tuhoamaan sen helposti.
Kaiken lisäksi laukaisu synnyttäisi 90 metriä pitkän lieskan ja aiheuttaisi niin voimakkaan jysäyksen, että se havaittaisiin mittalaitteilla Kaliforniassa asti.
Kahden Big Babylon -tykin komponentteja tilattiin eri valmistajilta Euroopasta. Osia kerrottiin tarvittavan muun muassa Irakin öljyteollisuudessa.
Todellisuudessa valtavat teräsosat piti yhdistää historian suurimmaksi tykiksi. Sen putken piti olla 156 metriä pitkä ja painon huimat 1 665 tonnia. Supertykillä oli tarkoitus laukaista kahden tonnin hyötykuorma noin tuhannen kilometrin korkeuteen.
Se, miten Bull käytännössä aikoi tuottaa riittävän vauhdin, joka lennättäisi latauksen avaruuteen asti, jäi hänen salaisuudekseen.
Bullin murhan jälkeen britit takavarikoivat supertykin osia, joita ei ollut vielä salakuljetettu Irakiin.
Kesällä 1988 Lähi-idän sotilaspoliittinen tilanne kuitenkin muuttui täysin. Saddam Husseinin oli pakko solmia aselepo Iranin kanssa, ja hän alkoi kalistella sapeleitaan Israelin suuntaan.
Se rikkoi Irakin ja Yhdysvaltojen välit, vaikka Yhdysvallat oli siihen asti tukenut Irakia sodassa Irania vastaan. Israel ryhtyi Yhdysvaltojen tuella kartoittamaan kaikin voimin Irakin aseohjelmaa.
Se johti pian Gerald Bullin jäljille.
Bullin tappoi todennäköisesti Mossad
Bull oli täysin tietoinen yhä hankalammaksi käyvästä tilanteesta, mutta hän oli jo niin lähellä onnistumista, ettei hän voinut lopettaa.
”Viiteen vuoteen en ole ollut yhdenkään vuoden aikana yhdessäkään maassa yli 60:tä päivää.” Gerald Bull kirjeessä entiselle kollegalleen
Hän perusti bulvaaniyrityksiä Eurooppaan ja Aasiaan peittääkseen jälkensä ja matkusti jatkuvasti maasta toiseen. Toukokuussa 1989 hän valitti alituisen matkustamisen vaivoja kirjeessä vanhalle kollegalleen HARP-hankkeen ajoilta.
”Minä elän lentokoneissa. Sihteerini yrittävät pitää kirjaa liikkeistäni ja ovat laskeneet, että viimeiseen viiteen vuoteen en ole ollut yhdenkään vuoden aikana yhdessäkään maassa yli 60:tä päivää.”
”Olisin siis oikeutettu hakemaan oleskelulupaa taivaalle”, hän totesi ironisesti.
Bullin jokaista liikettä selvästi seurattiin. Lukemattomilla lentomatkoilla hänen matkatavaransa ”katosivat” tuon tuostakin ja ”löytyivät” pengottuina vasta päivien kuluttua. Oli myös ilmeistä, että joku oli tutkinut hänen asuntonsa Brysselissä.
Vaaran merkeistä huolimatta Bull jatkoi määrätietoisesti työtään – siihen asti, että hän asteli viimeistä kertaa asuinrakennuksensa käytävälle sateisena maaliskuun iltana vuonna 1990. Kun poliisi saapui paikalle, suurten visioiden kanadalaisinsinööri makasi elottomana asuntonsa kynnyksellä. Ruumiista löytyi viisi luotia.
”Hänet tapettiin hänen käytyään Irakissa.” Saddam Hussein puheessaan Gerald Bullin murhan jälkeen
Murhaa ei koskaan selvitetty, mutta mitä ilmeisimmin sen takana oli Israelin tiedustelupalvelu Mossad. Siihen viittasi myös Saddam Hussein, joka muutama päivä murhan jälkeen uhkaili Israelia kemiallisilla aseilla ja mainitsi puheessaan Gerald Bullin.
”Puhutaan, että Irakin tiedustelupalvelu olisi levittäytynyt ympäri Eurooppaa, mutta kukaan ei puhu tämän Kanadan kansalaisen ihmisoikeuksista. Hänet tapettiin hänen käytyään Irakissa.”
Viiden kuukauden kuluttua Saddamin joukot hyökkäsivät Kuwaitiin. Kun Yhdysvaltojen johtama liittouma helmikuussa 1991 päätti Kuwaitin-miehityksen, YK vaati Irakin johtoa sallimaan asetarkastajien vierailun Irakissa.
Tarkastajat löysivät rakenteilla olleen supertykin osia, jotka tuhottiin. Yksi tykin putken pätkä on kuitenkin säilynyt, ja se on nykyisin esillä Britanniassa muistuttamassa siitä, kuinka kunnianhimoiset haaveet voivat romahtaa, jos matkan varrella hukkaa moraalisen kompassinsa.
Elon Muskin uudelleen käytettävät kantoraketit ovat tehneet supertykeistä tarpeettomia.
Aika on ajanut supertykkien ohi
Uudelleen käytettävien rakettien kehitys on tehnyt satelliittien ampumisesta avaruuteen jättimäisillä tykeillä vanhanaikaisen ajatuksen.
Ajatus supertykistä, jolla voi laukaista satelliitteja avaruuteen edullisesti, sai kovan kolauksen keksijänsä kuollessa. Vuonna 2009 yhdysvaltalainen insinööri John Hunter yritti kuitenkin herättää Gerald Bullin idean jälleen henkiin.
Hunterin hanke sai nimen ”Quicklaunch”, ja siinä oli tarkoitus rakentaa suuri kaasukäyttöinen tykki, jolla voisi lähettää esimerkiksi polttoainekuljetuksia avaruusasemalle.
Suunnitelmana oli, että sen ansiosta miehitetyt avaruusalukset voisivat pysähtyä avaruusasemalla täydentämään polttoainevarastoaan ja jatkaa sitten lentoaan esimerkiksi Marsiin. Hanke kuitenkin kaatui organisaation ”sisäisiin ristiriitoihin”.
Vuonna 2015 Elon Muskin SpaceX- yhtiö teki historiaa, kun sen Falcon 9 -raketti laskeutui onnistuneesti takaisin Maan kamaralle 10 minuutin lennon jälkeen.
Näitä raketteja voidaan käyttää uudelleen, ja niillä voidaan lennättää satelliitteja ja polttoainetta toistuvasti avaruuteen. Se laskee kustannuksia huomattavasti ja tekee kalliista – ja pahimmassa tapauksessa erittäin vaarallisista – supertykeistä tarpeettomia.