Vietnamin sota päättyi 30. huhtikuuta 1975, kun Pohjois-Vietnamin panssarivaunut jyräsivät presidentinlinnan aidoista läpi.

© Polfoto/Corbis

Vietnamin sodan raju loppunäytös Saigonissa

Huhtikuussa 1975 Pohjois-Vietnamin armeija kolkutteli Etelä-Vietnamin pääkaupungin Saigonin porteilla. Pelko ja tappiomieliala valtasivat kaupungin tykinjylyn lähestyessä. Yhdysvallat oli vetänyt lähes kaikki joukkonsa maasta, ja Saigonin puolustus oli pelkästään hajoamistilassa olevan Etelä-Vietnamin armeijan harteilla.

perjantai 23. helmikuuta 2018 teksti Ebbe Fischer

26. huhtikuuta 1975, Pohjois-Vietnamin linjojen takana 50 kilometriä Saigonista pohjoiseen 

Etelä-Vietnamin pääkaupunki Saigon oli saarrettu. 140 000 voitonvarmaa pohjoisvietnamilaista sotilasta oli valmiina valtaamaan kaupungin ja lopettamaan 30 vuotta kestäneen sodan Vietnamissa.

Auringon ensi säteet valaisivat maisemaa, kun pohjoisvietnamilainen kenraali Van Tien Dung hyppäsi panssaroituun autoonsa Saigonin pohjoispuolella. 

Metsäisessä maastossa kuului lintujen laulua, ja raikas keväinen tuulenvire pyyhkäisi maan yli, mutta kiireisellä kenraalilla oli muuta ajateltavaa kuin kevät. Hän pohti, miten murskaisi vihollisen viimeisen vastarinnan.

Sodan ratkaisuhetket olivat lähellä, mutta isku oli tehtävä ennen kuin monsuunisateet alkaisivat ja maasto muuttuisi liian vaikeakulkuiseksi. Armeijalla oli vain muutama päivä aikaa, ja vielä paljon saattoi mennä vikaan.

Dung oli liikkeellä lähimpien alaistensa ja henkivartijoidensa kanssa. Kaikki tiesivät, että Etelä-Vietnam oli luhistumispisteessä. 

Tuhannet sen sotilaat olivat karanneet, Yhdysvallat oli vetänyt lähes kaikki joukkonsa pois ja presidentti Gerald Ford oli kieltänyt lisäavun etelän sotilaille – amerikkalaisen imperialismin sätkynukeille, Dung ajatteli halveksuen.

Hän katseli mietteliäänä eteensä, kun auto ajoi hurjaa vauhtia kohti etelää auringon noustessa. Seurue kiisi kuoppaista tietä pitkin, kunnes se saapui yksinkertaisten majojen luo. Ne olivat vanha sissien tukikohta, josta hyökkäystä Saigoniin nyt johdettaisiin. 

26. huhtikuuta kello 5, Saigonista koilliseen

Hyökkäys Saigoniin aloitettiin voimakkailla pommituksilla.

Sadat tykit alkoivat ampua itäisellä rintamalla kranaatteja Etelä-Vietnamin joukkojen asemiin. 

Jo ennen kuin savu ehti hälvetä, valtavat neuvostovalmisteiset panssarivaunut lähtivät raskaasti liikkeelle läpi metsän. 

Niitä seurasi puiden lomassa tuhansia sotilaita. 

Hyökkäyksen kohde oli tärkeä: Saigon oli vallan keskus, joka oli vuosikymmeniä ollut ensin ranskalaisten, sitten yhdysvaltalaisten sotilaiden hallinnassa. Nyt vietnamilainen armeija lopultakin valtaisi Saigonin.

Etelä-Vietnamin joukot tekivät välillä ankaraa vastarintaa, mutta Pohjois-Vietnamin armeija jyräsi vääjäämättä kohti kaupunkia kaikista ilmansuunnista ja pakotti vihollisen perääntymään. Rautainen ote Saigonin ympärillä kiristyi kiristymistään.

Etelä-Vietnamin joukot kärsivät suuria tappioita puolustaessaan Saigoniin vieviä siltoja ja teitä. 

© Polfoto/Corbis


27. huhtikuuta iltapäivällä, Yhdysvaltojen lähetystö Saigonin keskustassa 

Etelä-Vietnamin armeija oli luhistumassa. Presidentti Huong ilmoitti eroavansa oltuaan virassa vasta seitsemän päivää.

