”Tuhotkaa kylä ja sen kaikki asukkaat”

Huhtikuun lopulla 1968 odotin siirtoa 51. jalkaväkirykmentin E-komppaniaan, kun tapasin sotamies ”Butch” Gruverin, jonka tunsin Havaijin ajoilta.

Gruver kertoi, että hänkin palveli nyt E-komppaniassa mutta että hän oli huhtikuun ensimmäiseen päivään asti kuulunut C-komppaniaan. Häneltä kuulin ”Pinkvillen” tapahtumista ensimmäisen kerran.

”Charlie”-komppania kuului erikoisjoukkoihin, jotka lähetettiin vuonna 1968 suorittamaan ”etsi ja tuhoa” -tehtävää Batanganin niemimaalle.

Yksikkö toimi alueelta, joka sijaitsee noin yhdeksän kilometriä Quang Ngain kaupungista pohjoiseen. Gruver kertoi, että C-komppania kärsi päivittäin erityisesti miinojen ja maastoon piilotettujen ansojen aiheuttamia tappioita.

Ongelmat keskittyivät erityisesti tietylle alueelle, joka tuntui olevan täynnä ansoja ja vihollistaistelijoita. Kyseinen paikka oli noin yhdeksän kilometrin päässä Quang Ngaista koilliseen, ja sen tarkka sijainti oli B.S. 728795. Miehet kutsuivat sitä ”Pinkvilleksi”.

Eräänä aamuna maaliskuun lopulla yksikkö lähti Gruverin mukaan tukikohdasta kohti Pinkvilleä tehtävänään tuhota ongelma-alue ja sen asukkaat.

En uskonut kertomusta alkuun todeksi, mutta Gruver vakuutti puhuvansa totta. Sitten hän kuvaili tapahtunutta.
Erikoisjoukkojen kaksi muuta komppaniaa saartoivat kylän, jotta C-komppania voisi hyökätä kylään ja tuhota rakennukset ja tappaa kylän asukkaat.

Kylän saartaneet sotilaat pysäyttivät kaikki kyläläiset, jotka yrittivät paeta Charlie-komppaniaa. Kysyin Butchilta monta kertaa, tapettiinko kaikki kyläläiset todella. Hän sanoi olevansa siinä uskossa, että kaikki tapettiin – niin miehet, naiset kuin lapsetkin.

Hän muisti nähneensä polulla pienen kaksi- tai kolmivuotiaan pojan. Tällä oli käsivarressaan ampumahaava, josta vuosi verta. Poika puristi haavaa tiukasti toisella kädellään, ja hänen sormiensa lomasta valui verta.

”Hän vain seisoi siinä ja tuijotti minua suurilla silmillään. Ei hän tajunnut, mitä oli tapahtunut. Sitten paikalle ilmestyi kapteenin radisti ja ampui poikaan sarjan M16-rynnäkkökiväärillä”, Gruver kertoi.

Kokemus oli niin järkyttävä, että yksi yksikön mies ampui itseään jalkaan välttääkseen joukkoteurastuksen.
Yksi komppanian upseereista, luutnantti Kally (voi olla, että kirjoitan hänen nimensä väärin), keräsi kyläläiset ryhmiin. Kussakin ryhmässä oli noin 20 eri ikäistä miestä, naista ja lasta.

Gruver ei ollut itse nähnyt sitä, mutta hänen luotettavina pitämänsä miehet olivat kertoneet, että Kally niitti jokaisen ryhmän maahan konekiväärillä. Kylässä asui 300–400 ihmistä, ja Gruverin mukaan vain muutama heistä pääsi pakoon.

Kun saavuin E-komppaniaan, kuulin lisää tuon päivän tapahtumista. C-komppaniassa palvelevat korpraalit Michael Terry ja William Doherty kertoivat, että heidän joukkueensa kulki kylän läpi kolmannessa aallossa.

Useimmat kyläläiset olivat tuolloin jo kuolleita, ja vielä elossa olevat etsittiin ja ammuttiin. Joukkue ei jättänyt ketään henkiin, ei eläimiä eikä ihmisiä.

Kesäkuussa 1968 tapasin kersantti Larry La Croix’n USO:n sotilaskodilla Chu Laissa. La Croix oli palvellut Kallyn alaisuudessa Pinkvillessä, ja hän vahvisti muiden kertomukset ja täydensi niitä.

Kallyn miehet olivat kiskoneet ihmisiä ulos majoista ja maakuopista ja koonneet heidät ryhmiin, joissa oli niin miehiä, naisia kuin lapsiakin. Kun ensimmäinen ryhmä oli koossa, Kally käski alaistensa tulittaa sitä konekiväärillä.

Kun ensimmäinen ryhmä oli hoideltu, Kally [jonka nimi oli todellisuudessa William Calley] käski korpraali Torresin tulittaa kyläläisiä konekiväärillä.

Torres* totteli aluksi, mutta sitten hän lakkasi ampumasta ja kieltäytyi jatkamasta. Luutnantti Kally tarttui konekivääriin ja tappoi loput ryhmässä olleet kyläläiset.

En tiedä tarkalleen, mitä Pinkvillessä tapahtui maaliskuussa 1968, mutta olen varma, että se oli jotain hyvin synkkää.

Olen myös täysin vakuuttunut siitä, että jos me todella pidämme oikeudenmukaisuuden ja oikeusjärjestelmän tasavertaisuuden kaltaisia periaatteita maamme selkärankana, meidän on järjestettävä edellä kuvattuja tapahtumia koskeva laaja, julkinen tutkinta.

Harkitsin tämän kirjeen lähettämistä myös sanomalehdille ja televisiokanaville, mutta tulin siihen tulokseen, että on parempi antaa asia kongressin hoidettavaksi.

Tunnollisena ja isänmaallisena kansalaisena en halua vetää sotilaitamme lokaan maailman silmissä. Lehdistölle puhuminen toisi varmasti tapaukselle runsaasti huomiota, mutta uskon, että se ei johtaisi niin rakentaviin seurauksiin kuin Yhdysvaltojen kongressin virallinen käsittely.

Ystävällisin terveisin,
Ron Ridenhour

Katso Ron Ridenhourin haastattelu vuodelta 1969:

Jälkikirjoitus

Kolme kongressiedustajaa nosti asian esiin, ja vuonna 1971 sotilastuomioistuin tuomitsi Calleyn 22 ihmisen murhasta elinkautiseen vankeuteen, mutta hänet vapautettiin kolmen vuoden jälkeen.

My Lain verilöyly kasvatti osaltaan Vietnamin sodan vastustusta USA:ssa.