Nasan pätevimmät työntekijät tekivät Houstonissa sijaitsevassa komentokeskuksessa kaikkensa saadakseen astronautit hengissä takaisin kotiin.

© NASA

Apollo 13: "Houston, meillä on ongelma"

13. huhtikuuta 1970 toinen Kuuta kohti suuntaavan Apollo 13 -avaruusaluksen kahdesta happisäiliöstä räjähti ja repi rikki huoltomoduulin kyljen. Toinenkin happisäiliö alkoi räjähdyksen seurauksena vuotaa, ja aluksen kolmen hengen miehistö oli yhtäkkiä hengenvaarassa yli 300 000 kilometrin päässä Maasta. Sekä astronautit että lennonjohto pitivät kuitenkin päänsä kylmänä, ja katastrofista selvittiin.

perjantai 8. maaliskuuta 2019 teksti Ida Buhl

Vain Jack Swigert istui turvavyöt kiinnitettyinä komentomoduulin hallintapaneelin edessä, vaikka Apollo 13 kiisi avaruuden halki noin 5 000 kilometrin tuntivauhtia. 

Kaksi muuta astronauttia, lennon komentaja Jim Lovell ja kuumoduulin lentäjä Fred Haise, leijuivat ympäri alusta kamera kädessään. Menossa oli suora televisiolähetys Maahan. Kameran käydessä Lovell siirtyi komento­moduuli Odysseysta kuumoduuli Aquariukseen.

Yhtäkkiä alus tärähti, ja Lovell pelästyi pahanpäiväisesti. Haise, joka tunnettiin melkoisena kujeilijana, oli varoittamatta avannut venttiilin, joka tasasi painetta Aquariuksen ja Odysseyn välillä. 

Sen aiheuttama täräys pelästytti muut astronautit joka kerta, ja Haisen mielestä se oli aina yhtä hyvä pila. Lovell ei ollut yhtä ilahtunut, mutta suoran tv-lähetyksen takia hän ei haukkunut Haisea päin naamaa.

Apollo 13 laukaistiin John F. Kennedy Space Centeristä Floridan Cape Canaveralista 11. huhtikuuta 1970. 

© Scanpix/SPL

Todellinen täräys

”Meillä nousee sydän kurkkuun joka kerta kun hän tekee noin”, Lovell kertoi virnistäen katsojille ja päätti pian sen jälkeen lähetyksen ilta­yhdeksän maissa 13. huhtikuuta 1970.

Vain muutama sekunti sen jälkeen avaruusalus tärähti uudestaan erittäin voimakkaasti. Lovell hätkähti jälleen. 

Nyt Haise saisi kuulla kunniansa! Kun Lovell katsoi komento- ja kuumoduulin väliseen yhteystunneliin ja näki Haisen katseen, hän ymmärsi kuitenkin oitis, että tällä kertaa Haise oli syytön. Haisen katseessa ei ollut jälkeäkään kujeilusta, vaan hänen silmänsä olivat laajenneet pelosta.

”Se en ollut minä!” Haise huusi järkyttyneenä. Tärähdys oli ollut niin voimakas, että Haise oli nähnyt yhteystunnelin seinämien liikahtavan.

Ylempänä komentomoduulissa Swigert oli yhtä kauhuissaan. Hän oli kuullut tärähdyksen yhteydessä kovan pamauksen, ja nyt avaruusalus heittelehti kuin lentokone pahassa turbulenssissa. Kaksi varoitusvaloa oli syttynyt, ja hälytys­järjestelmä piti kovaa meteliä.

”Hei, meillä on täällä ongelma!” huusi Swigert saman tien radioon. Tavallisesti avaruus­aluksen ja Houstonissa sijaitsevan komentokeskuksen väliseen viestintään kuului muodollinen yhteydenottoprotokolla, mutta nyt Swigert ei siitä piitannut.

Toisesta päästä kuului saman tien: ”Täällä Houston. Voitko toistaa.”

Lovell otti hoitaakseen puhumisen. ”Houston, meillä on ongelma”, hän toisti.

Kukaan ei vielä tuolloin tiennyt, mitä oli tapahtunut: Avaruusaluksen huoltomoduulin happisäiliö 2 oli räjähtänyt, huoltomoduulin kylki oli repeytynyt auki, ja räjähdyksessä vaurioitunut happisäiliö 1 vuoti elintärkeää kaasua suoraan avaruuteen. 

