Gettysburgista tuli Yhdysvaltojen sisällissodan verinen käännekohta.
Etelävaltiot olivat saavuttaneet mahtavia voittoja sodan ensimmäisinä vuosina, mutta eivät olleet kuitenkaan saaneet lyötyä vihollista kokonaan. Nyt niillä oli siihen tilaisuus.
170 000 sotilasta iski yhteen sisällissodan suurimmassa ja verisimmässä taistelussa pienessä Gettysburgin kaupungissa Pennsylvanian koillisosassa vain 100 kilometrin päässä pääkaupunki Washingtonista.
Lue, miten taistelu eteni tunti tunnilta sotilaiden itsensä kertomana ja miten taistelun lopputulos vaikutti koko sodan kulkuun.
Kesäkuu 1863
Konfederaation armeija tunkeutui pohjoisvaltioiden alueelle pakottaakseen ne ratkaisevaan taisteluun. Voitto Gettysburgissa uhkaisi Washingtonia ja antaisi konfederaatiolle etulyöntiaseman neuvotteluissa.
Kolonna marssi tasaista tahtia pölyävällä maantiellä. Neljä viikkoa marssineet miehet näyttivät ensi silmäykseltä rähjäisiltä.
Heidän silmänsä punoittivat väsymyksestä, eikä ohjesäännön mukaisesta univormusta ollut paljon jäljellä.
Sota oli kestänyt jo pari vuotta, ja harmaat takit ja housut olivat kuluneet ja repaleiset.
Osa oli antanut periksi houkutukselle ja ryöstänyt taistelukentällä lojuneita vihollisten ruumiita, joten harmaiden vaatteiden seassa vilkkui sinistä.
Sotajoukko näytti melkoiselta tilkkutäkiltä. Osa miehistä marssi paljain jaloin, sillä heidän saappaansa olivat kuluneet puhki.
Miesten mieliala oli kuitenkin korkealla. Selät suoristuivat, kun orkesteri soitti Dixien, etelän tunnuslaulun.
Sotilaat yhtyivät laulun sanoihin ja vannoivat ”elävänsä ja kuolevansa etelän miehenä”.
Miehiä ei kannattanut aliarvioida ulkomuodon perusteella. Maankiertäjän olemuksestaan huolimatta he olivat erinomaisia sotilaita.
He olivat marssimassa kohti jälleen yhtä voittoa, jos entisiin merkkeihin oli luottaminen.
30. kesäkuuta 1863, ilta
Pohjoisvaltioiden kenraalin Meaden päämaja, 14 kilometriä Gettysburgista
Kenraali George G. Meade ei aavistanut, miten lähellä vihollisjoukot olivat, mutta hän oli kuitenkin huolissaan.
Vain kaksi päivää aiemmin Meade oli saanut presidentti Lincolnilta viestin, jossa kerrottiin, että hänet oli nimitetty unionin pääarmeijan ylipäälliköksi.
George G. Meade (1815–1872)
Meade rakensi majakoita
George G. Meade valmistui myös West Pointista, mutta hän ei pyrkinyt sotilasuralle.
Meade työskenteli ajoittain insinöörinä sekä sotaministeriössä että rautatietyömailla. Hän pestautui pioneerijoukkoihin vasta avioiduttuaan 25-vuotiaana ja saatuaan perheen huolehdittavakseen.
Meaden aloitteellisuutta Meksikon ja Yhdysvaltojen sodassa kiiteltiin, ja hänet ylennettiin. Rauhan tultua Meade omistautui innokkaasti majakoiden rakentamiselle.
Sisällissodassa Meade osoittautui jälleen kyvykkääksi upseeriksi ja päätyi pohjoisvaltioiden joukkojen suurimman armeijan komentajaksi.
Sotilaat kutsuivat häntä ”ilkeäksi mulkosilmäiseksi kilpikonnaksi”, mutta joukot kunnioittivat silti kenraaliaan.
Gettysburgin voitto osoitti, että Meade oli luottamuksen arvoinen. Toisaalta häntä arvosteltiin siitä, ettei hän yrittänyt kaikin keinoin seurata vetäytyviä etelän joukkoja.
George Meade eli vain 57-vuotiaaksi. Hän kuoli vuonna 1872 keuhkokuumeeseen ja vanhojen sotavammojen komplikaatioihin.
Kenraali tunsi vastuun painavan harteitaan, ja hän kirjoitti öljylampun valossa vaimolleen:
”Jatkan työtäni hyvillä mielin, mutta tunnen niskassani vastuun ja suurten odotusten painolastin.
