Nam Thuan makasi hiirenhiljaa kosteassa ja pimeässä tunnelissa ja kuunteli yhdysvaltalaissotilaiden ääniä yläpuolellaan.
Kommunistisen puolueen virkailijana Phu My Hungin kylässä toimiva Thuan oli saanut tehtäväkseen estää amerikkalaisten etenemisen kylään.
Ensimmäinen yritys oli epäonnistunut. Hänellä oli ollut kaksi kaukolaukaistavaa miinaa, joista toisen hän oli laukaissut liian aikaisin ja toinen oli jäänyt suutariksi.
Nyt hän pohti kuumeisesti, olivatko amerikkalaiset löytäneet sisäänkäynnin tunneliin, jonne hän oli piiloutunut. Pian kuului räjähdys. Amerikkalaiset olivat räjäyttäneet tunnelin oviluukun auki, ja tunneliin tulvehti valoa. Juuri sitä Thuan oli toivonutkin.
Nyt amerikkalaiset joutuisivat odottamaan, että tunneli tutkittaisiin ja tuhottaisiin ennen kuin he voisivat edetä kylään, ja sen tehdäkseen he joutuisivat ohittamaan hänet.
Jos vihollinen ei käyttäisi tunnelissa kaasua, Thuanilla olisi vielä mahdollisuus onnistua tehtävässään.
Jo Thuanin isä oli käynyt samanlaisista tunneleista sissisotaa ranskalaisia vastaan. Thuan itse oli yksi harvoista, jotka tunsivat koko 12 kilometrin pituisen tunneliverkoston.
Sissit ja kyläläiset olivat kaivaneet sen kylän läheisyyteen amerikkalaisten tuloa vuonna 1965 seuranneiden kolmen vuoden aikana.
Thuan odotti vielä noin tunnin, kunnes helikopterin ääni kertoi vihollisen tunnelien tutkimiseen erikoistuneiden sotilaiden, ”tunnelirottien” (englanniksi tunnel rats), saapuneen.
Tunnelin suuaukosta ropisi sisään maata, ja pian siitä ilmestyi näkyviin saapaspari. Thuan kohotti AK-47-rynnäkkökiväärinsä ja ampui kaksi laukausta amerikkalaisen alavartaloon.
Tunnelirottien työ oli hengenvaarallista. He joutuivat kohtaamaan Vietkongin sissit näille tutussa ympäristössä.
Amerikkalaisten hinatessa kuolettavasti haavoittunutta toveriaan ylös tunnelista Thuan kiiruhti seuraavaan taisteluasemaan, alempana sijaitsevaan tunneliin johtavaan kuiluun.
Vain silmänräpäys sen jälkeen, kun Thuan oli loikannut kuiluun, amerikkalaiset ampuivat pistooleillaan ylempään tunneliin raivatakseen tien ennen laskeutumistaan tunneliin.
Taskulamppujen kirkkaat valokeilat paljastivat, missä he olivat tulossa.
Thuan odotti, että amerikkalaiset ehtivät aivan lähelle. Sitten hän nousi seisomaan ja tyhjensi aseensa lippaan kohti vihollista. Tunneli kaikui huudoista ja laukausten äänistä, mutta pian tuli aivan hiljaista.
Hieman myöhemmin Thuan näki uudesta piilopaikastaan miten amerikkalaiset lähtivät vetäytymään kohti tukikohtaansa, kuten joka ilta. Öisin Vietkongin sissit nousivat tunneleistaan, ja maastossa olevat yhdysvaltalaissotilaat olivat heille helppoja maalitauluja.
Amerikkalaiset palasivat seuraavana aamuna. Tällä kertaa Thuan päästi heidät tunneliverkoston alimmalle tasolle asti.
Hän odotti pystysuoran kuilun yläpäässä, ja kun vihollissotilaat olivat kohdalla, hän pudotti heidän päälleen käsikranaatin.
Sitten hän sulki kiireesti kuilun luukun, veti sen päälle hiekkasäkin ja heittäytyi itse päällimmäiseksi. Kaikki amerikkalaiset kuolivat räjähdyksessä.
