9 mieletöntä ydinpommihanketta

Niiden avulla oli määrä tutkia ydinaseen vaikutusta laivastoon. Heinäkuussa 1946 Bikinin heimopäällikkö näki omin silmin, miten ensimmäiset atomipommit syöksivät ilmaan kilometrien korkuiset, radioaktiiviset vesipatsaat.

Yhdeksän laivaa upposi, ja radioaktiivinen laskeuma peitti Bikinin.

Vuoteen 1958 mennessä Yhdysvallat oli pommittanut Bikinin atolliryhmää 23 kertaa ja Marshallin saaria 44 kertaa.

Pommien yhteenlaskettu teho vastasi yli 7 000:ta Hiroshimaan pudotettua pommia. Saarilla ei edelleenkään ole asutusta.

Monet Tellerin ideoista olivat melko villejä: hän ehdotti muun muassa, että vetypommien avulla pumpattaisiin öljyä ja maakaasua, muutettaisiin jokien virtaussuuntaa ja räjäytettäisiin kokonaisia vuoria uusien moottoriteiden tieltä.

Hurjin ehdotus oli kaivaa uusi Panaman kanava 302 vetypommin avulla. Panaman hallitus kuitenkin kieltäytyi hankkeesta kohteliaasti mutta päättäväisesti.

Enemmän suosiota sai Tellerin idea räjäyttää Alaskaan keinotekoinen satama. Joukko alaskalaispoliitikkoja kannatti ajatusta, josta kuitenkin oli luovuttava alueen asukkaiden voimakkaan vastarinnan vuoksi.

Pahiten saastuttanut räjäytys

Hankkeen yhteydessä tehtiin joukko koeräjäytyksiä. Yksi siihen saakka suurimmista, Sedan, tehtiin Nevadan autiomaassa vuonna 1962, kun pommi räjäytettiin syvällä maanpinnan alapuolella.

Räjähdys aiheutti sata metriä syvän kuopan, ja 12 miljoonaa tonnia hiekkaa lensi neljän kilometrin korkeuteen.

Koetta seuranneina viikkoina joissakin Yhdysvaltojen osavaltiossa satoi radioaktiivista hiekkaa. Sedania pidetään maan historian pahimmin saastuttaneena ydinkokeena.

Teller ehti joukkoineen suorittaa 27 ydinkoetta. Tutkijat jopa onnistuivat nostamaan öljyä New Mexicon alueelta, mutta öljy oli niin radioaktiivista, että se ei käynyt kaupaksi.

Kuoppa täyttyi vähitellen pohjavedellä, ja aiheesta tehdyssä propagandafilmissä sanottiin:

”Atomipommin avulla luodun tekojärven vesi on ihmisille vaaratonta.” Vakuudeksi kansalaiset näkivät, kuinka Slavski itse ui radioaktiivisessa vedessä.

Neuvostoliitto ehti vuosina 1965−1989 räjäyttää 116 ydinlatausta eri siviilioperaatioiden ja tutkimusten yhteydessä.

Lokakuun 30. päivänä 1961 napapiirin pohjoisella taivaalla loisti kirkas valoilmiö, ja valtava sienipilvi kohosi miltei 60 kilometrin korkeuteen.

Pian paineaalto särki Pohjois-Norjan pikkukylien talojen ikkunat 900 kilometrin päässä itse räjähdyspaikasta – aalto kiersi maapallon kolmeen kertaan.

Neuvostoliitto oli juuri laukaissut historian suurimman, Tsar-bombaksi kutsutun pommin. Se oli teholtaan kymmenen kertaa voimakkaampi kuin kaikki toisessa maailmansodassa räjäytetyt pommit yhteensä.

Molempia supervaltoja oli pitkään kiusannut ajatus, että suuri osa niiden pommikoneista ammuttaisiin alas jo matkalla kohti vihollista.

Neuvostoliitto päätti, että perille pääsevien koneiden olisi oltava mahdollisimman tulivoimaisia. Se oli alun perin päättänyt turvautua sadan megatonnin pommeihin, jotka vastasivat teholtaan 6 600 Hiroshiman pommia.

Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, koska kokeiden jälkeinen radioaktiivinen laskeuma uhkasi kasvaa liian suureksi. Oli myös vaikeaa arvioida, kestäisikö Maa räjähdyksen.

Neuvostoliitto rakensi pommin, joka oli teholtaan puolet suunnitellusta. 27-tonninen ydinase pudotettiin lentokoneesta laskuvarjolla ja räjäytettiin neljässä kilometrissä.

Lentokone sinkoutui räjähdyksessä 800 metrin vapaaseen pudotukseen, vaikka se oli jo 32 kilometrin päässä.

Pommin piti olla niin voimakas, että räjähdyksen aiheuttama väläys näkyisi Maahan saakka, minkä puolestaan oli määrä kohottaa amerikkalaisten itsetuntoa.

A119-niminen ohjelma kuitenkin hylättiin liian vaarallisena.

Tutkijat olivat osoittaneet, että Maan vetovoima olisi saattanut vetää pommin Maata kohti, jos ohjus olisi ajautunut väärään kulmaan.

Yksi pommeista putosi maahan 1 100 kilometrin tuntinopeudella ja synnytti 23 metrin syvyisen kuopan. Pommi ei kuitenkaan räjähtänyt.

Toinen putosi laskuvarjolla, mutta se oli silti paljon vaarallisempi, sillä sen neljästä laukaisusuojasta kolme petti.

Vain pieni, halpa varmennin esti räjähdyksen, joka olisi ollut 260-kertainen Hiroshiman pommiin verrattuna.

Vasta vuonna 2013 paljastui, kuinka lähellä katastrofia Yhdysvallat oli ollut. Asiantuntijoiden mukaan kyseessä oli sotahistorian ehkä vakavin onnettomuus.

Kirkuvan punainen ohjus saavutti määränpäänsä mutta jatkoi siitä edelleen kohti etelää. Yhdysvaltojen aseasiantuntijat koettivat epätoivoisesti laukaista ohjuksen tuhoutumisjärjestelmää.

Tutkassa näkyi, kuinka ohjus syöksyi länteen kohti Kolumbiaa. Lopulta ohjuksen polttoaine loppui, ja se putosi Brasilian sademetsään.

Saarelaiset eivät nähneet näkyjä, eikä kyseessä ollut myöskään avaruusolentojen hyökkäys.

Valoilmiön syy oli paljon pelottavampi: Yhdysvallat oli juuri laukaissut ensimmäisen vetypomminsa avaruudessa, ja tulos oli paljon odotettua väkevämpi.

Starfish Prime -nimisen hankkeen seuraukset olivat niin tuhoisat, että Yhdysvallat ei ole sen koommin uskaltanut tehdä ydinkokeita avaruudessa.

Pikkupommi ei riittänyt

Yhdysvalloissa oli vuosikausia pohdittu, milloin venäläiset hylkäisivät mannertenväliset ohjukset ja laukaisisivat ydinpommin avaruudessa.

Yhdysvallat oli itse laukaissut pienempiä ydinpommeja ilmakehän yläkerroksissa ilman merkittäviä tuloksia.

Tämän vuoksi tehtiin päätös lähettää 1,4 megatonnin vetypommi avaruuteen ja räjäyttää se 400 kilometrin korkeudessa. Tämä laukaus päästi helvetin valloilleen.

Voimakkaan valoilmiön lisäksi pommi aiheutti valtavan elektromagneettisen pulssin eli äkillisen energialatauksen ja voimakkaan gammasäteilyn, joka oli monta kertaa odotettua vahvempi.

Pulssi tuhosi kolmasosan kaikista Maata kiertävistä satelliiteista, olivatpa nämä sitten kumman tahansa suurvallan laukaisemia.

1 500 kilometrin päässä olevalla Havaijillakin katulamput ja radiot sammuivat.

Asiasta kimpaantuneet venäläiset vaativat pian tämän jälkeen avaruudessa tehtävien ydinkokeiden kieltämistä.