Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Etelävaltioiden laivasto tuhosi tehokkaasti pohjoisvaltioiden aluksia

Kesäkuussa 1861 James Dunwoody Bulloch oli salaisella missiolla Liverpoolissa. Tavoitteena oli hankkia sotalaivasto, jolla murrettaisiin pohjoisvaltioiden aikaansaama tiukka saarto etelän kauppasatamien ympärillä.

Imageselect

James Dunwoody Bulloch asteli aamulla 8. toukokuuta 1861 sisään hallintorakennukseen Alabaman osavaltion pääkaupungissa Montgomeryssa.

Sen pylväin koristellun julkisivun edessä Jefferson Davis oli kolme kuukautta aiemmin julistettu Amerikan Konfederaation presidentiksi. Yhdysvalloista irtautuneiden osavaltioiden muodostama Konfederaatio oli perustettu etelävaltioiden orjuuteen perustuvan talouden pelastamiseksi.

Bulloch oli entinen Yhdysvaltojen laivaston upseeri, ja hänet oli kutsuttu Montgomeryyn tapaamaan Konfederaation laivastoministeriä, Stephen Mallorya.

Avustaja opasti Bullochin ministerin huoneeseen. Tanakka, poskipartainen Mallory ei tuhlannut aikaa kohteliaisuuksiin vaan meni suoraan asiaan:

”Hankkikaa meille mahdollisimman nopeasti ristei­lijöitä ja sotamateriaalia. Nyt on kiire!”
Konfederaation laivastoministeri Stephen Mallory

”Hienoa, että tulitte. Teidän on matkustettava Eurooppaan. Koska voitte lähteä?”

”Voin lähteä heti, kun kerrotte, mitä minun pitää tehdä”, Bulloch vastasi hätkähtämättä.

Mallory selitti tilanteen olevan vakava: pohjoisvaltiot olivat saartaneet etelävaltioiden satamat niin, että Konfederaation puuvillan vienti ja siitä saadut rahavirrat olivat tyrehtyneet eikä se saanut maihin tilaamiansa asetoimituksia, mikä uhkasi sotatoimia.

Etelävaltioilla ei ollut telakoita saati taistelukykyistä sotalaivastoa – niillä oli yksi ainoa alus, yksityiseltä yritykseltä ostettu höyrylaiva, joka oli varustettu sotalaivaksi.

Ministerin ohjeet uudelle laivaston komentajalle olivat selkeät:

”Hankkikaa meille mahdollisimman nopeasti risteilijöitä ja sotamateriaalia. Nyt on kiire!”

  • Pohjoinen eli teollisuudesta

    Yhdysvaltojen sisällissodan syttyessä 12. huhtikuuta 1861 pohjoisvaltioilla oli materiaalinen etulyöntiasema.

    Unioni pystyi esimerkiksi tuottamaan 20 kertaa enemmän rautaa kuin etelä, ja sen kehittynyt rautatieverkosto oli paljon parempi kuin Konfederaatiolla.

    Lisäksi Unionilla oli useiden satojen alusten laivasto.

  • Etelä luotti maatalouteen

    Sota näytti etelävaltioiden kannalta toivottomalta.

    Konfederaation miljoonan sotilaan kiväärit oli ladattava uudestaan jokaisen laukauksen jälkeen, kun taas vihollisella oli 3,5 miljoonaa sotilasta ja aseita, joilla voitiin ampua useita laukauksia yhdellä latauksella.

    Pahinta oli, että etelävaltioilla ei ollut lainkaan laivastoa.

Agentit antoivat hyviä neuvoja

Kesäkuu 1861: Bulloch oli saapunut Britanniaan vaimonsa kanssa. Britannia pysytteli puolueettomana Yhdysvaltojen sisällissodan suhteen muun muassa siksi, että maan laaja tekstiiliteollisuus perustui pitkälti etelävaltioiden puuvillaan.

Kun Bulloch astui huomaamattomaan toimistoon Lontoossa, etelävaltioiden agentit Ambrose Dudley Mann ja William L. Yancey tervehtivät häntä reilulla kädenpuristuksella.

Useita etelävaltioiden agentteja oli matkannut Atlantin yli taivutellakseen brittejä tarjoamaan Konfederaatiolle sotilaallista ja poliittista tukea, ja Mann ja Yancey olivat heistä tärkeimpiä.

Diplomaattiset pelisäännöt olivat monimutkaisia.

Bulloch ymmärsi agenttien puheista, että asettamalla laivastosaarron etelävaltioiden satamien ympärille pohjoisvaltioiden presidentti Lincoln oli epäsuorasti tunnustanut etelävaltiot sotaa käyväksi maaksi eikä enää vain joukoksi kapinoivia osavaltioita.

Se antoi Bullochille toivoa siitä, että hän saisi hankittua aluksia uuteen laivastoonsa.

”Olkaa varovainen”, agentit muistuttelivat, taputtelivat Bullochia rohkaisevasti selkään ja lähettivät hänet kohti Liverpoolin satamakaupunkia.

He tiesivät, että Bullochin toimet olivat Britannian lain suhteen hämärällä alueella.