Yhdysvaltain Etelä-Vietnamin suurlähettiläs Graham Martin istui vakavana toimistossaan suurlähetystörakennuksessa. 

Pohjoisvietnamilaiset lähestyivät pääkaupunkia koko ajan. Martin tiesi, että tilanne oli äärimmäisen hankala, mutta hän elätteli vielä toivoa siitä, että täydelliseltä häviöltä voitaisiin välttyä.

Etelä-Vietnamin presidentti Tran Van Huong oli ilmoittanut eroavansa seuraavana päivänä oltuaan virassa vasta viikon verran. Hänen edeltäjänsä oli jo lähtenyt maasta.

Martin kutsui sihteerinsä ja saneli lyhyen raportin Yhdysvaltain ulkoministerille Henry Kissingerille. 

Etelä-Vietnamin uudeksi presidentiksi tulisi kenraali Duong Van Minh, jolla uskottiin olevan neuvotteluyhteys kommunisteihin.

28. huhtikuuta kello 17, presidentinlinna

Etelä-Vietnamin presidentti vaihtui taistelujen raivotessa Saigonin ulkopuolella.

Ukkonen lähestyi Saigonia, jonka kadut olivat autioita kaupungin 3,5 miljoonaa asukkaan keräännyttyä televisioidensa ääreen. 

Televisio näytti kuvaa jämerästi vartioidusta presidentinlinnasta kaupungin keskustassa. Ihmiset odottivat jännittyneinä, mitä tuleman piti. Uusi presidentti voisi luovuttaa maan kommunisteille vaikka samana päivänä.

Linnassa oli kansainvälisen lehdistön edustajia, mutta enemmistö oli vietnamilaisia. He tuskin kuuntelivat virasta luopuvaa presidentti Huongia, joka puhui hetken ja kääntyi sitten kohti Duong Van Minhiä sanoen: ”Saatte kantaaksenne suuren vastuun, kenraali.”

Minh ei heti vastannut eikä noussut paikaltaan. Hän odotti, että kaksi sotilasta poisti Etelä-Vietnamin lipun puhujapöntöstä ja ripusti tilalle lipun, jossa oli kiinalaisia rauhansymboleja.

Väkijoukosta kuului hiljaista muminaa, ja samalla hetkellä ulkona ukkonen alkoi jylistä, salamat välkehtiä ja sade piiskata katuja. Sitten Minh nousi. Hän käveli puhujakorokkeelle vakava ilme kasvoillaan.

”En voi luvata mitään”, hän aloitti hitaasti antaen katseensa pyyhkiä yleisöä.

”Seuraavat päivät tulevat olemaan vaikeita, todella vaikeita”, hän jatkoi. Sitten hän sanoi sen, mitä kaikki olivat odottaneet:

”Käskemme sotilaat jäämään asemiinsa ja puolustamaan niitä, puolustamaan jäljellä olevia alueitamme kaikin voimin. Minun tehtäväni on nyt pyrkiä saamaan aikaan tulitauko ja rauhanneuvottelut, rauha Pariisin sopimukseen nojautuen”, uusi presidentti sanoi.

Pariisin sopimuksella hän viittasi vuoden 1973 rauhansopimukseen, jossa Yhdysvallat oli luvannut vetää kaikki joukkonsa pois Vietnamista ja jonka piti lopettaa sota. 

Sopimus oli tuonut Yhdysvaltojen ja Pohjois-Vietnamin neuvottelijoille Nobelin rauhanpalkinnon, mutta todellisuudessa se oli jäänyt pelkäksi paperiksi.

Minh laski valmiiksi kirjoitetun puheen kädestään ja jatkoi sitten kiihkeää puhettaan.

”Maanmieheni! Veljet! Isänmaan ystävät!” hän lähes huusi. 

”Näinä vaikeina aikoina voin pyytää teiltä vain tätä: olkaa rohkeita, älkää hylätkö maatanne, älkää lähtekö pois. Esi-isiemme haudat ovat täällä. Tämä on meidän maamme. Tämä on kotimme”, hän sanoi, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin.

