Cyrus Field tunnettiin rehtinä ja helposti innostuvana miehenä, jolla ei ollut tapana vetistellä. 2. syyskuuta 1866 hän ei kuitenkaan pystynyt pidättelemään kyyneliään.
Field kiiruhti hyttiinsä keskellä Atlanttia, lukitsi oven ja itki ilosta. Yksitoista vuotta hän oli sinnikkäästi vaalinut unelmaa yhdistää Eurooppa ja Amerikka lennätinkaapelilla.
Haaveensa takia hänet oli leimattu milloin nerokkaaksi ja yritteliääksi, milloin suuruudenhulluksi huijariksi. Hanke oli vaatinut verta, hikeä, rahaa ja kyyneleitä, mutta nyt unelma näytti vihdoin toteutuvan.
Mahdottomana pidetty urakka oli onnistunut, vaikka Field itse oli kokenut sen kuluessa niin paljon epäonnea ja takaiskuja, että heikompi olisi lannistunut ja antanut periksi.
Huono idea herätti ajatuksen
Britanniassa avattiin ensimmäinen lennätinyhteys vuonna 1837, ja seuraavina vuosina siellä vedettiin lennätinkaapeleita useiden kaupunkien välille.
Erään keksijän havaittua, että guttaperkkakumi suojasi kaapelia vedeltä, Englannista Ranskaan vedettiin 35 kilometrin pituinen merikaapeli Englannin kanaalin poikki.
Cyrus Field ei tiennyt mitään lennättimestä tai kaapeleista, mutta hän onnistui mahdottomassa intonsa ja sinnikkyytensä ansiosta.
3 000 kilometriä avomerta Yhdysvaltojen ja Irlannin välillä tekivät merikaapelihankkeesta aivan toisen suuruusluokan hankkeen, eikä kenelläkään ollut rohkeutta edes yrittää.
Hanke alkoi edetä vasta, kun liiketoimilla vaurastuneen Cyrus Fieldin oveen koputettiin New Yorkissa vuonna 1855. Field avasi oven tietämättä, että se johdattaisi hänet elämänsä suurimman haasteen eteen.
Oven takana seisoi parrakas kanadalaisinsinööri Frederick Gisborne, joka oli keräämässä rahoitusta lennätinkaapelin vetämiseen Newfoundlandin ja Yhdysvaltojen välille.
Noihin aikoihin uutisia kuljetettiin Euroopan ja Amerikan välillä laivoilla Atlantin yli, joten viestin kulku perille saattoi kestää jopa kuukausia ja riippui sääolosuhteista.
Gisborne halusi lyhentää tuota aikaa edes parilla päivällä: kun alukset poikkeaisivat satamaan Newfoundlandissa, uutiset voitaisiin välittää sieltä eteenpäin lennätinkaapelilla.
1800-luvun puolivälissä eri puolille maailmaa asennettiin tuhansia kilometrejä lennätinkaapeleita. Nyt lyhyitä viestejä saattoi lähettää muutamassa minuutissa vain naputtelemalla morsetusavainta.
Field kuunteli vierastaan tarkkaavaisesti. Hän oli muuttanut New Yorkiin Connecticutista 15-vuotiaana, ja onnistuneiden sijoitusten ansiosta hänellä oli nyt varaa investoida kiinnostaviin hankkeisiin.
Gisbornen idea kuulosti muuten hyvältä, mutta Fieldin mielestä se oli aivan turhan vaatimaton.
Gisbornen lähdettyä Field meni kirjastoonsa perehtymään asiaan. Siellä hänelle valkeni, mikä ideassa oli vikana. Kuten Field itse myöhemmin kertoi, ajatus iski häneen ensimmäisen kerran hänen tutkiessaan karttapalloa: kaapeli pitäisi vetää huomattavasti pidemmälle, koko Atlantin valtameren poikki.
Kaapeli kolmen kilometrin syvyyteen
Fieldin visio oli mielikuvituksellinen, jopa mielipuolinen. William Watson oli vasta satakunta vuotta aiemmin keksinyt, että sähkövirtaa oli ylipäänsä mahdollista johtaa metallilankaa pitkin pitkien matkojen päähän, ja kokeilut vedenalaisilla kaapeleilla oli vasta aloitettu.
Guttaperkkaa saatiin luonnonkumin tapaan kumipuista. Kuvassa Borneon alkuasukkaat keräävät guttaperkan raaka-ainetta kaadetusta kumipuusta noin vuonna 1910.
Atlantin poikki kulkeva kaapeli oli suorastaan huimaava ajatus, sillä kaapelin piti olla yli 3 200 kilometriä pitkä ja kulkea noin kolmen kilometrin syvyydessä.
Ajatus kuitenkin vaivasi Fieldiä, ja hän alkoi unelmoida ”vanhan ja uuden maailman” yhdistämisestä. Seuraavina vuosina hän haali koolle asiantuntijoita ja sijoittajia ja perusti Atlantic Telegraph Company
-nimisen yhtiön.
Field sijoitti itse neljänneksen tarvittavasta pääomasta, ja loput hankittiin myymällä osuuksia uudesta yhtiöstä.
Field ryhtyi teettämään Britanniassa kaapelia, joka voitaisiin laskea Atlantin pohjaan. Muutama vuosi aiemmin tutkijat olivat havainneet, että kumipuusta saatava guttaperkka oli joustavaa, eristi hyvin sähköä ja piti vettä.
Niinpä virtaa johtava kuparilanka eristettiin guttaperkalla, vahalla ja tervatulla hampulla ja vahvistettiin vielä rautalangalla.
Laivat eivät kestäneet kaapelin painoa
Kaapeli painoi yli 2 000 tonnia, eikä mikään laiva ei pystynyt kuljettamaan niin painavaa lastia.
Kaapeli vuodelta 1857 oli suunnilleen luudanvarren paksuinen.
Lopulta Fieldin yhtiö päätyi vuokraamaan kaksi laivaa: Yhdysvaltojen suurimman sotalaivan USS Niagaran ja brittiläisen HMS Agamemnonin.
Tuhannet katselijat seurasivat kesällä 1857, kun painavat kaapelit lastattiin aluksiin ja laivat lähtivät Irlannista suorittamaan uskomatonta tehtäväänsä. Lehdet olivat seuranneet hanketta tarkkaan, ja moni oli esittänyt epäilynsä siitä, olisiko hanke ylipäätään mahdollinen.
Tunnettu tähtitieteilijä sir George Airy oli kirjoittanut, että oli matemaattinen mahdottomuus laskea kaapeli niin syvälle veteen, ja jos se onnistuisikin, mikään signaali ei kantaisi niin pitkälle.
Synkät ennustukset eivät kuitenkaan lannistaneet Fieldiä. Hän makasi hytissään Niagaralla kuunnellen tyytyväisenä ääntä, joka syntyi aluksen laskiessa kaapelia mereen kilometri kilometriltä.
Elokuun 11. päivän vastaisena yönä Niagara oli laskenut jo yli 400 kilometriä kaapelia. Yhtäkkiä Field kuuli hyttiinsä kannelta kovaäänistä huutoa:
”Pysäyttäkää laiva! Peruuttakaa!”
Britannian tehtaat valmistivat kaapelia varten lähes 600 000 kilometriä rautalankaa.
Kaapelin säikeet riittivät Kuuhun asti
Tehtaat valmistivat Britanniassa vuoden ajan valtavan kokoista lennätinkaapelia, jonka piti yhdistää Eurooppa ja Pohjois-Amerikka.
Ensimmäiset Atlantin poikki vedetyt kaapelit eivät olleet paljon luudanvartta paksumpia, mutta niissä käytettiin aikansa edistyksellisintä tekniikkaa. Kaapelin ytimen muodostivat sähkövirtaa johtavat kuparilangat, jotka oli suojattu useilla luonnonkumikerroksilla sekä tervatulla hampulla.
Lopuksi koko kaapelin ympärille kiedottiin suojaksi rautalankaa. Kaikkiaan ensimmäiseen kaapeliin käytettiin noin 600 000 kilometriä metallilankaa, mikä vastaa etäisyyttä Maasta Kuuhun.
Cyrus Fieldin neljännessä yrityksessä vuonna 1865 kaapeli oli puolet paksumpi, ja se välitti jopa kahdeksan sanaa minuutissa eli 50 kertaa enemmän kuin vanhalla kaapelilla vuodelta 1857. Sähkösanoman lähettäminen Atlantin yli maksoi 10 dollaria sanalta, mikä vastasi suunnilleen työmiehen viikkopalkkaa.
Pian ovelta kuului koputus ja Field sai kuulla masentavan tiedon: ”Kaapeli on katkennut!”
Aallot olivat moukaroineet alusta ja kaapelia, ja vaikka kapteeni oli yrittänyt estää onnettomuutta jarruttelemalla, kaapeli oli lopulta katkennut. Noloina ja 400 kilometriä kaapelia köyhempinä Field miehistöineen seilasi Niagaralla takaisin maihin.
Myrsky sotki suunnitelmat
Vahinko tuli maksamaan 100 000 puntaa (nykyrahassa noin kahdeksan miljoonaa euroa) ja kokonaisen vuoden työn, joka kaapelin valmistamiseen oli mennyt. Field ei kuitenkaan antanut periksi, vaikka hänen piti odottaa uutta yritystä seuraavaan kesään.
Hän suunnitteli parannuksia kaapeliin ja vaihtoi hankkeen teknisen johtajan. Uusi johtaja oli matemaatikko ja insinööri William Thomsen, jonka mielestä kaapeli oli aivan liian ohut. Yhtiöllä ei kuitenkaan ollut varaa teettää paksumpaa kaapelia, joten Thomsenin oli tyydyttävä ohueen kaapeliin.
Kesäkuussa 1858 Agamemnon ja Niagara olivat valmiit uuteen yritykseen. Nyt ne kohtaisivat keskellä Atlanttia, missä niiden kaapelit yhdistettäisiin.
Sähkösanomia kuljetettiin usein vastaanottajalle polkupyörällä. Kirjeiden kulku saattoi viedä viikkoja, mutta sähkeet saapuivat perille Atlantin toiselle puolelle yleensä vielä samana päivänä kuin ne oli lähetetty.
Matkalla Agamemnonin ylle kerääntyi kuitenkin synkkiä pilviä, ja 13. kesäkuuta puhkesi raju myrsky. Suuri puulaiva keinui holtittomasti puolelta toiselle valtavien aaltojen rusikoidessa sen runkoa. Myrsky laantui vasta viikon kuluttua.
Field oli rauhallisempaa reittiä matkanneen Niagaran kyydissä. Kun laivat lopulta kohtasivat, hän joutui toteamaan, että Agamemnonilla ollut kaapeli oli hirveässä sotkussa. Vyyhti saatiin selvitettyä ja kaapelin laskeminen aloitettiin, mutta noin 300 kilometrin jälkeen ohueksi kulunut kaapeli katkesi ja katosi aaltoihin.
Kaapeli yhdisti kaksi mannerta
Työn keskeydyttyä Fieldin oli jälleen palattava maihin. Hän oli pettynyt mutta ei lyöty, sillä hän piti tehtävän keskeytymistä tällä kertaa vain onnettoman sattuman seurauksena.
Hieman vajaan kuukauden kuluttua laivat lähtivät taas liikkeelle, mutta nyt niitä ei enää saateltu matkaan hurraahuudoilla. Niin suuri yleisö kuin sijoittajatkin olivat alkaneet menettää uskoaan Fieldin villiin suunnitelmaan.
Atlantin poikki kulkeva lennätinkaapeli laskettiin merenpohjaan Irlannin ja Newfoundlandin välille.
Niinpä Fieldillä oli kovat paineet onnistua, kun alukset jälleen kohtasivat Atlantilla heinäkuussa 1858 ja niiden kaapelit yhdistettiin. Tällä kertaa sää oli suotuisa ja kaikki näytti sujuvan suunnitelmien mukaan.
Yöllä laivojen välinen signaali kuitenkin yllättäen katkesi, ja merisairas William Thomsen kutsuttiin hätiin.
Vapisevin käsin pahoinvoiva Thomsen yritti kerta toisensa jälkeen palauttaa katkenneen yhteyden. Kaikki odottivat henkeään pidätellen kuin hypnotisoituina, kunnes signaali palasi yhtä yllättäen kuin oli kadonnutkin.
Niagara laski kaapelia tasaiseen tahtiin meren pohjaan, ja elokuun alussa Newfoundlandin rannikon kalliot alkoivat jo häämöttää tummina horisontissa. Alus ankkuroitui Bull’s Arms Bayhin, ja yöllä 5. elokuuta Field hyppäsi soutuveneeseen ja souti maihin etsimään pientä lennätinasemaa, jonka oli määrä yhdistää mantereet toisiinsa.
Western Unionista tuli Yhdysvaltojen johtava sähkösanomayhtiö, ja sen asiakkaat lähettivät miljoonia lyhyitä viestejä Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä.
Field harhaili pitkään pimeässä mutta löysi lopulta talon, josta kuului kuorsausta. Hän hakkasi innoissaan ovea ja huusi: ”Kaapeli on laskettu, kaapeli on laskettu!”
Riemu vaihtui pettymykseen
Kaapelia juhlittiin innokkaasti Atlantin molemmilla puolilla. Britanniassa yleensä kovin hillitty The Times -lehti kirjoitti pääkirjoituksessaan:
”Mitään näin merkittävää ei ole tapahtunut sitten Kolumbuksen löytöretkien.”
Kun Field saapui New Yorkiin, kaupungissa järjestettiin hänen ja kaapelin kunniaksi paraati, jonka kulku kaupungin läpi kesti kuusi tuntia. Juhlapuheet, illalliset ja soihtukulkueet seurasivat juhlahumussa toisiaan.
Ensimmäisen viestin kaapelia pitkin lähetti kuningatar Viktoria 16. elokuuta 1858, eikä juhlimisesta ollut tulla loppua. Suuri yleisö ei kuitenkaan tiennyt, että kuningattaren 99 sanan pituisen viestin kulku oli kestänyt yli 16 tuntia.
Sitten ohuen kaapelin signaali alkoi päivä päivältä heikentyä, kunnes se syyskuun alussa katosi täysin.
211 metriä pitkä ja 18915 rekisteritonnin vetoinen SS Great Eastern oli 1800-luvulla maailman suurin laiva. Se oli ollut 4 000 henkilön matkustajalaiva, ennen kuin sillä alettiin laskea merikaapeleita.
Seurauksena oli skandaali. Fieldiä nimiteltiin hulluksi ja huijariksi, ja lehdet vihjailivat, ettei kuningattaren viestiäkään ollut lähetetty lennättimellä vaan se oli toimitettu Atlantin yli laivalla.
Seuraavina vuosina Yhdysvaltoja koetteli sisällissota, mutta heti kun se päättyi, lannistumaton Field oli taas valmis yrittämään.
Apuna maailman suurin laiva
Tällä kertaa kaapeli oli puolet paksumpi ja siksi paljon kestävämpi kuin aiemmilla kerroilla. Paksuus lisäsi kaapelin kokonaispainoa, mutta apuun tuli SS Great Eastern, joka oli tuolloin maailman suurin laiva ja pystyi kuljettamaan kaapelin kokonaisuudessaan.
Heinäkuussa 1865 Great Eastern lähti matkaan Irlannista, mutta kohtalo päätti jälleen puuttua peliin. Ilmeisesti rakenneviasta johtuen kaapelin signaali hävisi, ja kun vikaa yritettiin korjata, kaapeli katkesi jälleen.
Neljäskään epäonnistuminen ei lannistanut Fieldiä, joka tunsi olevansa lähempänä onnistumista kuin koskaan aiemmin. Kaikki voimavarat kohdistettiin vielä yhteen yritykseen, ja vihdoin kaikki meni suunnitelmien mukaan.
- heinäkuuta 1866 lennätinkaapeli saavutti Newfoundlandin. Sitä alettiin oitis kutsua ”maailman kahdeksanneksi ihmeeksi”.
- heinäkuuta 1866 Great Eastern saapui Newfoundlandiin sankassa sumussa. Seuraavana päivänä kaapeli liitettiin lähetinasemaan ja sillä saatiin välitettyä voimakas signaali.
Menestyksen kruunasi se, että kuukautta myöhemmin Great Eastern onnistui nostamaan aiemmin meren pohjaan vajonneen kaapelin.
Vanhan kaapelin todettiin toimivan ongelmitta, ja muiden riemuitessa Field meni hyttiinsä, lukitsi oven ja puhkesi itkuun.
Hänen unelmansa oli toteutunut, ja Atlantin poikki oli saatu vedettyä yhden sijasta kaksi toimivaa lennätinkaapelia. Hänen sinnikkyytensä oli yhdistänyt kaksi mannerta.