Rukoile puolestani, että taivaallinen Isämme sallii minun vapauttavan maani ja edistävän oikeudenmukaisuuden asiaa.”
1. heinäkuuta 1863 kello 7
Chambersburgin tie Pennsylvaniassa Gettysburgin länsipuolella
Aurinko hälvensi aamun paksun usvan maantietä ympäröiviltä viljapelloilta.
Kahden divisioonan ja kaikkiaan 13 500 sotilaan vahvuiset etelävaltioiden etujoukot marssivat eteenpäin rennon tunnelman vallitessa.
Sotamiehet tupakoivat ja juttelivat niitä näitä. Paljasjalkaiset olivat erityisen hyvällä tuulella, sillä he pitivät varmana, että Gettysburgista löytyisi kenkätehdas.
Yhtäkkiä kuului kova huuto, ja sananvaihto vaimeni. Etummaiset miehet olivat nähneet jonkin kimaltavan kaukana auringossa. Oliko se kivääri?
Kolonna hajautui, kun käsky ampumaketjuihin järjestymisestä eteni yksiköstä toiseen.
Jalkaväen tavallisin ase oli kertalaukaistava kivääri (kuvassa), mutta sodan loppuvaiheissa Pohjoisvaltiot saivat käyttöönsä Gatling-kiväärin – konetuliaseen edeltäjän.
Lipunkantajat kohottivat harteillaan kiedottuina kantamansa kapinallisliput ilmaan. Jostain kaukaa kuuluu laukaus. Se riitti varmistamaan epäilyksen: lähistöllä oli jenkkejä.
1. heinäkuuta kello 7
Pohjoisvaltioiden etuvartio havaitsi maantietä lähestyvät vihollisjoukot.
Pohjoisvaltioiden sotilaat katselivat herkeämättä maantien yllä näkyvää valtavaa pölypilveä. Kaukaa kuului tuhansien marssivien jalkojen vaimeaa jylinää, ja pian näkyi jo ihmisten, hevosten, vaunujen ja kanuunoiden ääriviivoja.
”Kapinalliset tulevat!”, joku huusi, ja joku toinen kohotti enempiä ajattelematta kiväärinsä ja ampui kohti lähestyviä konfederaation joukkoja.
Välimatka oli liian pitkä, jotta hän olisi osunut mihinkään, mutta laukausta voidaan pitää Gettysburgin taistelun ensimmäisenä.
1. heinäkuuta kello 10
Kukkulajono Gettysburgista länteen. Paikallisjoukkoja johtanut kenraali Reynolds saapui paikalle majapaikastaan.
Kenraali Reynoldsin sydän takoi hurjana, kun hän ratsasti täyttä vauhtia mäenharjalle, jossa joukko upseereita odotti kärsimättömänä.
Reynolds näki vielä mielessään Gettysburgista pakenevat kauhistuneet siviilit. Hän ehti tuskin pysäyttää hevosensa, kun eräs eversti kääntyi jo hänen puoleensa:
”Nyt on kiire, kenraali, todella kiire! Vihollinen murtautuu kohta läpi linjoistamme!”
Kenraali kääntyi adjutanttinsa puoleen ja saneli tälle viestin vietäväksi kenraali Meadelle. Viivyttelyyn ei ollut aikaa.
Adjutantin tuli ratsastaa niin kovaa kuin hän hevosestaan irti sai, vaikka siltä lähtisi henki, Reynolds painotti.
Reynolds jatkoi matkaansa liittyäkseen taisteleviin joukkoihinsa. Hän kuoli muutamaa tuntia myöhemmin päähänsä osuneeseen luotiin.
1. heinäkuuta kello 11.30
Kenraali Meaden päämaja. Reynoldsin adjutantti saapui paikalle.
Adjutantti Weld laskeutui hikisen ja pärskivän hevosensa selästä. Hän pakotti äänensä rauhalliseksi kertoessaan viestin Gettysburgista:
”Vihollinen on saapunut runsaslukuisena Gettysburgin lähistölle, ja kenraali Reynolds pelkää, että se ehtii valloittaa kukkulat kaupungin toisella puolella ennen häntä.
Reynolds taistelee vihollisia vastaan kaupungissa ja yrittää pitää pintansa niin kauan kuin kykenee.” ”Hyvä Jumala”, kenraali Meade säikähti.
Washingtoniin oli matkaa alle 80 kilometriä!
