Kolmannen ristiretken aikana vuonna 1191 kristittyjen joukkojen johtaja Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli joutui kohtaamaan muslimien sulttaanin ja kenraali Saladinin.
Englannin kuningas halusi osoittaa Saladinille, että kristittyjen armeijan lisäksi myös kuningas itse oli voimakkaampi kuin pakanajohtaja. Rikhard otti siksi miekkansa ja iski sillä kaikin voimin metallista piikkinuijaa, joka halkesikin iskusta kahtia.
Saladin hymyili kuninkaan esitykselle, ja Rikhardin seurue alkoi huudella ivallisesti, että hentoinen Saladin ei ikinä pystyisi samaan.
Sulttaani otti haasteen vastaan ja veti rauhallisesti damaskiteräksisen sapelin huotrastaan. Terä kimalsi tummansinisenä, ja siinä erottui lukemattomia mustia juovia, jotka aaltoilivat pitkän terän laidasta laitaan.
Sen jälkeen sulttaani veti vyöstään silkkihuivin ja asetti sen varovasti sapelin terän päälle. Seuraavaksi hän kohotti miekkansa nopealla liikkeellä ja näytti suu auki esitystä seuraaville kristityille, miten terävääkin terävämpi miekka halkaisi huivin ongelmitta. Ei jäänyt epäilystäkään siitä, kumpi voimainmittelyn voitti.
Kertomus keskiajan kahdesta suuresta sotapäälliköstä, jotka kohtasivat ja vertailivat miekkojaan, kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, eikä se sitä olekaan. Se on vain tarina, jonka ensimmäisen kerran esiintyy brittiläisen Walter Scottin kirjoituksissa vuonna 1825.
Tarinan aihe ei kuitenkaan muuten ole tuulesta temmattu. Syyrialaisen Damaskoksen kaupungin sepät tunnettiin erikoisesta menetelmästä, jolla he tuottivat keskiajan terävimmät aseet. Eurooppalaisten tietoisuuteen ne tulivat vasta ristiretkien aikana.
Vuoden 1900 tienoilla otettu kuva esittää Syyriassa Damaskoksessa toiminutta aseseppää.
Intialaiset sekoittivat metallia ja lehtiä
Damaski- eli kuvioteräksen juuret juontuvat huomattavasti keskiaikaa kauemmas. Etelä-Intiassa muinaiset tamilit oppivat vuoden 500 eaa. tienoilla, miten rautamalmia voitiin sulattaa 1 300 asteessa savisissa upokkaissa. Näin saatiin aikaan metallia, joka oli puhdasta ja vahvaa, koska se ei juuri sisältänyt epäpuhtauksia eli kuonaa.
Tamilien niin sanotun wootz-teräksen salaisuus piili tavassa, jolla upokkaaseen pakattiin rautamalmin lisäksi lehtiä ja puuhiiltä. Kasveista rautaan siirtyi hiiltä, mikä kasvatti joustavuutta ja esti metallia hajoamasta iskusta.
Tämä varhainen valuteräs oli erittäin kysyttyä ja jo antiikin aikana intialaista metallia pidettiin parhaana maailmassa.
300-luvun tienoilla arabit perustivat pysyvät kauppareitit Intiaan, ja wootz-terästä alettiin tuoda etenkin Damaskokseen, missä aseidentuotanto oli merkittävää liiketoimintaa.
Noin sata vuotta myöhemmin egyptiläinen alkemisti Zosimos mainitsi ensimmäistä kertaa ”ihmeellisen miekan”, jonka hänen mukaansa keksivät intialaiset ja jota persialaiset kehittivät edelleen.
Terä jäähdytettiin verellä
Syyrialaiset olivat hyvin selvillä siitä, että heillä oli hallussaan kullan ja pitkälti myös ihmishenkien arvoinen menetelmä. Heidän aseensa olivat maailman terävimmät, ja valmistustapaa vaalittiin tiukasti salaisuutena ja annettiin perintönä seuraavalle sukupolvelle.
Damaskolaiset pitivät valmistustavan niin visusti omana tietonaan, että se ei levinnyt hyvin pienen piirin ulkopuolelle. Kun totuutta siitä ei tiedetty, siitä alkoi kiertää sitkeitä huhuja.
Lähi-idästä peräisin olevissa kirjallisissa lähteissä kerrotaan, että terää esimerkiksi ”kuumennettiin, kunnes se hehkui kuin Aurinko aavikolla”, minkä jälkeen se oli jäädytettävä violetiksi ja lopuksi se ”pistettiin lihaksikkaan orjan ruumiiseen”. Näin orjan voimien kerrottiin siirtyvän miekan terään.