Kaikki riippui brittien halusta ummistaa silmänsä Etelävaltioiden laivasto-operaatiolta.

Etelävaltioilla oli pulaa miehistä ja varusteista, mutta ne voittivat silti sisällissodan ensimmäisen suuren taistelun Bull Runissa.

© Granger/Imageselect

Tilaus tehtiin hienotunteisesti

Heinäkuu 1861: Liverpoolissa Bullochille kävi ilmi, että laivoja sai kyllä tilata, muttei sotalaivoja. Hän onnistui silti löytämään sopivan toimittajan.

Telakalla riitti vilskettä.

Valtavan alueen lukuisisten työpajojen piipuista tuprutti savua, ja kaikkialla kaikui työn metallinen kalke.

Bulloch kulki neljän Merseyjoen varrella olevan suuren telakan ohi.

Birkenhead Ironworks tunnettiin niistä Liverpoolin parhaana, ja Bulloch oli menossa tapaamaan sen omistajaa, John Lairdia.

”Meidän käskettiin rakentaa se vain parhaista materiaaleista ja niin vahvaksi kuin mahdollista. Ja niinhän me teemme. Se on paremmin rakennettu ja kestävämpi kuin mikään muu laiva.”
Päällysmies etelävaltioiden tilaamasta CSS Alabama laivasta

Tämä oli parlamentin jäsen ja puhui usein Konfederaation puolesta. Siksi Bulloch luotti siihen, että keskustelu Lairdin kanssa pysyisi luottamuksellisena.

Tapaamisen päätteeksi Bulloch allekirjoitti sopimuksen risteilijästä, joka sai telakan kirjanpidossa tilausnumeron 290.

Hän kiitti kaupasta, kätteli johtajan ja lähti telakalta tyytyväisenä. Laird oli vakuuttanut hänelle, että tilattua alusta ei rekisteröitäisi sotalaivaksi.

Asekuljetukset käynnistyivät

Elokuu 1861: Konfederaatio kaipasi kipeästi aseita. Kun risteilijä oli tilattu, Bulloch käynnisti seuraavan operaationsa.

Bulloch seurasi silmä kovana ahtaajia, jotka kantoivat tavaraa 64 metriä pitkän Bermuda-höyrylaivan 716 tonnia tavaraa vetävään ruumaan.

Se lähtisi ensimmäisenä viemään suurta ase- ja ammuslastia etelävaltioille.

Lastiruumassa oli tynnyreittäin ruutia ja laatikoissa 25 550 kivääriä. Kuljetuksen ei haluttu herättävän huomiota, ja siksi Bermuda lastattiin West Hartlepoolissa Britannian koillisrannikolla.

Bulloch oli matkustanut paikan päälle valvomaan työtä, ja hän seurasi lastausta niin keskittyneenä, ettei hän huomannut, kuinka telakan kaukaisessa nurkassa oleva mies tarkkaili häntä muistiinpanoja tehden.

Pohjoisvaltioillakin oli vakoojia

Toukokuu 1862: Bulloch oli palannut Liverpooliin, jonne pohjoisvaltioiden konsuli oli sillä välin perustanut oman vakoojaverkostonsa.

Matthew Maguire oli entinen poliisi, ja paikalliset luottivat häneen.

Kun hän ryhtyi ihmisten kanssa juttusille, hän sai nopeasti johdateltua keskustelun haluamaansa suuntaan.

Satamassa eräs päällysmies kertoi hänelle, että telakalla rakennettiin erikoista alusta.

Sen runko tehtiin parhaasta brittiläisestä tammesta ja höyrykone kokonaan kuparista ja messingistä, ja sen kannet oli vahvistettu, mikä oli poikkeuksellista tavallisissa matkustaja- tai rahtilaivoissa.

”Meidän käskettiin rakentaa se vain parhaista materiaaleista ja niin vahvaksi kuin mahdollista. Ja niinhän me teemme. Se on paremmin rakennettu ja kestävämpi kuin mikään muu laiva”, mies kertoi ylpeänä Maguirelle.

Juttu luisti hyvin, ja Maguire uskaltautui kysymään vielä lisää:

”Onkohan laiva menossa etelävaltioille?”

”Ihan varmasti”, vastasi mies.

Liverpoolin satamassa oli ahdasta 1860-luvulla.

© Streets of Liverpool - A Pictorial History of Liverpool

Merenkulun maailman keskus sijaitsi Britanniassa

1800-luvun puolivälissä Liverpool oli maailman vilkkain satama, jonka kautta kulki viitisentuhatta alusta vuodessa.

Lähtölaukaus Liverpoolin kasvulle oli, kun kaupungin satamaan laski ensimmäistä kertaa Amerikasta tullut alus vuonna 1648. Aluksi siirtokunnista tuotiin sokeria ja tupakkaa ja niihin vietiin tekstiilejä, hiiltä ja suolaa.

Kasvu vauhdittui, kun liverpoolilaisalukset alkoivat vuonna 1699 kuljettaa Atlantin yli orjia, ja reilussa 150 vuodessa Liverpoolin asukasluku monikymmenkertaistui.