Maanalainen kaupunki
Tunneleita kaivettiin Vietnamin sodan aikana moniin paikkoihin, mutta laajimmat tunneliverkostot rakennettiin Cu Chin alueelle Etelä-Vietnamiin niin sanotun Rautakolmion alueelle. Vietkongin hallitsema alue alkoi vain 30 kilometrin päästä pääkaupunki Saigonista
Cu Chihin oli kaivettu kaikkiaan noin 250 kilometriä tunneleita, jotka yhdistivät maakuntien kaupunkeja ja kyliä toisiinsa.
Tunneliverkosto alkoi aivan Saigonin reunamilta ja ulottui Vietnamin ja Kambodžan rajalle asti.
Osa tunneleista oli peräisin vuosina 1946–1954 Ranskaa vastaan käydyn Vietnamin itsenäisyyssodan ajoilta, osa taas oli kaivettu Pohjois- ja Etelä-Vietnamin välisen sodan syttymisen jälkeen.
Cu Chin saviseen maaperään oli helppo kaivaa tunneleita, jotka suojasivat Vietkongin sotilaita tehokkaasti vihollisilta.
Kun Yhdysvallat liittyi mukaan Vietnamin sotaan vuonna 1965, tunneliverkosto oli jo niin kehittynyt, että se kesti jopa maailman tehokkaimpien sotavoimien hyökkäykset.
Tunneliverkostossa oli yleensä kolme, joskus jopa neljä tasoa. Tunnelien maanalaisissa kaupungeissa oli oleskelutiloja, makuutiloja, keittiöitä, kaivoja, kenttäsairaaloita, asepajoja, ruokavarastoja ja jopa kouluja.
Miltei jokaisen Cu Chin alueen kylän läheisyyteen oli rakennettu tunneleita, joita pitkin pääsi kulkemaan naapurikyliin ja syvällä viidakossa sijaitseviin Vietkongin tukikohtiin.
Kommunistien sissiarmeija oli syntynyt Etelä-Vietnamin maaseudulla, ja se oli köyhän maaseutuväestön keskuudessa paljon suositumpi kuin yhdysvaltalaiset aluksi osasivat edes kuvitella.
Paikalliset asukkaat auttoivat Vietkongin sotilaita rakentamaan maastoon tunneleita, ja muun muassa Cu Chin tunneliverkosto on rakennettu pitkälti tavallisten kyläläisten voimin.
Tunnelit kaivettiin käsivoimin yksinkertaisilla työkaluilla. Kolmimiehinen kaivuuryhmä pystyi kaivamaan 30 senttimetristä pariin metriin päivässä.
Vietkongin ohjeiden mukaan yhdyskäytävien piti olla vähintään 0,8 metrin ja enintään 1,2 metrin ja levyisiä sekä vähintään 0,8 metrin ja enintään 1,8 metrin korkuisia. Lisäksi tunnelin katon piti olla vähintään 1,5 metriä maanpinnan alapuolella.
Kaivetun irtomaan pois kuljettamisesta ja hävittämisestä kehittyi aivan oma taiteenlajinsa.
Maata ei voitu kasata suuriksi kummuiksi, koska amerikkalaiset olisivat voineet havaita ne lentokoneistaan tai partiomatkoillaan maastossa.
Yhdysvaltojen B-52-koneiden mattopommitusten kohteiksi joutuneilla alueilla sissit saattoivat kaataa irtomaan pommikuoppiin.
Maata kaadettiin myös jokiin ja puroihin ja levitettiin mahdollisimman huomaamattomaksi kerrokseksi maan pinnalle. Joskus naiset kantoivat poistomaata saviruukuissa aivan amerikkalaisten nenän edestä.
Ansa. Sissit rakensivat ansoja terävistä bambukepeistä.
Sissit tekeytyivät näkymättömiksi
Tunneleihin rakennettiin useita sisään- ja uloskäyntejä, niin että sissit eivät joutuisi niihin loukkuun.
Sisäänkäynnit oli suljettu pienillä luukuilla, jotka puolestaan oli peitetty ja naamioitu oksilla ja lehdillä niin, että niitä oli lähes mahdotonta havaita.
Luukut olivat tarkoituksella niin ahtaita, että vain amerikkalaisia huomattavasti kevytrakenteisemmat vietnamilaiset mahtuivat juuri ja juuri kulkemaan niistä.