1. heinäkuuta kello 15.30
Meade lähetti kiireesti vahvistuksia kohti Gettysburgia. Sotilaat kävivät asemiin harjanteelle 1,5 kilometrin päässä kaupungista.
Iltapäivän aurinko paahtoi Gettysburgia. Joukkojen ylipäällikkö kenraalimajuri Francis C. Barlow siristi silmiään.
Harmaapukuiset joukot lähestyivät, ja niitä oli aivan liikaa. Miehiä kaatui koko ajan taukoamattomassa kivääritulessa. Puolustuslinja heikkeni, ja levottomuus levisi miehiin.
Ensimmäiset sinitakit pakenivat.
Sisällissodan aikaan valokuva oli vielä uusi keksintö, ja valokuvaajat järkyttivät suurta yleisöä karmivilla otoksillaan sodan kauhuista.
Ärtyneenä kenraali hoputti hevostaan. Miesten täytyi pitää nykyiset asemansa hinnalla millä hyvänsä, sillä muuten vihollinen voisi marssia esteettä suoraan Gettysburgiin.
Barlow ei päässyt kauas. Laukaus osui hänen vasempaan kylkeensä, ja hän alkoi huojua satulassaan. Joka puolella hänen ympärillään juoksi pakenevia miehiä ja hevosia.
Puolustuslinja oli romahtamassa. Joku sotilaista yritti auttaa Barlow’ta tukemalla tätä hartioista, mutta kaatui pian itse luodin osumasta maahan.
Barlow tunsi selässään terävää kipua ja pyörtyi. Herätessään hän oli kenttäsairaalassa.
1. heinäkuuta kello 16.30
Taistelun hävinneet Barlow’n joukot pakenivat Gettysburgiin vihollinen kannoillaan.
Gettysburgissa ei mikään ollut ennallaan. Kauppiaat eivät ojennelleet jauho- ja ryynipusseja tiskien yli perheenäideille.
Pajojen vasarat olivat vaiti, ja pankkien sekä konttoreiden ikkunat oli suljettu luukuilla.
Muuten niin vilkas kaupunki oli hiirenhiljainen, eikä yksikään sen 2 500 asukkaasta uskaltautunut ulos kadulle.
Aiemmin päivällä lapset olivat kiipeilleet katoille nähdäkseen vilauksen taisteluista kaupungin ympärillä.
Nyt heidät oli käsketty piiloon lukittujen talojen kaappeihin ja sänkyjen alle. Yhtäkkiä kaikki muuttui.
Kadut täyttyivät laukausten melusta, hevosten hirnahduksista, kavioiden kopseesta ja tuhansien sotilassaappaiden askelista.
Pohjoisen sotilaat pakenivat valtavana sinisenä virtana, ja heidän kannoillaan seurasivat määrältään ylivoimaiset etelän joukot. Kapinalliset valloittivat Gettysburgin.
2. heinäkuuta, varhain aamulla
Kenraali Meade tiesi ratkaisun hetkien lähestyvän. Hänen päiväkäskynsä luettiin lannistuneille pohjoisen joukoille.
Kenraali Meaden sanat luettiin joukoille varmasti ja kuuluvasti. Hän kirjoitti, että juuri tämän armeijan oli ”vapautettava meidät vihollisistamme”.
Kyse oli ”kotiliesistä ja pyhistä alttareistamme”. ”Johtavilla upseereilla on valtuudet teloittaa paikalla jokainen sotilas, joka ei täytä velvollisuuttaan tänä vaikeana aikana.”
2. heinäkuuta noin kello 11
Etelän joukkojen päämaja. Edellispäivän voittoisa hyökkäys odotti yhä jatkoa.
Kenraali Lee käveli ärtyneenä edestakaisin majapaikkansa edessä.
Hänen alaisensa, kenraaliluutnantti James Longstreet, oli toki voittanut monta taistelua varovaisella taktiikalla, mutta Leen mitta oli täysi.
Longstreet oli käyttänyt koko aamun järjestääkseen joukkojansa hyökkäykseen, jonka Lee oli määrännyt alkamaan jo tuntikausia sitten.
Viivyttely antoi viholliselle aikaa linnoittautua asemiinsa, ja tilaisuus pohjoisvaltioiden armeijan murskaamiseen oli luisumassa konfederaation käsistä.
Robert Edward Lee (1807–1870)
Lee oli sankareiden sukua.
Robert E. Leen isä oli Virginian kuvernööri ja englantilaisia vastaan käydyn vapaussodan sankari Henry Lee.
Sotasankarin poika teki ilmeisen valinnan ja kouluttautui upseeriksi maineikkaassa West Pointin sotilasakatemiassa.
Leen täytyi tehdä vaikea valinta Yhdyvaltojen ja kotiosavaltionsa Virginian välillä, kun ristiriidat kärjistyivät sodaksi.
Orjanomistaja ja kotiseutuaan rakastanut Lee päätti olla uskollinen Virginialle.
Lee sai vuonna 1862 komentoonsa Pohjois-Virginian armeijan, jota hän johti tärkeissä taisteluissa.
Häntä syytettiin aluksi liian varovaiseksi, mutta hän vaiensi arvostelijansa.
Kenraali Lee osoittautui aggressiiviseksi johtajaksi, joka ajoi hyökkäävällä taktiikallaan lukumäärältään ylivoimaiset vihollisjoukot pakoon.
Lee otti täyden vastuun Gettysburgin tappiosta ja tarjoutui vetäytymään joukkojen johdosta. Etelävaltioiden presidentti Jefferson Davis ei hyväksynyt eronpyyntöä.
Sen sijaan hän teki Leestä vuoden 1865 tammikuussa kaikkien konfederaation joukkojen ylipäällikön. Sekään ei pelastanut etelävaltioita väistämättömältä kohtalolta.
Pohjoisvaltiot pakottivat kalustoylivoimallaan konfederaation polvilleen, ja Leen täytyi antautua.
Lee piti rauhanehtoja pöyristyttävinä. Hänen mielestään etelävaltioita nöyryytettiin tarpeettomasti. Lee itse menetti Yhdysvaltojen kansalaisuuden ja äänioikeutensa.
Kumpaakaan niistä ei palautettu hänen elinaikanaan. Jo sodan alussa sydänvaivoista kärsinyt Robert E. Lee kuoli vuonna 1870 sydänkohtaukseen.
Hän oli kuollessaan 63-vuotias.
”Hyökätkää oikealta sivustalta”, Lee antoi Longstreetille hyökkäyskäskyn. Longstreet katseli empien horisonttiin. Voisiko Lee odottaa vielä vähän?
Kokonainen prikaati saapuisi kohta avuksi. Lee levitteli käsiään mutta hyväksyi lopulta ehdotuksen. Väsyneen kenraalin rintaan pisti, mutta nyt ei ollut aikaa murehtia sellaista.
2. heinäkuuta noin kello 16
Etelän epäröidessä Meade rakensi vahvan puolustuslinjan. Sen selkärankana oli 2,5-kilometrinen Cemetery Ridgen selänne, joka päättyi etelässä Little Round Top -kukkulaan.
Eversti Joshua Lawrence Chamberlain yritti pysytellä tyynenä ensimmäisten tykistökranaattien sinkoillessa hänen ympärilleen. Hänen edessään seisoi ylempiarvoinen upseeri.
”Tämä on teille määrätty asema. Teidän 20. Mainen rykmenttinne muodostaa pohjoisvaltioiden linjojen uloimman vasemman sivustan. Teidän täytyy pitää asemanne kaikin keinoin”.
Etelävaltioiden sotilaat osoittivat suurta rohkeutta ja kurinalaisuutta lähtiessään useisiin suoriin hyökkäyksiin pohjoisvaltioiden asemia vastaan.
”Ymmärrän”, Chamberlain vastasi kuuluvalla äänellä. Mikäli vihollinen murskaisi hänen joukkonsa, niin etelävaltioiden armeija pääsisi kiertämään pohjoisen joukkojen selustaan.
Eversti ymmärsi tilanteen vakavuuden. Esimiehensä poistuttua Chamberlain järjesti joukkonsa matalan kivipenkereen ja muutaman suuremman kallion taakse.
Vain ne erottivat heidät millä hetkellä tahansa saapuvasta harmaa-asuisesta sotajoukosta.
2. heinäkuuta, iltapäivä, Little Round Top
20. Mainen rykmentti oli torjunut kaksi rajua hyökkäystä, ja vuorossa oli kolmas.
Chamberlain näki kapinallisten lähestyvän tasaisena virtana. Vasta aivan lähelle päästyään he pinkaisivat juoksuun ja ryntäsivät karjuen kohti rinnettä.
Ammuksia oli jäljellä vain vähän, eikä harhalaukauksiin ollut varaa, joten Chamberlain odotti pitkään ennen kuin huusi käskyn joukoilleen: ”Tulta!”
Kapinallisten rivit harvenivat sotilaiden kaatuessa maahan, joka oli jo kuolleiden ja haavoittuneiden peitossa. Hyökkäys kuitenkin jatkui.
Konfederaation joukot pääsivät lähelle kukkulan huippua ennen kuin tappiot kävivät liian suuriksi ja henkiinjääneiden oli paettava.
Chamberlain polvistui erään alaisensa puoleen. Nuori sotamies nimeltä George Washington Buck oli haavoittunut vaikeasti.
Hänen rinnastaan pulppusi verta, ja hän katseli tyhjin silmin taivaalle. ”Sinulle on käynyt pahasti, poika”, eversti sanoi hiljaisella äänellä. Chamberlain tunsi miehen.
Saivartelevainen asemestari oli alentanut tämän vain hieman aikaisemmin jonkin pikkuseikan takia. ”Kerrottehan äidille, etten kuollut pelkurina”, nuori sotilas kuiskasi.
”Sinä kuolet kersanttina. Ylennän sinut välittömästi osoituksena uskollisesta palveluksesta ja urheasta kuolemasta Gettysburgin taistelukentällä”, Chamberlain vastasi.
Nuori mies hymyili ja kuoli everstin käsiin.
2. heinäkuuta kello 19–20
20. Mainen rykmentin kimppuun hyökättiin edelleen. Kolmannes miehistä oli kaatunut, ja ammukset olivat miltei lopussa.
Sotilaat etsivät epätoivoisesti patruunoita niin varusteistaan, maasta kuin kaatuneiden taskuista.
Chamberlain katseli toivottomana, kun kapinalliset järjestäytyivät uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa heitä ei olisi vastassa kuolettava kiväärituli.
”Vastahyökkäykseen! Pistimet esiin!” Eversti Joshua Lawrence Chamberlain
Eversti uskoi etelävaltioiden joukkojen hyökkäyksen onnistuvan eikä tiennyt, mitä pitäisi tehdä.
Hän ei ollut ammattisotilas vaan puhetaidon professori yliopistossa – tai oli ollut, kunnes sota syttyi ja opiskelijat kutsuttiin palvelukseen.
Tuolloin hänestä oli tehty upseeri. Chamberlain pohti kuumeisesti, mitä tehdä, kun konfederaation sotilaat lähestyivät rinnettä.
Miehet odottivat käskyä, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa. Silmäkulmastaan hän näki muutaman kokemattoman nuoren sotilaan kohottavan kivääreitään käyttääkseen niitä astaloina.
Chamberlain sai paremman ajatuksen: ”20. Mainen rykmentti!” hän karjui, ”Vastahyökkäykseen! Pistimet esiin!”
Sotilaat kerääntyivät hänen ympärilleen. Teräs kalskahteli terästä vasten, ja uusi into näkyi miesten silmistä.
Chamberlain muisti lukeneensa jostain, että käsky käyttää pistimiä oli ennenkin valanut sotilaisiin uutta uskoa, ja niin kävi nytkin.
”20. Mainen rykmentti! Eteenpäin!” hän huusi, ja pohjoisvaltioiden siniasuiset sotilaat ryntäsivät tiiviinä massana alas rinnettä.
Harmaapukuisten eteneminen pysähtyi, ja he kohottivat kiväärinsä. Tappava tuliryöppy harvensi 20. Mainen rykmenttiä, mutta eloonjääneet eivät piitanneet siitä.
He ryntäsivät valtavalla vimmalla alas kohti vihollista pistimet tanassa. Etelän joukot jäykistyvät kauhusta nähdessään siniasuisten sotilaiden kuolemaa halveksuvat ilmeet. Harmaatakit pakenivat.
Chamberlain ja hänen 20. Mainen rykmenttinsä onnistuivat. Etelän armeija ei enää yrittänyt valloittaa Little Round Top -kukkulaa.
2. heinäkuuta, myöhään illalla
Sotaneuvoston kokous kenraali Meaden päämajassa oli juuri päättynyt.
Kuun aavemainen valo valaisi maisemaa, kun johtavat upseerit poistuivat vaatimattomasta valkoiseksi maalatusta talosta, kenraali Meaden päämajasta.
Meade tarttui kenraali John Gibbonin käteen. Tämän joukot puolustivat pohjoisvaltioiden linjojen keskustaa Cemetery Ridgen selänteellä.
”Jos Lee hyökkää aamulla, niin hän hyökkää teidän linjaanne”, Meade sanoi hiljaa. Gibbon kysyi ihmetellen, kuinka Meade saattoi olla asiasta varma.
”Hän on yrittänyt tunkeutua sivustoihimme siinä onnistumatta. Seuraavaksi hän yrittää keskustaan”, Meade vastasi ”Me lyömme Leen, jos hän yrittää hyökätä”, Gibbon sanoi vakaalla äänensävyllä.
Aurinko nousi hetken kuluttua. Edessä oli taistelun kolmas ja ratkaiseva päivä.
3. heinäkuuta, varhain aamulla
Edellispäivän epäonnistunut hyökkäys oli käynyt kalliiksi, mutta Lee ei luovuttanut.
Taistelukentän yllä leijui paksu harmaa sumu. Lee ratsasti ajatuksissaan vierellään kenraaliluutnantti Longstreet, joka aloitti keskustelun: ”Kenraali, tiedustelijani ovat olleet liikkeellä koko yön.
Uskon, että teillä on vieläkin loistava tilaisuus kiertää Meaden armeija oikealta ja saada hänet hyökkäämään kimppuumme.” Lee ei kuunnellut.
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja osoitti sillä pohjoisvaltioiden linjojen keskustaa Cemetery Ridgen selänteellä. ”Vihollinen on tuolla. Haluan hyökätä heidän kimppuunsa”, hän sanoi päättäväisesti.
Longstreet hengitti syvään. ”Kenraali, olen ollut sotilas koko elämäni”, hän sanoi. ”Minä tiedän liiankin hyvin, mihin sotilaat pystyvät ja mihin eivät. En usko, että mikään 15 000 miehen sotajoukko voisi valloittaa tuota nimenomaista asemaa.”
Leen kasvot olivat ilmeettömät. Hän ei vastannut mitään. Päätös oli jo tehty.
3. heinäkuuta kello 13
Lee halusi tuhota pohjoisvaltioiden tykistöpatterit ennen suurhyökkäystä.
”Maastoutukaa!” kuului käsky pohjoisen tykistöasemissa, kun konfederaation ensimmäinen tykistökeskitys alkoi ujeltaa. Kranaatit iskeytyivät maahan, ammuslaatikot räjähtivät oranssinpunaisiin liekkeihin, kanuunalavetit halkesivat ja sirpaleet viiltelivät miehiä sekä hevosia.
Gettysburgin hautausmaalla lepää 3 512 Pohjoisvaltioiden sotilasta.
Vain voittajat haudattiin arvokkaasti
Miltei 8 000 sotilaan ruumiit täytyi haudata pian taistelun jälkeen, sillä muutoin ne olisivat mädäntyneet helteessä. Satoja ruumiita pinottiin joukkohautoihin, ja päällimmäiset ruumiit jäivät hyvin lähelle maanpintaa.
Taistelun jälkeisinä päivinä satoi rankasti, ja voimakkaat kuurot huuhtoivat multaa paljastaen osia ruumiista.
”Käsiä ja jalkoja pistää esiin monin paikoin. Siellä täällä näkyy päitäkin. Siat tonkivat ruumiita ja syövät niitä”, kirjoitti järkyttynyt Gettysburgin asukas Pennsylvanian osavaltion kuvernöörille.
Kuvernööri päätti perustaa sankarihautausmaan. Osavaltio osti seitsemän hehtaaria maata, ja ruumiita ryhdyttiin hautaamaan uudelleen.
Urakasta maksettiin dollari ja 59 senttiä ruumiilta. Hautausmaalle siirrettiin vain pohjoisvaltioiden sotilaat, ja etelän kaatuneet jäivät niille sijoilleen.
Kuolema korjasi sinitakkisia sotilaita, mutta pohjoisen armeija vastasi tuleen sotateollisuutensa suomalla ylivoimalla.
Uusia kanuunoita tuotiin hajonneiden tilalle, ja pohjoisvaltioiden tykistön tulivoima pysyi ennallaan. Ammuksistakaan ei ollut pulaa.
Niitä oli enemmän kuin tarpeeksi, toisin kuin etelän armeijalla.
Etelän harmaa-asuiset tykistöupseerit olivat paljon mietteliäämpiä. Tykistökeskityksen ei ollut suunniteltu kestävän niin kauan, mutta heidän oli käsketty lamauttaa vihollisen tykistö.
He eivät voineet muuta kuin jatkaa tykkitulta. Puoli tuntia venyi täydeksi tunniksi, ja kanuunoiden korviasärkevä melske jatkui jatkumistaan sodan pisimmässä tykistötaistelussa.
3. heinäkuuta noin kello 15
Yhdeksän etelän prikaatia oli valmiina hyökkäykseen 12 000 miehen voimin. Lämpötila oli 33 astetta varjossa.
Konfederaation jalkaväki katseli laaksoon. Pohjoisen armeija oli marssinut Cemetery Ridgen selänteen kivivallin taakse. Kahden armeijan välissä oli puolitoista kilometriä avomaastoa.
Miesten kasvoille valui pölyn mustaksi värjäämiä hikijuovia.
Aseet, vyönsoljet ja napit kiiltelivät paahtavan auringon alla. Jotkut pyörtyvät kuumuuden ja jännityksen uuvuttamina, ja epäjärjestys alkoi levitä riveihin.
”Emme voi millään valloittaa tuota asemaa”, kuului joku sotilas kuiskaavan.
3. heinäkuuta noin kello 15
Kenraalimajuri George E. Pickett johti etelävaltioiden hyökkäystä apunaan muun muassa prikaatinkenraali Lewis Armistead.
Lewis Armistead kohotti kiikarinsa ja tarkkaili laaksoa kasvot jännittyneinä. Ennen sisällissotaa hän oli palvellut Kalifornian huoltojoukoissa.
Armisteadin läheinen ystävä Win Hancock oli palvellut samassa paikassa. Sisällissota erotti miehet, mutta ennen kuin he kättelivät jäähyväisiksi ilmoittautuakseen omiin armeijoihinsa, Armistead sanoi:
”Lyököön Jumala minut maahan, jos joskus käyn sinua vastaan taistelussa.” Kenraali Win Hancock seisoi nyt sinisessä univormussa laakson toisella laidalla valmiina ottamaan vastaan Armisteadin hyökkäyksen.
”Hyökätkää vihollisen kimppuun ja ajatelkaa rakasta Virginiaamme”, Pickettin käsky keskeytti Armisteadin muisteluhetken, ja etelävaltioiden harmaat rivistöt lähtivät liikkeelle.
3. heinäkuuta kello 15:n jälkeen
Etelävaltioiden prikaatinkenraali Ambrose Wright odotti jalkaväkijoukkoineen ja tarkkaili hyökkäystä.
Prikaantinkenraali katseli ylpeänä, kun hänen asetoverinsa marssivat eteenpäin vihollisen tykkitulesta piittaamatta. Etelävaltioiden kanuunat vastasivat vihollisen tuleen, kunnes ne yhtäkkiä vaimenivat.
Wright kysyi eräältä tykkimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja sotilas vastasi ammusten loppuneen. Wrightin sydäntä kylmäsi.
Puoliväliin edenneet hyökkäysjoukot tarvitsisivat tulitukea koko matkalle, mutta 120 konfederaation kanuunaa osoitti vaitonaisina taivaalle. Jalkaväki eteni suojatta kohti vihollista.
Pohjoisvaltioiden presidentti Abraham Lincoln piti vuonna 1863 puheen Gettysburgin sankarihautausmaan vihkiäisissä.
3. heinäkuuta kello 15–15.20
Kenraalimajuri Pickettin prikaatit marssivat eteenpäin hirvittävistä tappioista huolimatta.
Kaikki pohjoisen kanuunat tulittivat suoraan etenevien harmaapukuisten sotilaiden rivejä, joihin räjähtävät kranaatit repivät suuria aukkoja.
Miehiä kaatui joka puolella. Osa sai surmansa heti, toiset pääsivät hengestään hitaammin ja tuskallisemmin.
Pickettin hyökkäystä Pohjoisvaltioiden linjoja vastaan pidettiin pitkään esimerkkinä kapinallisten rohkeudesta ja kuolemaa halveksuvasta asenteesta. Nykyisin hyökkäystä pidetään pahana virhearviointina.
Ehjin nahoin pysyneet astelivat konemaisesti kaatuneiden yli. He välttelivät haavoittuneiden katsomista ja yrittivät olla kuulematta ympäriltään kuuluvaa vertahyytävää vaikerointia.
Hiki virtasi sotilaiden silmiin. Kaikki heidän ympärillään tuntui syttyneen tuleen.
Kivipenkereen takana odottaneet pohjoisen sotilaat näyttivät vielä epäselvältä siniseltä massalta, jonka kivääreistä sinkosi luotiryöppy toisensa perään.
Etelän armeija jatkoi silti hyökkäystään ”Eteenpäin!”-huutojen raikuessa.
3. heinäkuuta kello 15.20
Armeijat kävivät veristä lähitaistelua mies miestä vastaan.
Viimeiset askeleet vaativat kaiken mahdollisen rohkeuden ja tahdonvoiman, kunnes etelävaltioiden sotilaat saavuttivat pohjoisen puolustuslinjan, jonne he törmäsivät laukausten ja huutojen sekamelskassa.
Aseita lauottiin lähietäisyydeltä, ja pistimet iskeytyivät vihollisiin. Konfederaation taisteluhuudot läpäisivät metelin korkeina ja läpitunkevina.
Sitten harmaatakit onnistuivat kapuamaan kivipenkereen yli ja saivat symbolisen voiton läpäistessään vihollisen linjan.
”En ole koskaan nähnyt sotajoukon toimivan urheammin kuin Pickettin Virginian divisioonan tänään suurhyökkäyksessä vihollisen asemiin.” Kenraali Lee
Armistead oli heidän joukossaan, mutta pian hän vaipui tajuttomana maahan kahden luodin haavoittamana.
Hän säästyi näkemästä taistelun katkeraa loppua, jossa loput etelän sotilaat tapettiin tai pakotettiin vetäytymään.
Armisteadin ystävä, toisella puolella taistellut Win Hancock, puolestaan seisoi miestensä keskellä aitiopaikalla. ”Onpa kummallista” oli ainoa, mitä hänen mieleensä tuli. ”Kummallista.”
Heinäkuun 3. ja 4. päivän välinen yö
Pickettin joukot menettivät yli puolet miehistään, ja Lee oli hävinnyt taistelun.
Kuu valaisi taistelukentän julman selkeästi. Kenraali Lee istui lyyhistyneenä satulassaan ja tuijotti lamaantuneensa eteensä. Gettysburgin taistelu oli hävitty. Hänen seurassaan ollut kenraali Imboden ryki kurkkuaan.
”Kenraali, tämä on ollut teille raskas päivä”, Imboden sanoi lopulta. ”Aivan, tämä on ollut meille kovin surullinen päivä”, Lee vastasi vaimeasti.
Kohta hän suoristautui satulassaan ja ryhtyi puhumaan Imbodenille ääni mielenliikutuksesta väristen.
”En ole koskaan nähnyt sotajoukon toimivan urheammin kuin Pickettin Virginian divisioonan tänään suurhyökkäyksessä vihollisen asemiin. Mikäli heitä olisi tuettu niin kuin piti, niin voitto olisi voinut olla meidän.”
4. heinäkuuta iltapäivällä
Etelävaltioiden armeija vetäytyi ja suuntasi kohti kotiosavaltiotaan Virginiaa.
Sade piiskasi maata lakkaamatta. Tiet muuttuivat liejuksi, ja sotilaat marssivat syvässä mudassa. Miehet olivat läpimärkiä, ja osa käveli paljain jaloin. He eivät olleet ehtineet edes etsiä Gettysburgista kenkätehdasta.
Etelän alamäki alkoi Gettysburgista ja jatkui aina huhtikuun 9. päivään 1865 asti, jolloin kenraali Leen oli pakko ilmoittaa joukkojensa antautumisesta.
Gettysburg merkitsi etelälle lopun alkua
Taistelu oli konfederaation viimeinen mahdollisuus, sillä aika oli täysin paremmin varustautuneiden pohjoisvaltioiden puolella.
Etelävaltiot olivat sodan alusta alkaen tukalassa tilanteessa, sillä pohjoisvaltioiden väkiluku oli selvästi niitä suurempi. Niinpä unioni kykeni kutsumaan palvelukseen ja kouluttamaan paljon enemmän sotilaita kuin konfederaatio.
Pohjoisen teollisuus kykeni myös tuottamaan riittävästi aseita. Lisäksi pohjoisvaltioiden laivasto saarsi etelän satamat niin, että etelävaltioiden talous kuihtui.
Kenraali Leen strategia oli yrittää voittaa sota nopeasti ennen kuin pohjoinen pystyisi hyödyntämään kaikkia voimavarojaan. Siksi hän pakotti sotivat osapuolet ratkaisevaan taisteluun.
Leen armeija oli jo voittanut monia pohjoisen joukkoja vastaan käytyjä taisteluja. Niinpä etelän olisi pitänyt voittaa myös Gettysburgissa, joka osoittautui sodan käännekohdaksi.