Yhdysvaltalaiset jättivät Vietnamista lähtiessään taakseen jakautuneen maan, jonka talous oli sodan ja sen valtavien tappioiden heikentämä. Kansalliskaarti surmasi neljä yhdysvaltalaissotilasta mielenosoituksessa.

© Polfoto/Corbis

28. huhtikuuta kello 18.30, Saigonin keskusta

Hitaasti mutta varmasti pohjoisvietnamilaiset etenivät kohti Saigonia, missä tunnelma oli äärimmäisen jännittynyt.

Nuori australialainen kameramies Mike Marriott istui yhdysvaltalaisen televisioaseman CBS:n tiloissa Caravelle-hotellissa, kun hän kuuli räjähdyksen. Hän tarttui nopeasti kameraansa ja riensi alas Tu Do -kadulle.

Kadulla oli vain vähän liikennettä. Joitakin liikkeitä ryöstettiin, mutta useimmat ihmiset olivat kotona odottamassa.

Marriott kuuli käsiaseen laukauksia lähistöltä. Parin korttelin päässä pohjoisessa liikenne oli pysähtynyt. 

Keskellä katua taksinkuljettaja oli kumartunut autonsa konepellin alle. Hänen vieressään seisoi Etelä-Vietnamin armeijan kapteeni pistooliaan heilutellen.

”Siirrä se saamarin auto!” kapteeni huusi.

Kuljettaja ei vastannut, mikä kiihdytti kapteenin raivoa entisestään Hän suuntasi pistoolinsa auton takapenkkiä kohti ja laukaisi aseensa.

Marriott nosti kameransa olkapäälleen ja alkoi kuvata tapahtumia, mutta silloin kapteeni huomasi hänet.

Kapteeni vaihtoi aseeseensa uuden lippaan ja otti muutaman askeleen kohti Marriottia, joka kääntyi kameroineen poispäin kiihtyneestä miehestä. Mutta liian myöhään.

Mielipuolinen hymy huulillaan kapteeni kohotti pistoolinsa ja tähtäsi Marriottia suoraan päähän. Kuvaaja lyyhistyi ja jäi elottomana makaamaan verilammikkoon.

28. huhtikuuta illalla, pohjoisvietnamilaisten päämajassa Ben Catissa Saigonin pohjois- puolella

Kenraalit suunnittelivat iskun viimeistä vaihetta. Lentokenttä vallattaisiin, ja hyökkäysjoukkojen tankit tunkeutuisivat Saigonin keskustaan.

Pöydälle oli levitetty valtava kartta, jonka vieressä oli pieni radio. Kenraali Dung, Pham Hung Hanoin politbyroosta ja etelän kommunistinen johtaja Le Duc Tho istuivat puisella penkillä.

Heidän ympärillään oli korkea-arvoisia upseereita, jotka hymyilivät maireasti. Osa tutkiskeli kartassa olevia punaisia nuolia, jotka osoittivat Saigonia kohti.

Kenraali Dung oli tullut Ben Catiin kaksi päivää aiemmin ollakseen mahdollisimman lähellä taisteluja ja Saigonin kaupunkia, jonka hän oli aina halunnut saada hallintaansa. 

Hän antoi ratkaisevan käskyn suurhyökkäyksestä, joka alkaisi kaikilla rintamasektoreilla aamulla 29. huhtikuuta.

28. huhtikuuta, myöhäisilta, Yhdysvaltojen suurlähetystö

Amerikkalaisdiplomaatit valmistelivat evakuointia tappiomielialan vallitessa.

Suurlähettiläs Martin istui työhuoneessaan ja katseli apeana kaukaisuuteen. Moitteettomasta puvustaan huolimatta hän näytti nuhruiselta. 

Häntä vaivasi keuhkoputkentulehdus, mutta se ei estänyt häntä pössäyttelemästä sikaria samalla, kun hän kuunteli CIA-agentti Wolfgang Lehmannin selostusta tilanteesta.

Suurlähettiläs oli antanut käskyn evakuoida 10 000 ihmistä Tan Son Nhutin lentotukikohdasta seuraavana päivänä, mikäli vain mahdollista. Martin katsoi Lehmannia väsyneenä.

”Meidän on varmaan kummankin parempi mennä kotiin nukkumaan vähäksi aikaa”, hän totesi hiljaisella äänellä. 