Kaksi polttokennoa oli poissa pelistä, ja kolmas oli pettämäisillään. Avaruusaluksen rakettimoottoria saisi tuskin enää käyntiin, koska polttokennot tarvitsivat happea voidakseen tuottaa kemiallisesti rakettipolttoainetta, lämpöä, virtaa ja vettä. Apollo 13 oli pahassa pulassa.

Suurin ongelma oli happi. Komentomoduuli ei ollut vahingoittunut, mutta sen hengitysilman pelättiin loppuvan ennen pitkää, minkä jälkeen astronautit tukehtuisivat. 

Lennonjohtajien olisi keksittävä Houstonissa jotain ja äkkiä – muuten astronautit Jim Lovell, Fred Haise ja Jack Swigert eivät enää koskaan palaisi Maahan.

Lennonjohto ei ollut uskoa lukuja

Tässä on pakko olla jotain mätää, ajatteli päälennonjohtaja Gene Kranz komentokeskuksessa Houstonissa. Odysseyn tietokonejärjestelmä lähetti jatkuvasti dataa komentokeskukseen niin, että Maassa nähtiin käytännössä sama tieto, jonka astronautit näkivät avaruusaluksen hallintapaneelissa.

Aluksen elintärkeitä toimintoja kuvaavat luvut näyttivät yhtäkkiä aivan järjettömiltä.

Tietokoneen mukaan yksi happisäiliö ja kaksi polttokennoa olivat aivan nollilla ja jäljellä olevassa happisäiliössäkin paine laski vinhaa vauhtia.

Oli kuin lähes upouudella autolla olisi ajettu öljynvaihtoon ja sitten mekaanikko ilmoittaisikin, että renkaat olivat kuluneet, jarrut epäkunnossa, jäähdytin vaihdettava ja kaikki neljä ovea putoamassa saranoiltaan. 

Missään avaruus­aluksessa ei ollut koskaan havaittu niin paljon ongelmia samalla kertaa. Kranz arveli, että kyseessä täytyi olla mittarivirhe, ja muut komentokeskuksessa olivat samaa mieltä.

Odysseyssa astronautit ottivat luvut todesta. He päättelivät, että alukseen oli iskenyt pieni meteoroidi, sillä se selittäisi heidän kuulemansa pamauksen ja voimakkaan täräyksen. He eivät kuitenkaan keksineet mitään selitystä sille, miksi Odyssey heilahteli yhä. Tietokoneen olisi jo hyvän aikaa sitten pitänyt vakauttaa alus.

Lovell noudatti lentäjänvaistojaan ja siirtyi käsiohjaukseen. Hän sai aluksen hallintaansa vain vaivoin, sillä virranpuutteen vuoksi vain osa ohjausraketeista toimi. Aina kun hän siirtyi takaisin automaattiohjaukselle, alus alkoi uudestaan heittelehtiä. Lopulta Lovell meni yksinkertaisesti katsomaan ulos ikkunasta, keksisikö hän sieltä selityksen heittelehtimiselle. 

Hän näki, että avaruusalusta ympäröi pilvi jäisiä kiteitä, ja lisää näytti tulevan kuin pienestä suihkuturbiinista. Lovell ilmoitti Houstoniin: ”Meiltä vuotaa jotain avaruuteen. Se on jonkinlaista kaasua.”

Komentokeskuksessa syntyi järkyttynyt hiljaisuus. Kyse ei ollutkaan mittarivirheestä, vaan tietokoneen lähettämä data piti paikkansa. Odysseyn kallisarvoiset happivarastot vuotivat parasta aikaa avaruuteen!

Miehet pelastautuivat kuumoduuliin

Komentokeskuksen ei tarvinnut kertoa astronauteille näiden olevan hengenvaarassa. Jim Lovell oli ollut mukana jo kolmella avaruuslennolla, ja katsellessaan hallintapaneelin nopeasti muuttuvia lukemia hän ymmärsi, että tilanne oli äärimmäisen vakava. Hän ei vain tiennyt, kuinka pian kaikki tapahtuisi.

Houstonissa tehtiin jo laskelmia kynät sau­huten. Odysseyssa riittäisi happea enää vajaaksi kahdeksi tunniksi. Nyt oli kiire. Komentokeskuksen asiantuntijat löivät viisaat päänsä yhteen keksiäkseen pelastussuunnitelman ennen kuin aika menisi umpeen.