Liverpoolin Atlanttiin yhdistävään Merseyjokeen rakennettiin 1700-luvulla runsaasti kanavia, jotka veivät sisämaan kaupunkeihin, kuten Manchesteriin.

Siellä alkoi samoihin aikoihin tekstiilien teollinen tuotanto.

Tehtaissa käytettiin pääasiassa amerikkalaisilla orjaplantaaseilla tuotettua puuvillaa, ja kaupungin kauppiaat tienasivat omaisuuksia tuomalla puuvillaa ja viemällä valmista kangasta.

Myös orja- ja sokerikauppiailla oli kissanpäivät, ja vauraus houkutteli kaupunkiin yhä lisää asukkaita.

Luvut kertovat vaikuttavasta kasvusta: vuonna 1801 liverpoolilaisia oli 83 000, mutta vuonna 1861 kaupungissa oli jo peräti 462 749 asukasta.

Vilkkaasta satamakaupungista oli tullut Britannian toiseksi suurin kaupunki, jota isompi oli enää Lontoo.

Maguire oli paikalla vesillelaskussa

15. toukokuuta 1862: Bulloch oli huomannut, että häntä seurattiin. Hän ei silti aikonut jättää näkemättä uuden laivansa vesillelaskua.

Bulloch katseli Birkenhead Ironworksin ikkunasta, kuinka ”tilaus 290” liukui satama-altaaseen, iskeytyi veteen ja keikkui hetken kuohuissa ennen kuin asettui Merseyjoelle.

Jokin lepatti Bullochin näkökentän reunalla, ja hän vilkaisi alas kadulle.

Lepattaja oli myssy, joka oli kaiken jännityksen keskellä pudonnut hänen vaimoltaan Harriottilta, ja nyt se laskeutui katukiveykselle toimistorakennuksen eteen, mistä eräs työntekijöistä poimi sen talteen.

Silloin Bullochin huomio kiinnittyi lähellä seisovaan mieheen.

Hän oli nähnyt miehen usein aiemminkin ja tiesi, että miehen nimi oli Matthew Maguire – ja että tämä oli pohjoisvaltioiden vakooja. Miesten katseet kohtasivat hetkeksi, kunnes Bulloch käänsi päätään.

Bulloch sai huolestuttavia uutisia

26. heinäkuuta 1862: Pohjoisen vakoojat olivat raportoineet havainnoistaan brittiviranomaisille, sillä he pitävät Bullochin uutta laivaa laittomana.

Bulloch aisti, että häntä tarkkailtiin jatkuvasti, ja tunsi olonsa epämukavaksi Liverpoolin sataman lähellä osoitteessa Rumford Place 10 sijaitsevassa toimistossaan.

Toimistosta johti huomaamaton ylimääräinen ovi suoraan talon taakse, minkä ansiosta siellä saattoi vierailla salaa. Silti Bullochista tuntui, että viranomaiset tiesivät, mitä oli meneillään.

Bullochin pelko osoittautui aiheelliseksi, kun hän sai huolestuttavan viestin eräältä agentiltaan.

Sen mukaan ”tilaus 290” olisi saatava Britannian aluevesien ulkopuolelle 48 tunnissa, muutoin viranomaiset takavarikoisivat sen.

Bulloch lähti kiireesti toimistostaan kohti telakkaa.

Etelän superalus oli lähes voittamaton

CSS Alabama purjehti 22 kuukautta maailman merillä jahtaamassa pohjoisvaltioiden aluksia. Alabama sai takavarikoitua, upotettua tai poltettua peräti 68 laivaa, muun muassa hyvin varustellun pohjoisvaltioiden tykkiveneen.

Taival alkoi Englannista

CSS Alabama oli yksi etelävaltioiden ensimmäisistä sotalaivoista. Sekä potkurin että purjeiden avulla liikkunut alus rakennettiin Birkenhead Ironworksilla Liverpoolissa muka tavalliseksi kauppa-alukseksi. 28. heinäkuuta 1862 se lähti Liverpoolin satamasta kohti Amerikkaa ja meritaisteluita.

Täydennyksiä väkipakolla

  1. lokakuuta 1862 Alabama ryösti Uuden-Englannin rannikolla rahtilaiva Laurettan ja sai siltä 2 426 tynnyriä jauhoja, 225 tynnyriä nauloja ja 205 laatikkoa silliä.

Isku pohatan alukseen

  1. joulukuuta 1862 Alabama valtasi upporikkaan liikemiehen Cornelius Vanderbiltin omistaman postilaivan, otti vangiksi 140 sotilasta sekä takavarikoi 16 miekkaa, 124 muskettia ja 10 000 dollaria rahaa.

Voitto Texasissa

  1. tammikuuta 1863 Alabama upotti pohjoisvaltioiden sotalaivastoon kuuluvan, 1 126 tonnia painavan tykkivene USS Hatterasin Galvestonin edustalla Texasissa.

Lisää laivoja

  1. heinäkuuta 1863 Alabama valtasi Brasilian rannikon lähellä Conrad-nimisen parkin ja liitti sen etelävaltioiden laivastoon risteilijänä nimellä CSS Tuscaloosa.

