”Miksi meille ei makseta kuin sotilaille?”

Hän ei antanut takeita siitä, että näin varmasti tapahtuisi. Hänellä ei tietenkään myöskään ole minkäänlaisia valtuuksia antaa meille mitään takeita asiasta, emmekä me puolestamme voi olettaa, että hän tuntisi jotakin henkilökohtaista kiinnostusta asiaan.

Haluankin esittää kysymyksen. Olemmeko me sotilaita vai olemmeko me TYÖLÄISIÄ? Me olemme täysin aseistettuja, ja meillä on kaikki tarvittavat sotilasvarusteet.

Olemme täyttäneet kaikki velvollisuudet, jotka sotilaalle kuuluvat, ja upseerimme ovat olleet meihin tyytyväisiä.

Jos joillakuilla oli aluksi meitä kohtaan epäluuloja, niin upseereilla. Mutta nyt kaikki on toisin.

Nyt upseerit rohkaisevat meitä ja antavat meille kaiken sen kunnian, joka meille kuuluu. He ymmärtävät, että olemme kokeneet yhdessä samat vaarat ja että olemme – siinä missä hekin – tehneet kaikkemme voittaaksemme linnoituksen, jota petturin lippu on koristanut.

Ja vielä tärkeämpää, herra presidentti, on se, että eivät suinkaan ainoastaan anglosaksiset äidit, vaimot ja siskot sure kuolleita poikiaan, aviomiehiään ja veljiään.

Me, Afrikan mantereen kärsivälliset ja luottavaiset pojat, olemme värjänneet maaperän verellämme Unionia ja demokratiaa puolustaessamme. Me tiedämme myös paljon julmuudesta ja alistamisesta. Se ei ole teille varmaan mikään uutinen, herra presidentti.

Sama valtiovalta, jonka säilymisen puolesta me nyt vuodatamme vertamme, on polkenut meitä vuosikausia maahan rautaisella korollaan.

Mutta kuitenkin, kun sotatorvien ääni kaikui maan yli ja oli aika erottaa ystävät vihollisista, musta mies oli valmis uhrautumaan kansakunnan alttarilla. Mutta hänet torjuttiin!

Kun Unionin joukot sodan ensimmäisenä vuonna lyötiin ja hallitus vaati lisää ruokaa sotakoneistonsa kyltymättömään kitaan, niin jälleen musta mies aneli oikeutta auttaa ja palvella maataan hädän hetkellä. Ja jälleen hänet torjuttiin.*

Nyt mustat miehet palvelevat sodassa. Ja miten he pärjäävät? Annettakoon heidän tummien hahmojensa nousta St. Jamesin liejusta vastaamaan itse. Kaivettakoon kukkulat Wagnerin linnakkeen ympärillä auki, niin sieltä löytyy vastaus.

Olemme valmiit, kuuliaisina, kärsivällisinä ja lujina kuin muuri. Ainoa, mikä meiltä puuttuu, on valkoinen ihonväri ja parempi aakkosten tuntemus.

Teidän korkeutenne, olemme täyttäneet velvollisuutemme sotilaina. Miksi meille ei sitten makseta kuin sotilaille? Te olette sanonut kapinallisten johtajille, että Yhdysvallat ei tee eroa sotilaidensa välillä.

Yhdysvallat haluaa, että valtion sotilaita kohdellaan samanarvoisesti heidän ihonväristään ja uskonnostaan riippumatta. Sanotte, että sodankäynnin säännöt koskevat kaikkia yhtä lailla.

Kun Yhdysvallat vaatii kapinallisia kohtelemaan kaikkia sotilaitaan yhdenvertaisesti, eikö sen silloin pitäisi näyttää esimerkkiä ja maksaa kaikille omille sotilailleen yhtä paljon? Meidän rykmenttimme sotilaita ei värvätty ”laittomia” koskevien sääntöjen nojalla.*

Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole todistella, että pidämme omaa panostamme sodassa arvokkaampana kuin entisten orjien panosta.

Heidän apunsa on epäilemättä arvokasta, mutta kongressin laatimien erityissäännösten mukaan he ovat sotilaallisen välttämättömyyden vuoksi vapautettuja orjia ja hallitus on heidän väliaikainen vartijansa.

Se ei koske meitä, jotka olemme syntyneet vapaina* ja jotka voimme ajatella ja toimia vapaasti lain rajoitusten puitteissa. Näin ollen mielestämme meihin ei tule soveltaa samaa lakia kuin ”laittomiin”.

Vetoamme teihin, herra presidentti, maamme johtajana, jotta meitä kohdeltaisiin ikeudenmukaisesti.

Rykmenttimme pyytää, että ponnistelujamme arvioidaan oikeudenmukaisesti ja meitä kohdellaan amerikkalaisina SOTILAINA, ei minä tahansa palkollisina.

Mustat miehet ovat köyhiä, kuten epäilemättä tiedätte. Kolme dollaria kuukaudessa riittää varmistamaan heidän vaimoilleen ja lapsilleen polttopuita koko vuodeksi.

Jos te, kansakunnan ylin viranhaltija, takaatte meille täyden palkan, uskomme että meidän isänmaanrakkautemme ja intomme saa pontta entisestään.

Sydämemme eivät horjuneet meihin kohdistuneesta välinpitämättömyydetä huolimatta, mutta se sai meidät tuntemaan, että maamme petti meidät hetkellä, jona vannoimme puolustavamme sitä.

James Henry Gooding

Jälkikirjoitus

Kesäkuussa 1864, yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun Gooding kirjoitti kirjeensä, kongressi hyväksyi lain, joka takasi mustille sotilaille saman palkan kuin valkoisille. Gooding ei enää hyötynyt laista, sillä hän oli etelävaltioiden vankina ja kuoli kuukautta myöhemmin.