”Meidän on oltava huomenna levänneitä. Joudumme todennäköisesti tekemään päätöksiä elämästä ja kuolemasta.”

Pakolaiset yrittivät kaikin keinoin päästä Yhdysvaltojen lähetystöön merijalkaväen sotilaiden vartioiman aidan yli.

© Polfoto/Corbis

29. huhtikuuta kello 4, Saigonin lentokenttä ja Tan Son Nhutin lentotukikohta

Pommitukset alkoivat taas, kun yhdysvaltalaiset olivat lastaamassa kolmea kuljetuskonetta yön pimeydessä.

Valtavan C-130 Hercules -kuljetuskoneen kapteeni Arthur Mallano oli kokenut lentäjä. Hän oli laskeutunut muutama tunti aiemmin ja valmistautui nyt nousemaan jälleen ilmaan kone täynnä evakuoituja. 

Mallano katsoi ulos ohjaamosta. Toisen C-130:n lastiruuman luukku avautui hitaasti, ja hän näki, miten yhdysvaltalaiset merijalkaväen sotilaat pidättelivät koneeseen pyrkiviä vietnamilaisia.

Samassa kapteeni Mallano näki kauempana valonvälähdyksen. Hän yritti tiirailla taivaanrantaa kohti. ”On näköjään tulossa ukkonen”, hän totesi toiselle lentäjälle.

Toisen välähdyksen jälkeen lentäjät tajusivat, että kyseessä ei suinkaan ollut ukkonen vaan lähestyvät pohjoisvietnamilaiset.

Hetken päästä raketti osui tukikohdan lennonjohtotorniin, toinen osui säiliöautoon, joka muuttui hetkessä tulimereksi, ja kolmas räjähti yhden C-130-koneen siiven alla. 

Kone syttyi tuleen, ja sen miehistö pakeni henkensä edestä vietnamilaisten kiljuessa kauhusta.

Mallano otti koneeseensa vielä 80 pakolaista, kunnes lisää ei enää mahtunut. ”Sulkekaa luukku, me lähdemme!” Mallano huusi.

Suuri kone lähti hitaasti liikkeelle, ja maahan jääneet vietnamilaispakolaiset yrittivät tungeksia sen perään. Sotilaat ampuivat ilmaan saadakseen joukot hallintaan, ja ympärillä räjähteli vihollisen kranaatteja. 

Nyt tai ei koskaan, ajatteli Mallano. Kiitotie oli kuoppainen, mutta hän onnistui saamaan koneensa ilmaan. Samalla hetkellä kun se irtosi maasta, osuman saanut C-130 räjähti liekkeihin.

KAIKKI VIETNAMIN SODASTA: Lue suuri teemapaketti täältä

29. huhtikuuta, aamunkoitto, Saigon

Pohjoisvietnamilaiset eivät pommittaneet suoraan Saigonia, missä heillä oli satojatuhansia kannattajia, mutta silloin tällöin kaupunkiin putosi yksittäinen kranaatti.

Yhdysvaltojen suurlähettilään avustaja Ken Moorefield heräsi hätkähtäen, kun kranaatti putosi ulkona lähelle hänen asuntoaan. 

Hän asui kerrostalon ylimmässä kerroksessa, mikä ei ollut maailman turvallisin paikka, jos kranaatteja alkoi putoilla.

Moorefield oli palannut lentokentältä vasta muutama tunti aikaisemmin eikä ollut ehtinyt juuri nukkua. 

Hän nousi kuitenkin sängystä, pukeutui nopeasti ja tunki hätäisesti tärkeimpiä tavaroitaan matkalaukkuun. Oli päästävä nopeasti lähetystöön.

29. huhtikuuta kello 17, Yhdysvaltojen suurlähetystö

Paniikki kasvoi lähetystöä ympäröivän aidan ulkopuolella tungeksivassa väkijoukossa.

Kalteriportin takana seisoi satoja etelävietnamilaisia papereitaan heilutellen. He halusivat päästä yhdysvaltalaisten mukana maasta pois. 

Lähetystöalueelta oli kaadettu puita, ja vietnamilaiset tiesivät, mitä se tarkoitti: pysäköintialuetta oli raivattu laskeutumispaikaksi evakuointihelikoptereille.

Keski-ikäinen nainen rynkytti porttia kaikin voimin kyynelten valuessa hänen poskiaan pitkin.