Kuolinisku tuli Euroopassa

Lastattuaan laivaan hiiltä Cherbourgissa Alabama iski pohjoisvaltioiden aluksen USS Kearsargen kimppuun. Lukuisten rautaketjujen suojaama Kearsarge osoittautui ylivoimaiseksi. Tiiviissä tulitaistelussa Alabama onnistui ampumaan 370 laukausta mutta upposi lopulta.

Historical/Imageselect

Alus lähti ”koepurjehdukselle”

28. heinäkuuta 1862: ”Tilaus 290” oli valmis, ja nyt sen piti päästä karkuun brittiviranomaisilta.

Bulloch oli valmistellut asioita salassa. Virallisesti alus oli lähdössä juhlalliselle koepurjehdukselle, mutta muutama tunti ennen lähtöä Bulloch pyysi kapteenia syrjään.

”Me emme palaa Liverpooliin. Ottakaa laivaan pari tonnia enemmän hiiltä”, Bulloch kuiskasi kapteenille.

Illalla Bulloch toivotti alukselle palkkaamansa reilut 40 merimiestä tervetulleiksi.

Kaikki olivat saaneet luvan ottaa mukaan vaimonsa tai muita läheisiään, jotta laiva todella näyttäisi lähtevän vain käväisemään koepurjehduksella.

Naiset olivat juhlavasti pukeutuneita ja kaikki olivat hyväntuulisia astellessaan lipuin koristellulle peräkannelle. Ankkuri nostettiin, ja alus lähti satamasta.

Brittien lepsuilu turhautti

30. heinäkuuta 1862 iltapäivällä: Pohjoisvaltioiden konsuli Thomas Haines Dudley oli turhautunut, kun britit olivat päästäneet Bullochin käsistään.

”Alukselle on lastattu ruutia, ja merimiehet ovat nostaneet ruumaan kuusi tykkiä”, luki Dudleyn juuri saamassa viestissä.

Dudley yritti sulatella tietoa rauhallisesti mutta ei voinut estää ärtymystä nousemasta pintaan.

Kiinnostiko merimiehiä purjehdus Havannaan? Tiedossa oli kuukauden palkka ennakkoon.
James Dunwoody Bulloch värväsi merimiehiä salaiseen sotalaivaansa

Dudleyn vakoojat olivat seuranneet etelävaltioiden hankkiman aluksen liikkeitä siitä lähtien, kun se oli irtautunut satamasta.

Britit eivät kuitenkaan olleet tehneet mitään, ja nyt aluksella oli kaikki mahdollisuudet livahtaa lopullisesti.

Dudley teki nopeasti päätöksensä ja kiiruhti tullitoimistoon kysymään, mikä oli tilanne.

Tilanteesta kiusaantunut tulliviranomainen vastasi Dudleylle vain, ettei ollut nähnyt ”mitään, mikä antaisi aihetta toimenpiteisiin”.

Dudley poistui raivosta kihisten.

Sotalaiva lähti Britannian aluevesiltä

30. heinäkuuta 1862 kello 19: Pohjoisvaltioiden sotalaiva USS Tuscarora oli lähetetty etsimään Bullochia.

Bulloch tiesi vakoojiensa kertoman perusteella, että hän oli vimmaisen takaa-ajon kohteena. Hänen arveltiin ottavan pian kurssin kohti Amerikkaa, mutta aluksi hän pysytteli Britannian aluevesillä Walesin rannikon edustalla.

”Koepurjehdus” sujui hyvin, ja Bulloch oli tyytyväinen. Vieraat olivat kokoontuneet juhlavasti koristeltuun ruokailutilaan, ja laseja täytettiin ahkerasti.

Aterian jälkeen Bulloch kutsui miehistön peräkannelle.

Hän julisti, että alus oli todistanut merikelpoisuutensa oivallisesti, ja kertoi sitten, että aluksen omistaja haluaisi säästää aikaa ja rahaa ja jatkaa koepurjehdukselta suoraan Havannaan palaamatta välillä Liverpooliin.

Mikäli miehistö olisi tähän suostuvainen, sille maksettaisiin kuukauden palkka ennakkoon.

Merimiehet keskustelivat asiasta vaimojensa kanssa. Tarjous oli hyvä, ja vain harva kieltäytyi. Kieltäytyneet sekä vaimot ja muut vieraat laskettiin pian maihin, ja laivaan jääneet merimiehet valmistelivat aluksen valtamerelle lähtöä varten.

Puolilta öin kesäyön hämärässä alus nosti ankkurin ja otti kurssin kohti Amerikkaa. Nyt se otti käyttöön myös oikean nimensä: CSS Alabama.

CSS Alabama oli lähes koko ajan merillä välttääkseen pohjoisen sotalaivat.

© Tomfreemanart.com

Varusteltu voittajaksi

  • Alabamassa oli kuusi kappaletta edestä ladattavia 32 naulan tykkejä, kolme kummallakin kyljellä.