Kuvioteräsmiekat eivät olleet erittäin kysyttyjä vain lujuutensa ja terävyytensä vuoksi vaan myös terää koristavan aaltoilevaa vettä muistuttavan kuvion vuoksi. Ajan mittaan tekniikkaa opittiin hallitsemaan niin, että terään saatiin haluttu kuvio. Yksi suosituimmista esitti Muhammedin taivaaseen nousuun käyttämiä 40-puolaisia tikkaita.
Damaskoksen sepät säilyttivät asemansa satoja vuosia, ennen kuin heidän maineensa alkoi hiipua.
1700-luvulla perinteisten aseiden kysynnän pieneneminen ja wootz-metallin tuotannon väheneminen Intiassa aiheuttivat sen, että valmistustapa unohdettiin. Liian tiukka salassapito johti siihen, että pian kukaan ei enää tiennyt, miten ylivertaisia aseita tuotettiin.
Tekniikka unohtui sadoiksi vuosiksi
Damaski- eli kuvioteräksen valmistustapa unohdettiin, mutta siitä kerrottiin yhä tarinoita – kuten William Scottin sepittämä kohtaus Rikhard Leijonamielen ja Saladinin välillä osoittaa.
Damaskiteräs nousi lähes myyttisiin mittasuhteisiin, ja pitkään sen saloja yrittivät selvittää niin sepät ja tutkijat kuin arkeologitkin.
Vasta vuonna 1973 tutkimuksessa tehtiin läpimurto, kun aseseppä William Moran esitteli menetelmänsä, jolla hän oli tuottanut damaskiteräsveitsen.
Moran oli keksinyt, miten kuvio saatiin aikaan taittamalla ja takomalla yhteen paperinohuita kerroksia wootz-metallia ja perinteisempää terästä. Menetelmä on hyvin samantyyppinen, jolla japanilaiset alkoivat valmistaa terästä keskiaikana.
Näin saatiin aikaan terä, jossa yhdistyivät terävyys, lujuus ja joustavuus ja joka ei murtunut.
Yhden veitsen terä saattoi koostua yli tuhannesta metallikerroksesta. Kerrokset muodostivat terään damaskiteräkselle ominaisen aaltokuvion.
Aseseppä William Moran, joka keksi kuvioteräksen salaisuuden.
Nanotekniikka teki damaskiteräksestä erityisen lujaa
Moranin keksintö merkitsi lähtölaukausta damaskiteräksen uustuotannolle, ja sillä tehdyillä terillä oli lähes samat ominaisuudet kuin arabien sapeleilla ja veitsillä. Aidoista damaskiteräksestä tehdyt miekat ovat kuitenkin niin teräviä ja muotoutuvia, että sen pitäisi olla mahdotonta.
Vasta, kun tutkijat ottivat lähitarkasteluun kuuluisan Assad Ullah -nimisen sepän 1500-luvulla tekemän damaskiterässapelin, he keksivät, miten se oli mahdollista. Arabiseppä ei ollut vain ahjohitsannut yhteen erilaisia metallilevyjä vaan tietämättään myös käyttänyt nanotekniikkaa.
Kaatamalla happoa sapelin terälle ja tutkimalla paljastunutta pintaa sitten mikroskoopilla tutkijat havaitsivat, että pinta oli täynnä uskomattoman vahvoja nanohiiliputkia. Ne tekivät terästä erityisen terävän ja suojasivat pinnan alle jäävää joustavampaa terästä.
Ei tiedetä, miten damaskolaiset sepät saivat aikaan nanoputkia. Terästä löytyi myös jälkiä muista metalleista, kuten kromista, mangaanista ja koboltista, joita on ehkä lisätty wootz-teräkseen.
Hyvin tarkkaan harjoitellun kuumennus- ja jäähdytysprosessin aikana sepät ovat varmasti jotenkin keksineet, miten mainitut metallit voidaan pakottaa pintaan, ja tuloksena on syntynyt nanoputkia sisältävä ja poikkeuksellisen terävä ja kestävä miekka.
Vaikka alkuperäisen damaskiteräksen tuotannon tekotapa unohdettiin 1700-luvulla, monien vuosien sitkeät kokeilut ja nykytekniikka ovat auttaneet tuottamaan uudestaan poikkeuksellisen laadukkaita teriä.
Kokonaan damaskiteräksen arvoitus ei ole vieläkään ratkennut, mutta jos ostat uustuotantoa olevan damaskiveitsen, se on edelleen yksi terävimmistä, kestävimmistä ja kauneimmista veitsistä, mitä koskaan omistat.