”Minulla on passi, minulla on passi!” hän huusi. Lähellä nuori nainen kiljui, että hänen koko perheensä oli jo aidan sisäpuolella ja hän halusi heidän luokseen.

Aitaa vartioineet amerikkalaissotilaat odottivat kärsimättöminä vahvistuksia lentokentältä, josta viimeisiä merijalkaväen sotilaita oltiin juuri evakuoimassa. 

Tan Son Nhutia ei enää kannattanut suojella. Sen kiitoradat oli pommitettu tuusan nuuskaksi, eikä yksikään kone enää pääsisi nousemaan sieltä.

Lopulta kuului roottorien säksätystä, ja valtavat kuljetushelikopterit lennättivät paikalle 130 merijalkaväen sotilasta. Evakuointipaikka oli siirtynyt lentokentältä lähetystöön. 

Sotilaat olivat helpottuneita päästyään pois lentokentältä, jota oli pommitettu ankarasti, mutta lähetystö ei ollut mikään lepokoti sekään. 

Epätoivoiset etelävietnamilaiset ryskyttivät lähetystön aitaa, ja sisällä henkilökunta tuhosi kuumeisesti huippusalaisia papereita.

Moorefield oli yksi harvoista lähetystörakennuksen ulkopuolella näkyvistä amerikkalaisdiplomaateista. 

Hän juoksi sotilaiden luo portilta toiselle antamassa ohjeita samalla kun ne onnekkaat vietnamilaiset, jotka olivat päässeet lähetystöalueen sisälle, nousivat helikoptereihin lähteäkseen Yhdysvaltoihin.

Moorefield katseli tuskaisena aidan toisella puolella olevia ihmisiä. Yhdysvaltalaiset olivat luvanneet, etteivät pettäisi niitä, jotka olivat auttaneet heitä, mutta oli päivänselvää, ettei lupausta pystytty pitämään. 

Kuvat evakuoinnista levisivät ympäri maailmaa. Tässä ihmisiä nousee helikopteriin katolta lähellä Yhdysvaltain lähetystöä. 

© Polfoto/Corbis

29. huhtikuuta kello 19.30, Yhdysvaltain suurlähetystö

Etelä-Vietnamin uusi presidentti kehotti kaikkia yhdysvaltalaisia lähtemään maasta vuorokauden kuluessa.

Nuori etelävietnamilaisluutnantti toi lyhyen viestin Etelä-Vietnamin uudelta presidentiltä.

Viesti oli yksiselitteinen:

”Hyvä suurlähettiläs! Kaikella kunnioituksella minun on pyydettävä, että kaikki yhdysvaltalaiset sotilashenkilöt ja siviilit lähtevät Vietnamista 24 tunnin kuluessa, jotta maahan saadaan rauha mahdollisimman pian.”

Suurlähettiläs Martin ei epäröinyt hetkeäkään. Hän kutsui sihteerinsä ja saneli lyhyen vastauksen, jossa ilmoitti noudattavansa pyyntöä. 

Hän oli jo saanut Valkoisesta talosta käskyn poistua maasta välittömästi. Maailmanhistorian suurin helikopterievakuointi käynnistyi.

30. huhtikuuta kello 2, Pohjois-Vietnamin komentokeskus lentokentällä

Etelä-Vietnamin presidentti oli lähettänyt kolme kenraaliaan neuvottelemaan rauhanehdoista, mutta mitään neuvoteltavaa ei todellisuudessa ollut.

Kolme etelävietnamilaista kenraalia saapui Pohjois-Vietnamin joukkojen asemiin lentokentälle, joka oli osittain vallattu ankarien taistelujen jälkeen. 

Siellä olevien Pohjois-Vietnamin joukkojen ylin komentaja Dong Giang otti heidät vastaan bunkkerissaan.

Etelävietnamilaiset neuvottelijat saivat esittää asiansa, mutta heidän ehdotuksensa torjuttiin nopeasti ja ilman selityksiä. 

Dong Giangin ei tarvinnut edes esittää asiaa eteenpäin omille esimiehilleen; neuvottelut eivät tulleet kysymykseenkään. 

Mitään neuvoteltavaa ei heidän mielestään enää ollut, vaan Saigonin hallituksen oli antauduttava ehdoitta.