  • Laivan keskellä oli kaksi raskasta kiertohakatykkiä: 68 naulan tykki isomaston edessä ja 100 naulan tykki isomaston takana.

  • Aluksen pohja oli vahvistettu kuparilla, minkä ansiosta se oli vahvempi eikä kerännyt levää ja nilviäisiä yhtä nopeasti kuin puu eikä laivaa tarvinnut huoltaa yhtä usein kuin muita aluksia.

  • Alabamalla oli laitteisto, jonka avulla merivedestä voitiin tehdä juomavettä, joten alus saattoi pysytellä merellä yhtäjaksoisesti useita kuukausia.

Alabama iski postialukseen

7. joulukuuta 1862: CSS Alabama oli hankkinut Azoreilta laivaan ruutia ja aseita sekä uuden kapteenin, kokeneen laivastoupseerin Raphael Semmesin.

Alabama oli saapunut Windward Passageen, vain 80 kilometriä leveään vilkkaasti liikennöityyn salmeen Kuuban ja Haitin välissä. Sen kautta kuljetettiin muun muassa New Yorkista Amerikan länsirannikolle laivattavaa tavaraa – laivat pysähtyivät Panaman kannakselle, josta tavara jatkoi matkaansa maitse. Kapea salmi oli täydellinen paikka hyökkäykselle.

Kun Alabaman tähystäjä huomasi suuren siipirataslaivan, kapteeni Semmes käski heittää pökköä pesään ja lähti jahtaamaan alusta.

Vaikka siipiratas vaahdotti merta vimmatusti, raskas laiva ei päässyt pakoon nopeaa risteilijää.

Alabama laukaisi tykkinsä heti, kun siipiratasalus oli kantaman päässä. Yksi tykinkuulista melkein halkaisi aluksen etumaston, mutta kranaatti ei räjähtänyt.

Siipiratasaluksen kapteeni ymmärsi tilanteen vakavuuden ja käski pysäyttää koneet ja laskea lipun antautumisen merkiksi. Semmesin miehet nousivat laivaan.

Siipirataslaiva osoittautui Yhdysvaltojen hallituksen postialukseksi nimeltä Ariel, ja sen lastina oli muun muassa 10 000 dollaria (noin 175 000 nykyeuroa) käteistä rahaa.

Taistelu päättyi Alabaman voittoon

**11. tammikuuta 1863: Yritys pysäyttää etelävaltioiden laivanrakennus Britanniassa oli epäonnistunut. Konfederaatio oli saanut hankittua jo satoja laivoja, ja pohjoisvaltiot keskittyivät nyt saartamaan etelän tärkeimpiä satamia, kuten Galvestonia Texasissa.

Yö oli kuuton ja pimeä, kun kapteeni Semmes lähestyi Alabamalla Galvestonia. Tähtien tuikkeessa hän erotti juuri ja juuri sotalaivoja, jotka vartioivat tietä satamaan.

Nyt Alabama saisi todistaa arvonsa taistelussa oman luokkansa alusta vastaan. Ensin vastustaja oli kuitenkin houkuteltava avomerelle. Semmes hivuttautui niin lähelle satamaa, että saartoalukset huomasivat hänet, ja kääntyi sitten ympäri uskotellen niille pakenevansa Meksikonlahdelle.

USS Hatteras, 1 126 tonnin tykkivene, lähtikin seuraamaan Alabamaa.

”Etelävaltioillahan on jo käytännössä täällä raha­ministeriö, laivastoministeriö ja kaikki muukin. On melkein kuin sotaa kävisivät britit täältä Britanniasta!”
Charles Francis Adams, pohjoisvaltioiden Lontoon-suurlähettiläs

Hatterasin kapteeni halusi niin kovasti saada vihollisen kiinni, ettei hän huomannut aluksensa etääntyvän kauas muista, jotka jäivät yhä vartioimaan satamaa.

Noin 32 kilometriä rannikolta Alabama kääntyi taas.

”Keitä olette?” huudettiin Hatterasilta.

”Tämä on hänen majesteettinsa Britannian kuninkaan höyrylaiva Petrel”, vastasi kapteeni Semmes.

Seurasi monen sekunnin hiljaisuus, kunnes Hatterasin kapteeni ilmoitti lähettävänsä laivaltaan veneen.

”Hyvä”, huusi Semmes takaisin – ja kääntyi sitten ympäri ja antoi miehistölleen käskyn valmistella tykit.

”Tämä on Konfederaation höyrylaiva Alabama!” jylisi laivan yliperämies hetken kuluttua, mutta lauseen loppu peittyi jo korviahuumaavaan meteliin, jonka tykkien laukaiseminen aiheutti.

Hatteras vastasi tuleen, ja taistelu oli hetkessä täydessä käynnissä. Muutaman minuutin kuluttua Hatteras kallistui, ja jo varttitunnissa se oli niin heikossa kunnossa, että se alkoi upota.

Semmes määräsi Alabaman veneet vesille pelastamaan vihollisaluksen miehistöä.

Vakooja urkki tietoja uudesta sotalaivasta

Heinäkuu 1863: Pohjoisvaltiot olivat voittaneet ratkaisevat Gettysburgin ja Vicksburgin taistelut, mutta sisällissota ei ollut vielä ohi.