Ensivaiheen suunnitelma alkoi pian hahmottua, mutta komentokeskus ei edes ehtinyt antaa sitä koskevia käskyjä astronauteille, sillä nämä olivat tulleet itsekin samaan johtopäätökseen. Lovell katsoi muita ja sanoi: ”Jos haluamme päästä täältä kotiin, meidän on siirryttävä Aquariukseen.”

Pian komentokeskuksesta alkoi sadella ohjeita. Astronauttien oli suljettava kaikki Odysseyn järjestelmät ja vetäydyttävä Aquariukseen, joka saisi luvan toimia pelastusveneenä.

Kuumoduuli oli suunniteltu niin, että siinä riitti tilaa, virtaa ja happea kahdelle ihmiselle 45 tunniksi. Nyt moduuliin siirtyikin kolme ihmistä, ja paluu Maahan kestäisi vähintään 55 tuntia. 

Ongelmat olivat siis kaikkea muuta kuin ratkenneet, mutta Aquariukseen siirtymisellä voitettiin kallisarvoista lisäaikaa, jonka kuluessa voitaisiin tehdä uusia hätäsuunnitelmia lennon myöhempiä vaiheita varten.

Apollo 13:n miehistö oli 355 000 kilometrin päässä Maasta, kun aluksen toinen happisäiliö räjähti.

© Getty Images

Tavoitteena linkorata Kuun ympäri

Jos polttokennoihin ei saataisi happea, ne eivät tuottaisi polttoainetta, ja silloin komentomoduuli Odysseyn rakettimoottori ei toimisi. Parhaimmassakin tapauksessa moottoria voisi käyttää vain hetken ajan sillä polttoaineella, joka jo oli polttoainejärjestelmässä.

Ainoa mahdollisuus saada astronautit kotiin oli turvautua kuumoduuli Aquariukseen. Pienessä kuumoduulissa oli vain niukalti poltto­ainetta, jolla oli ollut tarkoitus siirtyä lyhyt matka emoaluksesta Kuuhun ja takaisin. 

Koska alus kuitenkin oli jo vauhdissa, kuumoduulin polttoaineen uskottiin riittävän kurssikorjauksiin, joiden avulla miehet saataisiin mahdollisimman pian takaisin Maahan.

Joillakin aiemmilla Apollo-lennoilla astronautit olivat lentäneet Kuun ympäri laskeutumatta sinne, ja silloin oli hyödynnetty niin sanottua ”free return”- eli ”vapaa paluu” -ilmiötä. 

Lentämällä Kuun ympäri tiettyä rataa, joka tunnetaan nimellä linkorata, avaruusalus voi hyödyntää taivaankappaleiden painovoimaa ja sinkoutua takaisin kohti Maata”vapaasti” eli käyttämättä enää lisää polttoainetta. Linkoradan avulla polttoaine voitaisiin saada riittämään Apollo 13:n kotimatkalle.

Ongelmana oli, että Apollo 13:n nykyinen kurssi oli viemässä sitä suoraan kohti Kuuta, ei Kuun ympäri. Päästäkseen linkoradalle astronauttien oli korjattava koko aluksen kurssia kuumoduulin rakettimoottorin ja pienten ohjaussuuttimien avulla. 

Kuumoduulin moottoria ja ohjausta ei kuitenkaan ollut tarkoitettu käytettäväksi niin kauan kuin Aquarius oli vielä kiinni emoaluksessa, joten toimenpide olisi erittäin vaikea.

Vaikka avaruusalus kuin ihmeen kaupalla saataisiinkin vielä ohjattua takaisin Maahan, vielä ei ollut mitään takeita siitä, että astronautit pääsisivät kotiin hengissä.

Uhkana kuolema kylmässä ja pimeässä

Houstonissa koottiin pikaisesti tärkeimmistä asiantuntijoista niin sanottu ”Tiger Team”, joka ei poistuisi kokoushuoneestaan, ennen kuin aluksen ongelmat olisi ratkaistu. Tiimin oli keksittävä, miten astronautit saataisiin hengissä kotiin. Juuri nyt se näytti mahdottomalta tehtävältä.

Astronauttien hapenkulutukseen ei voitu vaikuttaa. Avaruusaluksen sisällä ja Aquariuksen säiliössä olevan hapen laskettiin voivan juuri ja juuri riittää paluumatkaan, kunhan matka taittuisi riittävän nopeasti. Pahimmaksi uhkaksi paljastuikin ennen pitkää astronauttien oman uloshengityksen mukana ilmaan vapautuva hiilidioksidi.

Aquariuksen hiilidioksidia poistavan ilmansuodatusjärjestelmän kaksi suodatinta eivät riittäisi koko kotimatkan ajaksi. Odysseyn ilmansuodatusjärjestelmässä oli myös kaksi suodatinta, mutta ne olivat erilaisia eivätkä sopineet Aquariuksen järjestelmään. 

Näytti siltä, etä Aquariuksen akut eivät myöskään riittäisi kattamaan kaikkea virrantarvetta, sillä vaikka Odyssey oli nyt suljettu, sinne olisi saatava paljon virtaa ennen Maahan palaamista.

Houstonissa fyysikko John Aaron alkoi tutkia aluksen kojeiden virrankulutusta voidakseen ohjeistaa astronautteja sulkemaan kaikki ne, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä, ja saada siten virran riittämään. 

Lovell tovereineen alkoi välittömästi sammuttaa Aquariuksen toimintoja Aaronin listausten mukaan, ja pian astronautit kyyhöttivät ahtaassa kuumoduulissa kylmissään ja lähes täydellisessä pimeydessä.

Apollo 13 kulki yhä poispäin Maasta.

Kurssin korjaus onnistui

Pari tuntia Apollo 13:lla sattuneen räjähdyksen jälkeen Houston oli saanut valmiiksi lopullisen pelastussuunnitelman. 

Astronauttien olisi muutettava aluksen kurssia päästäkseen sellaiselle Kuuta kiertävälle radalle, että se mahdollistaisi vapaan paluun kohti Maata. Aquariuksen rakettimoottori olisi käynnistettävä hetkeksi, mutta ensin alus olisi saatava oikeaan asentoon, mikä ei ollut helppo tehtävä.

Happisäiliö 1 oli lakannut vuotamasta, joten avaruusalus lensi jälleen tasaisesti, mutta sitä ympäröi yhä vuotaneesta säiliöstä peräisin oleva jääkidepilvi. Lukemattomat kiteet heijastelivat auringonvaloa, minkä takia Lovell ei erottanut yhtäkään tähteä, jota voisi käyttää kiintopisteenä vaikeassa ohjausliikkeessä.

Lovell käynnisti rakettimoottorin hetkeksi päästäkseen kidepilvestä, mutta turhaan. Avaruusaluksen vetovoima vaikutti voimakkaammin kuin Maan tai Kuun, ja kidepilvi seurasi avaruusalusta kuin magneettia.

Toinen ongelma oli, että vaikka lentäjät olivat lentäneet Aquariuksella tuntikausia simulaat­torissa, se käyttäytyi nyt aivan toisin, kun kuumoduulin olikin raahattava perässään koko emoalusta. Aquariuksen pienten rakettisuuttimien ja Houstonista annettujen ohjeiden avulla Lovell sai silti aluksen lähes oikealle kurssille.

Lopullinen hienosäätö ei kuitenkaan onnistunut, ja jokainen yritys kulutti elintärkeää polttoainetta, jota he tarvitsivat palatakseen Maahan.

Lopulta Houston pyysi Lovellia lopettamaan. Muuta ei ollut tehtävissä kuin palauttaa alus automaattiohjaukseen, syöttää tarkat kurssikoordinaatit Aquariuksen navigointitietokoneeseen ja toivoa parasta. Jos tietokone onnistuisi hienosäädössä, Apollo 13 pääsisi vielä kotimatkalle. Jos taas ei… Sitä ajatusta ei kukaan halunnut ajatella loppuun asti.

Nasan tietokone oli laskenut, että Aquariuksen rakettimoottoria olisi käytettävä tasan 25 sekuntia täsmälleen 3 948 paunan (1 794,55 kilon) työntövoimalla. Aluksen tietokone ohjaisi toimintaa automaattisesti, eivätkä astronautit voisi tehdä muuta kuin odottaa.

Rakettimoottori käynnistyi 14. huhtikuuta kello 2.43, ja tasan 25 sekunnin kuluttua se sammui jälleen. Pian Houstonista kuului uskomaton viesti siitä, että säätö oli onnistunut. 

Apollo 13 oli oikealla kurssilla! Vielä ei silti ollut varmuutta siitä, selviäisivätkö aluksen sisällä olevat astronautit hengissä Maahan asti.

Viritetty ilmansuodatin: harmaa ilmastointiteipillä kasattu laatikko pelasti astronautit. 

© NASA

Ilmastointiteippiä ja pakkausmuovia

Hienon kuuloisesta tittelistään, Chief of Crew Systems Division, huolimatta Ed Smylien asema ei ollut kovin korkealla Nasan hierarkiassa. 

Hän oli yksi niistä tuhansista tuntemattomista puurtajista, joiden ansiosta avaruuslennot ylipäätään olivat mahdollisia. Nyt hän sai silti ratkaistavakseen Apollo 13:n piinaavimman ongelman: miten puhdistaa Aquariuksen ilma ennen kuin astronautit tukehtuisivat hiilidioksidiin.

Odysseyssa ja Aquariuksessa oli ilmansuodatusjärjestelmät, mutta Aquariuksen suodat­timet eivät riittäisi koko pitkää kotimatkaa varten. Aquariuksessa oli siis otettava käyttöön Odysseyn suodattimet. Aquariuksen suodattimet olivat kuitenkin pyöreitä, Odysseyssa taas käytettiin neliskulmaisia suodattimia. 

Smylien tehtävä oli keksiä ratkaisu, jonka avulla Odysseyn suodattimia voitaisiin siitä huolimatta käyttää Aquariuksessa. Suurin ongelma oli se, että koska astronauttien olisi lopulta kyettävä itse toteuttamaan ratkaisu kuumoduulissa, ratkaisussa voisi käyttää vain avaruusaluksesta löytyviä vähäisiä tarvikkeita.

Onneksi Nasassa tiedettiin tarkasti, mitä kaikkea aluksessa oli mukana. Smylie alkoi käydä tiiminsä kanssa listaa läpi kohta kohdalta keksiäkseen, mitä tarvikkeita he voisivat käyttää ja miten. Smylien onneksi Apollo 13:n vaatimattomasta varustelistasta löytyi joka paikan pelastus: ilmastointiteippi. Sen avulla päästäisiin jo pitkälle.

Smylie ilahtui vielä enemmän, kun listalta löytyi myös pari metriä muoviputkea. Hän tarvitsisi ideansa toteuttamiseen vielä hieman muovikalvoa, mutta sitä hän ei löytänyt tavaraluettelosta vaikka tutki sitä järjestelmällisesti tuntikausia. 

Yhtäkkiä hänen sormensa pysähtyi listan kohtaan ”lämpöalusasut”. Voisivatko ne olla mukana muoviin pakattuina? Ilokseen Smylie sai kuulla, että asia oli juuri niin.

Nyt Smylie tarvitsi enää samanlaiset ilmansuodattimet kuin Aquariuksessa ja Odysseyssa oli päästäkseen rakennuspuuhiin. Valitettavasti komentokeskuksessa ei ollut Odysseyn suodattimia. 

Smylie tiesi, että uutta Apollo-rakettia valmisteltiin jo Cape Canaveralissa Floridassa, 1 400 kilometrin päässä Houstonista, ja tiedustelujen jälkeen selvisi, että siellä oli samanlaisia suodattimia. Smylie ilmoitti, että suodattimet oli irrotettava uudesta raketista ja lennätettävä Houstoniin välittömästi.

Keksijä toimi itse koekaniinina

Suodattimen prototyyppi oli pian valmis, mutta sitä piti vielä testata käytännössä. Smylie päätti toimia itse koekaniinina. Hän sulkeutui painekammioon, johon voitiin luoda juuri samanlaiset olosuhteet kuin Apollo 13:lla. Sitten tilaan pumpattiin hiilidioksidia. 

Vietettyään useita tunteja painekammiossa Smylie saattoi todeta, että hän oli yhä hengissä eikä kärsinyt hiilidioksidimyrkytyksestä.

Nyt Smylien oli vielä vakuutettava esimiehensä. Hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä, että maailman teknisesti edistyneimmän maan astronauttien piti pelastaa henkensä
ilmastointiteipillä ja palalla pakkausmuovia, ja hän oli todella hermostunut astellessaan ensimmäistä kertaa komentokeskukseen esittelemään kyhäelmäänsä.

Smylien pelko oli turhaa. Komentokeskuksessa hänen ratkaisunsa otettiin vastaan riemuiten. Astronautteja neuvottiin etsimään tarvittavat tarvikkeet avaruusaluksesta ja aloittamaan oitis suodatinsovelluksen rakentaminen.

Seuraavan tunnin ajan astronautit saivat jatkuvasti ohjeita Maasta rakentamisen edetessä. Kyseessä oli ehkä Nasan historian sekavin radiokeskustelu, jossa lenteli tulkinnanvaraisia kysymyksiä ja vastauksia puolin ja toisin. Esimerkiksi: ”Teippaammeko reunojen suuntaisesti?” kysyttiin avaruudesta, ja Maasta vastattiin: ”Se riippuu siitä, mitä tarkoitat reunoilla.”

Lopulta Jack Swigert kuitenkin ilmoitti Houstoniin, että suodatin oli valmis, ja pian astronautit saattoivat helpottuneina kertoa mittarien osoittavan selvästi, että aluksen ilman hiilidioksidipitoisuus oli alkanut laskea. Yksi suurimmista ongelmista oli saatu ratkaistua, kiitos Ed Smylien – ja ilmastointiteipin.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana

Kello 18.15 tiistaina 14. huhtikuuta Apollo 13 lensi Kuun taakse ja radioyhteys Houstoniin katkesi. Jim Lovell ajatteli katkerana, että tämän lähemmäs Kuuta hän ei koskaan pääsisikään. Vaikka hän selviäisi hengissä takaisin Maahan, oli selvää, että ikänsä takia häntä ei enää lähetettäisi uudestaan avaruuteen.

Kuun toinen puoli oli varjossa ensimmäiset 20 minuuttia, jolloin astronautit saattoivat vain aistia suuren massan allaan, mutta kun he tulivat jälleen auringonvaloon, heidän edessään avautui uskomaton näky.

Kuun aavemainen maisema vuorineen ja kraattereineen kylpi valossa heidän allaan. Astronautit liimautuivat ikkunaan ja tuijottivat liikuttuneina edessään levittäytyvää maisemaa kunnes havahtuivat siihen, että heidän oli syytä myös ottaa valokuvia.

Kun Kuun kauimmainen kohta oli kierretty, Lovell käynnisti hetkeksi Aquariuksen rakettimoottorin antaakseen alukselle vähän lisää vauhtia. Kaikki sujui niin kuin pitikin, ja noin 380 000 kilometrin pituinen kotimatka oli alkanut. Suunnitelmien mukaan komentomoduuli laskeutuisi Tyyneenmereen vähän puolenpäivän jälkeen perjantaina 17. huhtikuuta.

Räjähdyksestä oli kulunut noin vuorokausi, ja astronautit olivat jo kuolemanväsyneitä. Houston määräsi heidät nukkumaan vuoroissa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Aquariuksessa ei ollut tilaa käydä pitkäkseen, joten voidakseen nukkua jokaisen oli vuorollaan mentävä Odysseyyn, jossa lämpötila oli laskenut noin viiteen asteeseen.

Astronautit onnistuivat torkahtelemaan hetkiksi, mutta he heräsivät pian kylmästä täristen. He saivat nukuttua vain muutaman tunnin katkonaista unta vuorokaudessa, ja Houstonissa lääkärit alkoivat olla huolissaan.

Ilmanvaihtojärjestelmä oli kytketty pois päältä, mikä johti vähitellen uuteen ongelmaan. Kylmyys sai miesten uloshengitysilman sisältämän kosteuden tiivistymään pinnoille niin, että seinät helmeilivät vettä. Kaikki oli kylmää ja nihkeää, ja pahinta oli pelko siitä, että kosteus aiheuttaisi oikosulun elintoimintoja ylläpitävässä sähköjärjestelmässä.

Vauriot olivat pelättyäkin pahempia

Perjantaiaamuna 17. huhtikuuta Apollo 13 kiisi kohti Maata 11 500 kilometrin tuntivauhtia. Astronautit valmistautuivat irrottamaan ensin huoltomoduulin ja sitten Aquariuksen, sillä paluu ilmakehään tapahtuisi komentomoduulissa.

Huoltomoduulin irrottaminen onnistui täysin suunnitelmien mukaan, mutta se aiheutti silti astronauteille šokin. 

Kun Lovell näki huolto­moduulin, hän jäi tuijottamaan sitä ikkunasta sanaakaan sanomatta. Sen kylki oli repeytynyt auki koko pituudeltaan, ja hän näki suoraan mustuneen metallin, katkenneiden kaapeleiden ja räjähtäneiden putkien sekamelskaan.

Lovell oli kauhuissaan. Hän ei ollut arvannut, että vahingot olivat olleet niin pahoja, ja hänen mieleensä hiipi uusi pelko. Irrotetun huolto­moduulin ja komentomoduulin välillä sijaitsi lämpökilpi, jonka piti suojella komentomoduulia yli 2 700 asteen kuumuudelta komento­moduulin palatessa ilmakehään.

Jos räjähdys oli vahingoittanut lämpökilpeä hitusenkin, kilpi tuskin kestäisi paluuta. Oli kuitenkin mahdotonta tarkistaa, oliko kilpi kunnossa. Astronauttien oli vain jatkettava laskeutumisvalmisteluja kuten tähänkin asti ja toivottava parasta.

Selvä laskuun

Totuuden hetki oli koittanut. Astronautit istuivat turvavyöt kiinnitettyinä komentomoduulissa, joka kiisi nyt Maan vetovoiman kiihdyttämänä yli 40 000 kilometrin tuntivauhtia. He olivat kuin olivatkin saaneet komentomoduulin sähköjärjestelmän taas toimimaan ja irrottaneet Aquariuksen. Nyt he eivät voineet enää tehdä muuta kuin odottaa.

Hetken kuluttua radioyhteys Houstoniin katkeaisi neljäksi minuutiksi, sillä komentomoduulin tunkeutuessa ilmakehään sen ympärille syntyisi voimakas ionimyrsky. Oli aika esittää viimeinen tervehdys ennen sitä.

”Houston”, kutsui Jack Swigert, ”Me kaikki täällä haluamme kiittää kaikkia teitä kavereita siitä hienosta työstä, jota olette tehneet.”

”Täytyy sanoa, että sitä on ollut ilo tehdä”, vastattiin Houstonista.

Sitten yhteys katkesi. Komentomoduulin tunkeutuminen ilmakehään aiheutti valtavaa kitkaa, ja Odysseyn ikkunoista astronautit näkivät ympäristön punertuvan liekkeihin. Ilmakehä jarrutti Odysseyta vähitellen, mutta miehet eivät huomanneet vauhdin hidastumista vaan vain kasvavat G-voimat.

Houstonissa vallitsi jännittynyt hiljaisuus, ja minuutit tuntuivat kuluvan kovin hitaasti.

Neljän minuutin kuluttua Houstonista sanottiin toiveikkaasti radioon: ”Odyssey, Houston odottaa, kuuntelen.”

Vastausta ei kuulunut. 15 sekunnin kuluttua Houston kutsui uudestaan, mutta Odyssey ei vieläkään vastannut. 

Kului toiset 15 sekuntia. Ei vieläkään elonmerkkejä. 30 sekunnin kuluttua miehistön piti jo aivan varmasti olla tavoitet­tavissa, mutta mitään ei kuulunut. Komento­keskuksessa katseet synkkenivät. ”Odyssey, Houston odottaa, kuuntelen.”

Kolmen sekunnin kuluttua radiosta kuului yhtäkkiä Jack Swigertin ääni, ja helpotus ja riemu purkautuivat komentokeskuksessa valtaviin suosionosoituksiin.

Reilun seitsemän kilometrin korkeudessa merenpinnasta astronautit kuulivat vaimean pamauksen, kun komentomoduulin jarruvarjot aukesivat. Vajaan kahden minuutin kuluttua he iskeytyivät Tyynenmeren aaltoihin. Lovell katsoi ikkunasta ja näki meriveden loiskuvan ulkopuolella. Silloin hän totesi rauhallisesti:

”Kaverit, olemme kotona!”

Astronautit lennätettiin Havaijille, missä he tapasivat perheensä ja presidentin.

© NASA

Lue lisää

Jim Lovell & Jeffrey Kluger: Apollo 13, Houghton Mifflin Company, 2000.

Ehkä sinua kiinnostaa...