Tunneliverkostoja ja niiden lukuisia sisään- ja uloskäyntejä käytettiin taitavasti hyväksi taisteluissa.
Vietkongin sissit saattoivat ilmestyä ja hyökätä kuin tyhjästä ja kadota taas jälkiä jättämättä. Aluksi heidän yllättävät ilmestymisensä ja katoamisensa herättivätkin yhdysvaltalaisten keskuudessa suurta hämmennystä ja turhautuneisuutta.
Amerikkalaiset oppivat nopeasti pelin hengen, mutta jokaista löydettyä tunnelia kohti Vietkongilla oli käytössään kolme vielä löytämätöntä.
Ja vaikka amerikkalaiset löysivätkin tunnelin sisäänkäynnin ja tutkivat osan tunnelista, he eivät läheskään aina löytäneet kaikkia tunnelikompleksin kolkkia.
Tunneleiden eri osat oli nimittäin yhdistetty toisiinsa kätketyillä luukuilla, ja amerikkalaiset pystyivät usein löytämään ja tutkimaan vain tunneliverkoston ylimmän tason sissien piileksiessä alemmilla tasoilla.
Kulkuluukut olivat vain osa taiten rakennettua kokonaisuuta. Osaan tunneleita oli kaivettu ensin alas- ja sitten takaisin ylöspäin kääntyvä mutka, joka oli kokonaan veden vallassa. Yksinkertainen vesilukko suojeli Vietkongin sotilaita kaasulta, jota amerikkalaiset johtivat tunneleihin tyhjentääkseen ne.
Jos amerikkalaiset uskaltautuivat sisälle tunneleihin, uhkana olivat Vietkongin sotilaat, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä ampumaan tunkeilijoita vain muutaman metrin päästä.
Lisäksi amerikkalaiset joutuivat varomaan ovelia ansoja, kuten kuoppia, joiden pohjalla törrötti pystyssä teräväkärkisiä bambuseipäitä.
Tunneleissa oli myös niin sanottuja booby trap -ansoja eli miinoitettuja alueita, joiden räjähdyspanokset laukesivat, kun kulkija osui laukaisimeen viritettyyn ansalankaan.
Erilaiset ansat aiheuttivat 11 prosenttia Yhdysvaltain miestappioista Vietnamissa.
Monissa tapauksissa amerikkalaissotilaat kuolivat Yhdysvaltain omien räjähteiden uhreina.
Vietkongin sissit olivat mestareita käyttämään uudelleen amerikkalaisten suutareiksi jääneitä pommeja ja kranaatteja, ja jopa amerikkalaisten maahan heittämät juomatölkit kelpasivat pommien rakennustarpeiksi.
Ne täytettiin räjähdysaineilla ja muunnettiin käsikranaateiksi tai miinoiksi.
Vietkongin sissit pystyivät elämään maanalaisissa tunneleissa, koska ne oli varta vasten suunniteltu ja rakennettu pitkäaikaista oleskelua varten.
Tunneleissa oli ilmanvaihtokanavia, käymälöitä, kaivoja ja jopa keittiöitä, niin että tunneleihin kätkeytyneet sissit pystyivät elämään niissä lähestulkoon ”normaalia” elämää.
Kaikesta huolimatta elämä maan alla oli henkisesti raskasta sekä sisseille että heidän perheilleen.
Pommitusten aikana he saattoivat joutua pysyttelemään maan alla useita päiviä, joskus jopa viikkoja käymättä välillä maan pinnalla.
Kosteiden tunneleiden asukkeja piinasivat aliravitsemus ja erilaiset taudit. Erityisesti ongelmia aiheuttivat malaria ja loiset. Lisäksi tunnelit kuhisivat rottia ja myrkyllisiä käärmeitä, skorpioneja, hämähäkkejä ja tuhatjalkaisia.
Cu Chi tuhottiin täysin
Cu Chin seutu on yksi sotahistorian eniten pommitetuista ja pahiten tuhoutuneista alueista.
Yhdysvaltojen raskaat mattopommitukset sekä kemialliset aseet, kuten Agent Orange, joka sai puut ja pensaat pudottamaan lehtensä, muuttivat viidakon monin paikoin paljaaksi erämaaksi.
Tammikuussa 1966 Yhdysvallat käynnisti mittavan hyökkäyksen koodinimeltään Crimp. Ensin B-52-pommikoneet pommittivat Cu Chin aluetta.
Sitten 8 000 yhdysvaltalaista ja australialaista sotilasta eteni alueelle tuhotakseen Vietkongin tukikohdat.
Operaatio epäonnistui. Sissit piiloutuivat maan alle, ja ne yksittäiset tunnelit, jotka amerikkalaiset onnistuivat löytämään, tutkittiin ja tuhottiin vain osittain.
Seuraavana vuonna Yhdysvallat toteutti operaatio Cedar Fallsin, joka noudatti täsmälleen samaa kaavaa kuin Crimp. Tällä kertaa operaatioon osallistui 30 000 sotilasta, ja valtavia alueita Rautakolmiossa jyrättiin maan tasalle.
Iskuissa kuoli 750 Vietkongin sotilasta ja 280 joutui vangiksi. Operaation taktinen komentaja Jonathan O. Seaman julisti tyytyväisenä tiedotusvälineille tehneensä Rautakolmiosta ”sotilaallisen autiomaan”, mutta erehtyi.
Operaation päätyttyä eloon jääneet sissit ilmestyivät tunneleistaan jatkamaan taistelua.
Amerikkalaissotilaan tunneliin heittämän käsikranaatin uhreja.
Tunnelirotat työn touhussa
Vähitellen Yhdysvaltojen sodanjohto tajusi, että jos se halusi pakottaa Vietkongin sissit esiin, sen oli lähetettävä omia sotilaitaan tunneleihin.
Vietkong siis pakotti maailman teknisimmän armeijan tunneleihinsa käymään alkeellista sissisotaa mies miestä vastaan.
Jatkuva pelko Vietkongin sissien kohtaamisesta yhdistettynä ansoihin ja myrkyllisiin otuksiin oli useimmille amerikkalaissotilaille liikaa, ja monet ahtaisiin, pimeisiin ja kosteisiin tunneleihin määrätyt sotilaat joutuivat pakokauhun valtaan.
Tarvittiin aivan erityisen kylmähermoisia sotilaita,jotka soveltuivat tämänkaltaiseen sodankäyntiin.
Kapteeni Herbert Thornton sai tehtäväkseen perustaa erikoisosaston, jonka jäsenet saivat nimen tunnel rats, tunnelirotat. Hän keräsi joukon vapaaehtoisia, jotka halusivat todistaa rohkeutensa erityisolosuhteissa.
Monet vapaaehtoisista olivat puertoricolaista tai meksikolaista sukua, ja heidän keskipituutensa oli vain noin 160 senttimetriä.
Tunnelirotat havaitsivat pian, että eniten apua tunneleissa oli yksinkertaisista aseista ja työkaluista, kuten puukoista, pistooleista ja taskulampuista.
Erikoisjoukoista huolimatta amerikkalaiset eivät edelleenkään pystyneet tuhoamaan tunneleita laajamittaisesti saati ajamaan Vietkongin sissejä alueelta.
Yhdysvallat kärsi tappion
Tunneleissa käyty sota huipentui Vietkongin tammikuussa 1968 käynnistämään Tet-hyökkäykseen.
Tunneliensa ansiosta sissit pystyivät suorittamaan yllätysiskuja kaikkialla Etelä-Vietnamissa, myös pääkaupungissa Saigonissa.
Sodan loppua kohti tunnelien merkitys kuitenkin asteittain väheni. Syynä oli osaksi se, että tunneleita tuhoutui amerikkalaisten pommituksissa ja osaksi se, että raskaat tappiot verottivat Vietkongin joukkoja merkittävästi, jolloin Pohjois-Vietnamin tavallisen armeijan painoarvo kasvoi.
Vietnamilaisille Cu Chin tunnelit symboloivat yhä Vietnamin kansan sitkeää vastarintaa ja taipumattomuutta murskaavaa ylivoimaa vastaan.
Yhdysvallat kärsi Vietnamissa nöyryyttävän tappion sisseille, jotka korvasivat panssarivaunujen ja pommikoneiden puuttumisen kekseliäisyydellä, viekkaudella ja äärimmäisellä sietokyvyllä.