George Chapman oli töissä laivanrakentajana Birkenhead Ironworksilla Liverpoolissa. Sen lisäksi britti toimi pohjoisvaltioiden vakoojana.

Chapman raportoi tunnollisesti kaikesta, mitä hän näki ja mitä hän sai selville kyselemällä muilta työläisiltä.

Eräänä päivänä Chapman alkoi jutustella kahden laivanrakentajan kanssa. Pian he jo kertoivat Chapmania suuresti kiinnostavasta, juuri valmistumassa olevasta erikoisesta aluksesta.

Se oli virtaviivainen ja näytti tavalliselta laivalta, mutta sen runko oli kuulemma vahvistettu rautalevyin ja keulan alaosa työntyi vesilinjan alla eteenpäin terävänä kuin partaveitsi.

Laivan keskelle oli varattu tilaa tykkitornille, eli sieltä voisi ampua joka suuntaan.

”Siinä vasta on pelottava iron-clad (panssarialus), eikä sitä todellakaan ole rakennettu mitään muuta kuin sodankäyntiä varten”, uskoutui yksi rakentajista Chapmanille.

Chapman kertoi tiedot nopeasti eteenpäin pohjoisvaltioiden konsulille Dudleylle.

James Murray Mason (vasemmalla) ja John Sliddell (oikealla) olivat yrittäneet saada Britannian ja Ranskan julistamaan sodan pohjoisvaltioille.

© National Archives at College Park & Library of Congress

Britannia oli lähellä julistaa pohjoisvaltioille sodan

Pohjoisvaltioiden kapteeni Charles Wilkes pysäytti marraskuussa 1861 brittiläisen Trent-aluksen, tunkeutui laivaan ja pidätti siellä olleet etelävaltioiden agentit James Murray Masonin ja John Sliddellin.

Britannia raivostui tapahtuneesta, jota se piti merten vapauden loukkauksena, ja uhkasi julistaa pohjoisvaltioille sodan. Britanniasta lähetettiin vahvistusjoukkoja Kanadaan ja sotalaivoja Atlantin yli.

Se pelästytti Unionin presidentin Abraham Lincolnin. 26. joulukuuta Lincoln esitti anteeksipyynnön Britannian Yhdysvaltojen-suurlähettiläälle, ja vangitut agentit vapautettiin muutaman päivän kuluttua.

Unioni ja Britannia olivat sodan partaalla

5. syyskuuta 1863, Lontoo: Dudley kertoi pohjoisvaltioiden suurlähettiläälle Charles Francis Adamsille, että etelävaltiot rakensivat Liverpoolissa panssarialusta.

Kun Dudley astui Adamsin huoneeseen Lontoossa, hän näki heti, että jokin huoletti tätä. Suurlähettiläs asteli levottomasti edestakaisin mutisten itsekseen.

Voitto Gettysburgissa heinäkuussa oli nostanut pohjoisen etulyöntiasemaan, mutta jos etelävaltiot saisivat käyttöönsä panssarialuksia, tilanne voisi kääntyä päälaelleen.

Panssarialukset voisivat pommittaa ja tuhota pohjoisen suurkaupunkien satamia ja hyökätä New Yorkiin, Bostoniin ja muihin pohjoisen metropoleihin.

”Sadat brittiläiset höyrylaivat ja muut alukset rahtaavat ammuksia ja täydennyksiä kapinallisten armeijalle. Lisäksi tulevat sotalaivat, joita on jo olemassa ja joita rakennetaan paraikaa. Etelävaltioillahan on jo käytännössä täällä rahaministeriö, laivastoministeriö ja kaikki muukin. On melkein kuin sotaa kävisivät britit täältä Britanniasta!” Adams puuskahti tuohduksissaan.

”Jos suotte minulle aikaa lastata hiiltä, suon teille pian taistelun.”
CSS Alabaman kapteeni Raphael Semmes USS Kearsargen kapteenille

Vedettyään syvään henkeä Adams jatkoi: ”(Pohjoisvaltioiden) hallitus on pohtinut asiaa, ja on päätetty, että ryhdymme toimeen. Emme voi sallia asioiden jatkua näin.”

Dudley katsoi kauhistuneena Adamsia, joka jatkoi maalaillen kauhukuvia sodasta Britanniaa vastaan:

”Britannian laivasto on vahvempi kuin meidän, ja se todennäköisesti voittaa meidät merillä. He saattavat myös polttaa joitain itärannikon kaupunkeja.”

”On hyvä, että hallituksemme ei tiedä, kuinka laajaa brittien tuki etelälle on...”, Dudley yritti saada sanottua väliin piristääkseen Adamsia, mutta turhaan.

”Mehän voimme aina marssittaa joukkomme Kanadaan, mutta mieti, millaisia kustannuksia se tarkoittaisi – myös inhimillisiä!” Adams jatkoi kuumeisesti kiinnittämättä huomiota Dudleyn kommenttiin.

Synkät pohdiskelut keskeytyivät, kun viestintuoja soitti ovikelloa.