Etelä-Vietnamin kenraalit olivat nyt vapaita poistumaan. Lyhyen neuvonpidon jälkeen Dong Giang kuitenkin kehotti heitä jäämään suojaan bunkkeriin, sillä olisi äärimmäisen vaarallista yrittää palata etelävietnamilaisten hallussa olevaan osaan lentokenttää.

Pohjoisvietnamilaiset olivat aloittaneet uuden rajun hyökkäyksen. Kenraalit hyväksyivät tarjouksen ja jäivät bunkkeriin.

30. huhtikuuta kello 3.30, Yhdysvaltain suurlähetystön katto

Yhdysvaltain presidentti halusi varmistua, että hänen suurlähettiläänsä Saigonissa hylkäisi suunnitelmat jäädä neuvottelemaan pohjoisvietnamilaisten kanssa. Kaikkien yhdysvaltalaisten piti poistua kaupungista ennen kuin se menetettäisiin kokonaan.

C-130-kuljetuskone kierteli kaupungin yllä. Se ei voinut laskeutua kaupungin tohjoksi pommitetulle lentokentälle, mutta se ei ollut tarkoituskaan. 

Koneen oli määrä vain lähettää radioviesti, sillä normaaleihin viestiyhteyksiin ei voinut enää luottaa.

”Seuraava ilmoitus on Yhdysvaltain presidentiltä, ja se on välitettävä suurlähettiläs Martinille mahdollisimman nopeasti. Evakuointilentoja lähtee enää 21. Niillä lennätetään vain yhdysvaltalaisia. Suurlähettiläs Martinin on lähdettävä ensimmäisellä helikopterilla, joka lähettää viestin ’Tiger, Tiger, Tiger’ heti, kun se on noussut ilmaan.”

Yhdysvaltain lähetystön katolla majuri Kean vastaanotti sanoman ja riensi suurlähettiläs Martinin luo. Tämä oli ollut aikeissa viivyttää lähtöään mahdollisimman pitkään ja yrittää neuvotella kommunistien kanssa. 

Hän koki olevansa vastuussa etelävietnamilaisista, jotka olivat auttaneet Yhdysvaltoja. Vallitsevassa tilanteessa hän kuitenkin hyväksyi uuden käskyn.

”Me emme voi tehdä täällä enää mitään”, hän totesi lannistuneesti, minkä jälkeen hän saneli viestin Washingtoniin:

”Evakuoinnin on määrä päättyä kello 4.30. Koska meidän on tuhottava kaikki viestintävälineet, tämä on viimeinen viesti Saigonin suurlähetystöstä.”

Sihteeri kirjoitti viestin nopeasti ylös, ja Martin lähti helikopterin nousupaikalle lähetystön katolle, jonne oli kertynyt myös toiveikkaita etelävietnamilaisia. 

Majuri Kean käveli yhdysvaltalaissotilaiden joukossa ja kertoi uusista määräyksistä hiljaisella äänellä: ”Vain amerikkalaiset pääsevät enää lähtemään. Pitäkää se mielessänne, vain amerikkalaiset.”

Puolipimeässä suurlähettiläs näki apulaisensa Moorefieldin, lupaavan nuoren upseerin ja diplomaatin, jonka hän itse oli kutsunut Vietnamiin 21 kuukautta aiemmin.

”Hei, Ken”, hän sanoi pidättyvästi.

”Herra suurlähettiläs”, Moorefield nyökkäsi.

Jonkin ajan kuluttua helikopteri laskeutui hitaasti katon laskeutumisalustalle. Sen roottorien ääni peitti alleen lähes kaiken muun. Lentäjä huusi jotakin Moorefieldille, joka kääntyi Martinin puoleen.

”Herra suurlähettiläs. Teidän on noustava tähän helikopteriin. Se on presidentin määräys”, hän huusi.

Martin tiesi jo sen. Hän nyökkäsi ja antoi katseensa kiertää ympärillään olleissa lähetystön työntekijöissä.

”Okei. Lähdetään”, hän sanoi.

Kello viideltä helikopteri nousi Saigonin ylle ja otti kurssin kohti rannikolla odottavia yhdysvaltalaisia sotalaivoja.  

Sadattuhannet ihmiset riensivät kaduille juhlimaan Pohjois-Vietnamin armeijan vallattua Saigonin, mutta vanhan hallinnon kannattajat pelkäsivät.

© Polfoto/Corbis

30. huhtikuuta kello 7, Yhdysvaltain suurlähetystön katto

Yhdysvaltojen sodanjohto luuli, että kaikki yhdysvaltalaiset oli evakuoitu.

Päivä oli jo valjennut, ja suurlähetystössä olivat enää majuri Kean ja kymmenen muuta merijalkaväen sotilasta. 

He katsoivat toisiaan epäuskoisina: oliko heidät unohdettu? Viimeinen helikopteri oli noussut jo pari tuntia aiemmin, ja miehet alkoivat huolestua tosissaan. Kai joku sentään tulisi noutamaan heidät?

Sotilaat olivat linnoittautuneet rakennuksen katolle, he olivat heittäneet kyynelkaasukranaatteja ja ampuneet varoituslaukauksia, mutta epätoivoisia vietnamilaisia yritti edelleen päästä lähetystöön.

Sitten he kuulivat rikkoutuvan ikkunan äänen. Joku vietnamilaisista oli iskenyt alakertaan johtavan oven viereisen ikkunan rikki nyrkillään. 

Yksi sotilaista juoksi nopeasti paikalle ja tarttui ikkunasta hapuilevaan käteen. Käsi vedettiin pois huudon säestämänä, mutta pian raosta ilmestyi toinen käsivarsi.

Majuri Kean määräsi miehen vahtiin ikkunan luo entistä hermostuneempana. Hän ei halunnut uskoa, että heidät oli unohdettu, mutta sekin mahdollisuus oli otettava huomioon. 

Kean sanoi miehilleen, että jollei helikopteria tulisi tunnin kuluessa, heidän olisi yritettävä paeta merta kohti jalan.

Vajaata tuntia myöhemmin kaukaa alkoi kuitenkin kuulua kauan odotettu roottorin ääni. Miehet näkivät helikopterin lähestyvän ja hymyilivät toisilleen. 

Vihdoinkin! Helikopteri laskeutui, ja pian se nousi 11 sotilasta mukanaan. Kello oli 7.53. Matkalla miehet kuulivat, etteivät olleet hermoilleet turhaan, sillä heidät oli todella unohdettu muutamaksi tunniksi.

Lähes heti helikopterin noustua vietnamilaiset mursivat lukitun oven ja tungeksivat katolle. Yhdysvaltalaisten helikopteri näkyi kuitenkin enää pisteenä kaukaisuudessa.

30. huhtikuuta kello 11.30, kommunistien päämaja Saigonin pohjoispuolella

Pohjois-Vietnamin tankit jyräsivät presidentinlinnan aitojen läpi Saigonissa.

Kenraali Dung oli kerääntynyt radion ympärille miestensä kanssa. Voitto oli käsillä, ja kaikki sujui hienosti. 

Eniten hän oli pelännyt viimeistä veristä ja täysin turhaa yhteenottoa Yhdysvaltojen kanssa. Siksi hän oli käskenyt joukkonsa päästämään evakuointihelikopterit menemään.

Radiosta alkoi kuulua Etelä-Vietnamin presidentin kenraali Minhin ääni. Hän määräsi joukkonsa laskemaan aseensa. Etelä-Vietnam antautui ehdoitta välittömästi.

Kenraali Dungin upseerit hyppelivät riemusta ja syleilivät toisiaan kyynelten virratessa vuolaasti. Vuosikymmeniä kestänyt sota oli ohi, ja he olivat saaneet lopullisen voiton.

Dung vetäytyi hieman kauemmaksi ja sytytti sikarin. Tämä oli hänen elämänsä hienoin päivä. Hänen poltellessaan sikariaan saapui radioviesti pohjoisesta hallitukselta.

”Onnea suuren voiton johdosta!” kiihtynyt ääni huusi. ”Kuuletteko tuon jylyn taustalla? Kaikkialla Hanoissa ilotulitetaan!”

Lue lisää

Donald L. Gilmore: Eyewitness Vietnam, Sterling Publishing, 2006. David Butler: The Fall of Saigon, Sphere Books, 1986. Van Tien Dung: Our Great Spring Victory, Monthly Review Press, 1977.

Ehkä sinua kiinnostaa...