Sukellusvene Hunley iski pinnan alla

Hän oli komea ja turhamainen mies, joka värjäsi hiuksiaan ja partaansa peittääkseen harmaantuvat haivenet. Beauregard oli koulutukseltaan insinööri, ja hän oli hyvin kiinnostunut uudesta tekniikasta, kuten sukellusveneistä.

Tähän saakka Beauregard oli antanut sukellusveneprojektille täyden tukensa ja pitänyt Hunleya tehokkaana aseena. Nyt alus oli kuitenkin uponnut koeajolla jo toisen kerran muutaman kuukauden sisällä.

Ensimmäisellä kerralla turmassa oli menehtynyt viisi miestä, nyt kahdeksan. Molemmilla kerroilla alus oli uponnut aivan järkyttyneiden katsojien silmien edessä. Kenraali Beauregardin mitta oli tullut täyteen.

”En halua olla enää missään tekemisissä sukellusveneiden kanssa. Ne ovat vaarallisempia käyttäjilleen kuin viholliselle”, hän kirjoitti työtoverilleen.

Etelävaltiot tarvitsivat kuitenkin kipeästi uusia aseita sodassa pohjoisvaltioita vastaan, ja muutamaa päivää myöhemmin Beauregard suostui antamaan Hunleylle vielä viimeisen mahdollisuuden. Uusi joukko vapaaehtoisia ilmoittautui Hunleyn miehistöksi, ja orjat kuurasivat aluksen sisätilat puhtaaksi epämiellyttävästä sotkusta ja hajusta.

Beauregard ei joutunut katumaan päätöstään, sillä noin kolme kuukautta myöhemmin Hunley toteutti iskun, joka horjutti pohjoisen laivaston ylivaltaa ja muutti merisodan luonteen perinpohjaisesti.

Etelän satamat saarrettiin

Yhdysvaltojen sisällissota oli syttynyt vuonna 1861 pian sen jälkeen, kun Abraham Lincoln oli valittu maan presidentiksi. Etelävaltioiden mielestä Lincoln muodosti uhan orjuudelle, jota ne pitivät puuvillantuotantonsa kannalta välttämättömänä.

Seitsemän eteläistä osavaltiota irtautui liittovaltiosta helmikuussa 1861, ja pian niiden muodostamaan konfederaatioon liittyi vielä neljä muuta osavaltiota. Unionin pohjoiset osavaltiot tuomitsivat etelävaltioiden eron, ja seurauksena oli sisällissota.

Sodan syttyessä pohjoisvaltioilla oli lähes kymmenen kertaa niin paljon sotalaivoja kuin etelävaltioilla. Pohjoisvaltiot halusivat hyödyntää laivastonsa ylivoimaa ja laativat suunnitelman, joka sai nimen Anaconda.

Sen mukaan pohjoisvaltioiden laivasto saartaisi etelävaltioiden satamat estäen etelävaltioita käymästä kauppaa ja tuomasta ulkomailta aseita ja ruokaa. Näin laivasto tukahduttaisi etelän vastarinnan kuin kuristajakäärme konsanaan.

Vastavetona Anaconda-suunnitelmalle etelävaltioiden konfederaation presidentti Jefferson Davis kannusti yksityisiä laivanomistajia varustamaan aluksensa aseilla ja hyökkäämään pohjoisvaltioiden laivojen kimppuun.

Presidentin myöntämän virallisen kaapparikirjan nojalla heille luvattiin 20 prosenttia valtaamiensa tai upottamiensa vihollisalusten arvosta. Rohkeimmat hurjapäät saattoivat teoriassa ansaita omaisuuksia.

Yksi presidentin tarjoukseen tarttuneista oli nuori varakas lakimies Horace Lawson Hunley. Hänelle merisota oli ainutkertainen mahdollisuus tukea etelävaltioiden sotaponnistuksia ja ansaita samalla rahaa.

Parantaakseen mahdollisuuksiaan pohjoisvaltioiden sotalaivoja vastaan Hunley päätti kehittää aluksen, joka pystyisi iskemään vihollisen kimppuun veden alla.

Sukellusveneitä oli yritetty kehittää jo ennen sisällissotaa, mutta ne eivät olleet kyenneet upottamaan vihollisalusta. Se ei kuitenkaan lannistanut Hunleya, joka uskoi vakaasti onnistuvansa siinä, missä muut olivat epäonnistuneet.

Sukellusveneen kehitystyö alkoi

Hunley houkutteli kumppaneikseen James McClintockin ja Baxter Watsonin, jotka omistivat konepajan New Orleansissa ja jotka olivat molemmat taitavia koneinsinöörejä. Loppuvuodesta 1861 kolmikko alkoi rakentaa sotakäyttöön tarkoitettua sukellusvenettä.

Kumppanukset eivät yrittäneetkään saada aikaan alusta, joka pystyisi kulkemaan pitkiä matkoja syvällä sukelluksissa. He halusivat rakentaa sukellusveneen, joka pystyisi sukeltamaan noin viiden metrin syvyyteen ja pysyttelemään siellä riittävän pitkään voidakseen ujuttautua vaivihkaa kohteen lähelle ja livahtamaan paikalta iskun jälkeen.

McClintockin ja Baxterin konepajassa rakennettiin sikarinmuotoinen rautakehikko, joka päällystettiin metallilevyillä. Rungon sisälle asennettiin vesisäiliöitä, joiden avulla miehistö sääteli aluksen sukellussyvyyttä pumppaamalla merivettä säiliöihin tai niistä pois.

Alukseen mahtui kolme miestä, jotka pyörittivät sen potkuria veivaamalla kampea. Kun alus oli sukelluksissa, miehistöllä oli käytettävissään vain se happi, jota aluksen sisällä luonnostaan oli. McClintockin mukaan hengitysilmaa riitti kahden tunnin sukellukseen ilman, että miesten olo muuttuisi liian tukalaksi.

Kurkista Hunleyn sisään:

Helmikuussa 1862 suoritettiin ensimmäinen koesukellus New Orleansin lähellä sijaitsevassa neljän metrin syvyisessä järvessä. Kapteenina toimi Hunleyn ystävä, joka oli entinen laivastoupseeri. Hän istui polvillaan aluksen pohjalla pää tähystystornissa ja katsoi pienistä ikkunoista.

Hänen takanaan kyyristeli kaksi miehistön jäsentä veivaten potkuriakselin kampea. Sukellusvene eteni hitaasti ja juuttui tuon tuostakin järven mutapohjaan. Siitä huolimatta aluksen rakentajat olivat tyytyväisiä.

”Koeajo osoitti, että olemme onnistuneet rakentamaan aluksen, joka pystyy liikkumaan haluttuun suuntaan halutussa syvyydessä”, McClintock kirjoitti.

Kolmikko antoi sukellusveneelleen nimeksi Pioneer, ja maaliskuussa 1862 he saivat presidentillisen kaappariluvan.

Uusi alku Alabamassa

Huhtikuussa 1862 yksi etelävaltioiden armeijakunnista kärsi murskatappion Tennesseessä käydyssä Pittsburg Landingissä taistelussa. Kyseessä oli Pohjois-Amerikan historian siihen asti verisin taistelu, jossa kuoli tai haavoittui yli 20  000 miestä.

Hunleyn ja hänen kumppaniensa kannalta pahempi juttu oli kuitenkin se, että muutamaa viikkoa myöhemmin pohjoisen joukot valtasivat New Orleansin. Kolmikko upotti Pioneerin ja pakeni Mobilen satamakaupunkiin Alabamaan jatkamaan työtään.

Paikallisten avulla kolmikko ryhtyi heti rakentamaan uutta sukellusvenettä, joka sai nimen American Diver ja johon mahtui viisi miestä. Alus valmistui seuraavana vuonna. Helmikuussa 1863 oli ensimmäinen koeajo, jolloin alus yhtäkkiä upposi.

Kaikki miehistön jäsenet pelastuivat, mutta Hunley joutui jo toisen kerran vuoden sisään näkemään, miten hänen aikaansaannoksensa vajosi aaltojen alle. Sinnikäs lakimies ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan.

Hän sai yhdessä kumppaniensa kanssa raavittua kokoon 15  000 dollaria ja rakensi niiden avulla vielä yhden sukellusveneen. Se sai nimen Fish Boat, mutta myöhemmin se nimettiin uudelleen H. L. Hunleyksi.

Uusi sukellusvene oli noin 13 metrin pituinen, ja siinä oli tilaa kapteenille ja seitsemälle miehistön jäsenelle. Aseistuksena Hunleyssa oli ruudilla täytetty kelluva metallilieriö, jota hinattiin aluksen perässä pitkän köyden päässä.

Tarkoitus oli, että Hunley sukeltaisi vihollislaivan alle, jolloin korkeammalla uiva pommisylinteri osuisi vihollislaivaan ja räjäyttäisi sen kappaleiksi.

Hunleyn ensimmäinen koesukellus oli 31. heinäkuuta 1863. Puhallinorkesteri soitti taustalla, kun Hunley sukelsi vanhan proomun alle. Paria sekuntia myöhemmin proomu räjähti, ja Hunley pulpahti vahingoittumattomana pintaan vajaan 400 metrin päässä.

Koetta seurannut amiraali vaikuttui näkemästään, mutta hän ei uskonut, että uutta ihmeasetta tarvittaisiin hyvin puolustetussa Mobilessa. Hän kirjoitti sukellusveneestä Beauregardille Charlestoniin, joka oli etelävaltioiden kahdesta Atlantin-satamasta tärkeämpi.

”Eilen näkemäni perusteella olen varma, että alus kykenee tuhoamaan siellä yhden tai useampia laivoja.”

Pari päivää myöhemmin Hunley nostettiin junanvaunuun, joka vei aluksen ja se kehittäjät Charlestoniin.

Kohtalokkaita harjoituksia

Charlestonin puolustuksesta vastaava kenraali Beauregard otti uuden aseen tyytyväisenä vastaan. Etelävaltioiden maajoukot olivat joutuneet perääntymään, ja 24 pohjoisvaltioiden sotalaivaa oli pommittanut kaupunkia kuukausia.

Hunley voisi auttaa Charlestonia murtamaan saarron ja antaa toivoa kaupungin kovia kokeneille asukkaille.

Horace Hunleyn kumppani James McClintock ryhtyi sukellusveneen kapteeniksi, mutta aika kului eikä hän päässyt lähellekään vihollislaivoja.

Kenraali Beauregardin kärsivällisyys alkoi loppua, ja viimein hän takavarikoi sukellusveneen armeijalle ja nimitti siihen sotilaista koostuvan miehistön. Aluksen rakentajille hän lupasi 27  500 dollarin suuruisen korvauksen.

Uuden miehistön kokemattomuus osoittautui kohtalokkaaksi. Vain muutama päivä Hunleyn takavarikoinnin jälkeen uusi kapteeni, luutnantti John Payne, ohjasi aluksen sukellukseen ennen kuin sen luukkuja oli kunnolla suljettu.

Alus täyttyi vedellä, ja miehistön kahdeksasta jäsenestä viisi hukkui. Kun alus kolme viikkoa myöhemmin nostettiin pintaan, hukkuneiden ruumiit olivat turvonneet niin paljon, että ne piti leikata kappaleiksi, jotta ne mahtuivat aluksen ahtaista kulkuluukuista.

Hunley kirjoitti Beauregardille ja pyysi, että tämä nimittäisi hänet aluksen seuraavaksi kapteeniksi. Kenraali suostui pyyntöön, ja Hunley kokosi itselleen uuden miehistön.

Koepurjehduksella 15. lokakuuta 1863 sukellusvene kuitenkin jälleen upposi. Kaikki kahdeksan miestä hukkuivat, Hunley mukaan lukien. Turman syytä ei tiedetä.

Toisen onnettomuuden jälkeen paikalliset alkoivat kutsua sukellusvenettä murhakoneeksi. Siitä huolimatta uusi vapaaehtoinen miehistö ilmoittautui palvelukseen jo ennen kuin alus oli ehditty nostaa taas pintaan.

Teknisiä parannuksia

Hunleyn uudeksi kapteeniksi nimitettiin 24-vuotias kokenut luutnantti George Dixon. Hän kantoi aina taskussaan kultaista onnenlanttia, jonka kerrottiin pysäyttäneen vihollissotilaan ampuman luodin vuonna 1862 ja pelastaneen siten hänen henkensä.

Kun Hunley oli taas saatu nostettua merenpohjasta, Dixon miehistöineen ryhtyi parantelemaan alusta. Pommin hinaaminen köydellä sukellusveneen perässä oli riskialtista, ja niinpä Dixon asennutti aluksen keulaan kuusimetrisen rautatangon, jonka päähän pommi kiinnitettiin.

Vastaavia pommeja käytettiin etelävaltioiden uusissa torpedoveneissä, joista yksi oli pari kuukautta aikaisemmin hyökännyt vihollislaivan kimppuun Charlestonin sataman edustalla.

Pommi oli räjähtänyt osuessaan vihollisaluksen kylkeen, ja se oli aiheuttanut laivalle suuria vaurioita mutta ei ollut upottanut sitä. Syyksi arveltiin sitä, että 30 kilon suuruisen ruutipanoksen räjähdysvoima oli levinnyt tasaisesti laivan kylkeä pitkin eikä ollut kohdistunut riittävän pienelle alueelle.

Dixon vaati, että pommivartta piti pystyä nostamaan ja laskemaan sukellusveneen sisältä. Siten pommin pystyisi viemään aivan vihollislaivan kölin alle, jolloin räjähdyksen teho olisi mahdollisimman suuri. Lisäksi pommin ruutimäärää nostettiin 60 kiloon.

Yllätyshyökkäys pimeässä

Pohjoisvaltiot olivat kuitenkin saaneet vihiä Hunleysta. Laivastoministeri Gideon Welles oli saanut välikäsien kautta kirjeen Charlestonissa asuvalta pohjoisvaltioiden kannattajalta, joka kirjoitti Wellesille etelän aikovan tuhota pohjoisen aluksia sukellusveneellä.

Niinpä sataman edustalle ankkuroitujen pohjoisvaltioiden sotalaivojen ympärille laskettiin paksuja rautakettinkejä sukellusveneiskujen varalta. Helmikuussa 1864 kapteeni Dixon valitsi hyökkäyksen kohteeksi Housatonicin, 62 metrin pituisen sotalaivan, joka oli ankkurissa uloimmassa saartorenkaassa reilun kuuden kilometrin päässä Hunleyn tukikohdasta.

Illansuussa 17. helmikuuta Dixon miehistöineen laskeutui ahtaista kulkuluukuista sukellusveneeseen ja lähti suorittamaan uhkarohkeaa tehtävää. Dixon istui kapteenin paikalla pää tähystystornissa, ja seitsemän muuta miehistön jäsentä istui kumarassa hänen takanaan veivaten aluksen potkuria pyörittäviä kampia.

Hunleyn taival pimeydessä kohti Housatonicia kesti yli puolitoista tuntia. Hieman ennen iltayhdeksää Housatonicilla vartiovuorossa ollut luutnantti John Crosby näki oudon hahmon lähestyvän laivaa noin sadan metrin päässä.

”Alkuun luulin sitä pyöriäiseksi, joka oli noussut pintaan puhaltamaan”, Crosby kertoi myöhemmin. Outo hahmo lipui pinnan alla suoraan kohti Housatonicia, jolloin Crosby päätti kertoa havainnostaan muille upseereille.

Kun he tajusivat esineen olevan ihmiskätten työtä, he alkoivat ampua sitä kohti. Tykkimiehet yrittivät valmistella tykkiä laukaisuvalmiuteen, mutta aika loppui kesken. Hetkeä myöhemmin kuului korviaraastava räjähdys, ja taivaalle kohosi paksu musta savupatsas.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Housatonic upposi. Laivan 160-jäsenisestä miehistöstä viisi menehtyi, mutta muut noukittiin turvaan läheisiin laivoihin. Hunley oli osoittanut iskukykynsä: sukellusvene oli ensimmäistä kertaa onnistunut upottamaan vihollisaluksen.

Dixonin ja hänen miehistönsä ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, jos he edes ehtivät tajuta onnistuneensa tehtävässään. Hunley katosi jäljettömiin, ja sen kohtalosta saatiin luotettavaa tietoa vasta yli sata vuotta myöhemmin.

Hunleyn hylky nostettiin merestä

Vuonna 1995 sukeltajat löysivät Hunleyn hylyn kahdeksan metrin syvyydestä noin 300 metrin päästä Housatonicin uppoamispaikasta itään. Vuonna 2000 hylky nostettiin merestä.

Vaikuttaa siltä, että Hunleyn miehistö menehtyi välittömästi pommin räjähdettyä kuuden metrin päässä siitä. Aluksesta on löydetty muutamia miehistölle kuuluneita esineitä, muun muassa kapteeni Dixonin onnenraha.

Hunley ei ehtinyt vaikuttaa sisällissodan kulkuun eikä edes Charlestonin tilanteeseen. Beauregard joukkoineen joutui vetäytymään kaupungista vain noin vuosi Housatonicin uppoamisen jälkeen.

Toisaalta Hunley enteili uutta aikaa merisodassa ja saattoi hyvinkin olla Yhdysvaltojen sisällissodan tärkein yksittäinen tekninen keksintö.

Hunley osoitti, että aaltojen kätköissä lipuva, vain muutaman miehen ohjaama pieni alus saattoi upottaa suurenkin sotalaivan. Sukellusvenesodan aikakausi oli alkanut.