Viestin mukaan Britannian hallitus oli päättänyt harkita etelävaltioiden alusten takavarikointia.

”He antavat periksi!” Dudley huudahti riemuiten.

”Siltä näyttää”, Adams totesi helpottuneena.

Britit käänsivät selkänsä etelälle

10. lokakuuta 1863: Britannia halusi välttää sodan Unionia vastaan ja päätti takavarikoida etelävaltioiden panssarilaivat.

Viranomaiset kulkivat määrätietoisesti Liverpoolin satamalaiturilla, jonka vierellä ui kaksi raskasta alusta.

He piirsivät laivojen mastoihin liidulla leveän nuolen – merkki oli 1300-luvulta asti tarkoittanut sitä, että laiva tai muu omaisuus kuului nyt Britannian kruunulle.

Laivoja vartioitaisiin sen jälkeen yötä päivää.

Uutinen kantautui nopeasti etelävaltioiden laivaston komentajan Bullochin toimistoon. Hän ymmärsi, että enää hän ei voisi kiertää sääntöjä Liverpoolissa.

Etelän laivaston näkymät olivat synkät.

Alabama joutui poikkeamaan satamaan

11. kesäkuuta 1864: Unionin joukot olivat edenneet syvälle etelään, ja sisällissota näytti ratkenneen.

Kapteeni Semmes tarkasteli alustaan. Alabama oli surkeassa kunnossa. Laudoissa oli repeämiä, kannet roikkuivat, suolavesi oli lähes syönyt kattilat puhki ja laivan runko oli kauttaaltaan levien ja nilviäisten peitossa.

Aikana, jolloin harva laiva kesti merikelpoisena vuottakaan ilman perusteellista huoltoa, Alabama oli viettänyt 22 kuukautta lähes yhtäjaksoisesti merillä.

Nyt se oli saanut luvan poiketa Englannin kanaalin rannalla sijaitsevassa ranskalaisessa Cherbourgissa. Alabama ankkuroitui Cherbourgin satamaan vähän puolen päivän jälkeen.

Puuvillatuotannon kasvu aiheutti Intiassa nälänhätää 1800-luvun jälkipuoliskolla.

© British Royal Photography Services

Satamien saarto johti nälänhätään Intiassa

Yhdysvaltojen sisällissodan alkaessa Britannian asema maailman johtavana teollisuusmaana perustui tekstiilituotannolle, jota varten oli tuotu puuvillaa pääasiassa Yhdysvaltojen etelävaltioista.

Britannian tekstiilitehtaat olivat 1860-luvulla riippuvaisia Yhdysvaltojen etelävaltioissa orjatyövoimalla tuotetusta halvasta puuvillasta.

Kun pohjoisvaltiot saartoivat etelän satamat, puuvillakauppa romahti vuonna 1862.

Brittiläisten tehtailijoiden oli pakko alkaa etsiä uusia puuvillantuottajia. ”Tuokaa mahdollisimman paljon Intiasta”, neuvoi Britannian Intian-siirtomaasta vastaava ministeri Charles Wood.

Intian-tuonti auttoikin tilannetta Britanniassa, mutta sen seuraukset Intiassa olivat tuhoisat.

”Kasvaneeseen kysyntään on vastattu pääasiassa niin, että alueilla, joilla aiemmin viljeltiin esimerkiksi hirssiä ja palkokasveja, viljellään nyt puuvillaa”, kirjoitti eräs verovirkailija Allahabadissa vuonna 1864.

Kun ruuantuotanto Intiassa laski ja maata vaivasi samaan aikaan kuivuus, peruselintarvikkeista tuli pian pulaa, hinnat nousivat vuodessa 325 prosenttia, ja seurauksena oli nälänhätä.

Intiassa kuoli 1870-luvulla nälkään 6–10 miljoonaa ihmistä, ja vuonna 1890 brittiläinen lääkärilehti The Lancet kirjoitti, että valtava nälänhätä oli vaatinut kaikkiaan noin 19 miljoonan ihmisen hengen.

Semmes lupasi viholliselle taistelun

19. kesäkuuta 1864: Ranska pysytteli puolueettomana Yhdysvaltojen sisällissodan suhteen, mutta se ei halunnut etelän aluksen olevan alueellaan yhtään pidempään kuin oli välttämätöntä.

Ranskan viranomaiset ilmoittivat Semmesille, että hänen olisi poistuttava satamasta mahdollisimman pian. Se oli kohtalokas ilmoitus, sillä pohjoisen sotalaiva USS Kearsarge odotti Alabamaa merellä.

Kearsarge oli saapunut muutama päivä aiemmin tehdäkseen selvää Alabamasta.

Semmes sai ranskalaisilta luvan ottaa alukseen hiiltä ennen lähtöään, ja hän lähetti Kearsargen kapteenille viestin:

”Jos suotte minulle aikaa lastata hiiltä, suon teille pian taistelun.”

Kello 6.10 Alabaman kattiloiden alle sytytettiin tuli, ja puolentoista tunnin kuluttua alus oli avomerellä.

Taistelu keräsi yleisöä

19. kesäkuuta 1864 aamupäivällä: Alabamasta oli ehtinyt tulla maailmankuulu, ja sen tuleva taistelu Kearsargea vastaan veti paikalle yleisöä. Myös Bulloch oli Cherbourgissa.

”Kaukoputkia myytävänä!” kailotti kaupustelija väenpaljoudessa.

Noin 19 000 ihmistä oli saapunut seuraamaan taistelua Cherbourgin kukkuloille, ja Bulloch oli yksi heistä. Moni oli tullut pitkänkin matkan päästä vastikään avatulla junayhteydellä, joka yhdisti satamakaupungin Pariisiin.

Kaupustelijat huutelivat ihmisten puheensorinan yli, ja vedonlyönti kävi vilkkaana.

”Minä uskon, että Alabama voittaa”, hihkaisi joku.

”Minä panen rahani Kearsargelle”, vastasi toinen.

Bulloch tuskin huomasi, että hänen ympärillään lyötiin kevytmielisesti vetoa hänen laivansa kohtalosta ja etelävaltioiden tulevaisuudesta. Hänen ajatuksensa täytti huoli Alabaman miehistöstä.

Alabama upposi Ranskan rannikolle

19. kesäkuuta 1864 kello 11: Parhaat päivänsä nähnyt Alabama lähti satamasta kömpelönä kuin vahingoittunut valas – ja Kearsarge odotti sitä valmiina kuin verta haistanut hai.

Kumea jyly sai Bullochin ja muut katselijat tähyilemään merelle. Alabama oli juuri laukaissut tykkinsä kohti Kearsargea noin puolentoista kilometrin etäisyydeltä.

Bulloch näki, että Kearsarge oli saanut osumia takilaan.

Seurasi toinen laukaus ja vielä kolmaskin käsittämättömän nopeasti.

Sotalaiva USS Kearsarge upotti etelävaltioiden CSS Alabaman Ranskan rannikolla 19. kesäkuuta 1864.

© Imageselect

Kearsarge vastasi kuitenkin pian tuleen ja ampui matalalle niin, että lähes kansia viistävät ammukset murskasivat Alabaman etumaisen tykin. Moni menetti juuri henkensä, ajatteli Bulloch synkästi.

Alukset olivat tähän asti olleet keulat vastakkain, mutta nyt ne alkoivat kiertää ympyrää, kun kumpikin yritti päästä ampumaan täyslaidallisen kohti vihollista.

Samalla alusten välinen etäisyys lyheni, ja pian ne olivat enää viidensadan metrin päässä toisistaan. Alabama liikkui pohjaansa peittävien levien ja nilviäisten vuoksi kömpelömmin, joten taistelu oli epätasainen.

Se osui sadan naulan kranaatilla Kearsargen takamastoon, mutta kranaatti ei räjähtänyt eikä siten tehnyt toivottua tuhoa. Monet Alabaman ammukset olivat kostuneet ja menettäneet tehonsa oltuaan pitkään laivalla.

Osa niistä myös vain kimposi Kearsargen kyljistä, joita oli vahvistettu rautaketjuilla.

Kun Kearsarge sitten osui Alabamaa vesilinjan alapuolelle, Bulloch tiesi, että peli oli menetetty.

Alukseen syöksyi vettä, ja se alkoi upota.

Kello 13, kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, Bulloch näki viimeisen vilauksen syvyyksiin painuvan Alabaman mastoista. Etelävaltioiden laivaston ylpeys, ja samalla koko etelän merisota, oli menetetty.

Jälkikirjoitus

Vaikka Yhdysvaltojen sisällissota päättyi 9. huhtikuuta 1865, etelävaltioiden viimeinen alus, CSS Shenandoah, antautui vasta 6. marraskuuta 1865.

Se oli ollut merillä, eikä siellä ollut kuultu sodan päättymisestä.

Alabaman upottua kapteeni Raphael Semmes pelastui yksityiselle brittiläiselle jahdille ja sillä Britanniaan.

Etelävaltioiden laivaston komentaja James Dunwoody Bulloch jäi Liverpooliin, missä hän menestyi puuvillan tuojana.

Konsuli Thomas Haines Dudley palasi Yhdysvaltoihin ja toimi siellä asianajajana.

Hän puhui korkeiden tullimaksujen puolesta ja halusi niitä erityisesti Britannialle, jonka tukea etelälle hän ei koskaan täysin antanut anteeksi.

Etelävaltioiden satamien saarto maksoi pohjoisvaltioille 700 sotalaivaa ja noin 10 miljardia nykyeuroa.

Saarron läpi pujahteli silti aluksia kaikkiaan 5 389 kertaa.

Lue myös:

Yhdysvaltain sisällissota

Uusi löytö: hirmumyrsky paljasti Yhdysvaltojen sisällissodan aikaisia ammuksia

2 minuuttia
Yhdysvaltain sisällissota

Tutkimus: Sukellusveneen miehistö ehkä tukehtui

3 minuuttia
Yhdysvaltain sisällissota

Valkoinen vakooja tekeytyi mustaihoiseksi orjaksi

19 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota