Presidentti Nixonin vakuuttaessa voiton olevan lähellä televisionkatsojat saivat seurata kauhuissaan pakenevia lapsia Trang Bangin kylän napalmi-iskussa vuonna 1972

© Corbis

My Lain verilöyly: Täällä Yhdysvallat hävisi Vietnamin sodan

16. maaliskuuta 1968 My Lain kylän asukkaat heräsivät elämänsä viimeiseen päivään. Varhain aamulla yhdysvaltalaissotilaat tekivät rynnäkön kylään. Muutamassa tunnissa kylä oli muuttunut savuaviksi raunioiksi ja kaikkialla lojui ruumiita. Kun tieto verilöylystä kantautui Yhdysvaltoihin, yleinen mielipide kääntyi sotaa vastaan.

perjantai 23. helmikuuta 2018 teksti Stine Overbye

Kyläläiset eivät aluksi juurikaan hätkähtäneet, kun yhdysvaltalaissotilaat lähestyivät kylää kahdeksan aikaan aamulla. 

Amerikkalaiset olivat jo kahdesti aikaisemmin poikenneet kylässä ja saaneet vettä juotavakseen. Kiitokseksi sotilaat olivat jakaneet aikuisille tupakkaa ja lääkkeitä ja lapsille karamelleja.

Nyt sotilaat olivat kuitenkin muilla asioilla, mikä selvisi kyläläisille nopeasti. Kun ensimmäinen uhri ammuttiin, kenelläkään ei ollut asiasta epäilystäkään. 

Juuri ennen ampumistaan mies oli nostanut kätensä ylös osoittaakseen, ettei hänellä ollut asetta.

Mies kaatui elottomana maahan, ja sotilaat alkoivat tulittaa kaikkea, mikä liikkui. Mikään ei säästynyt luodeilta, eivät kanat, karja eivätkä ihmiset. 

Paniikissa kylän asukkaat yrittivät paeta riisipelloille tai majoihinsa. Kaikki eivät ennättäneet suojaan.

Kohteena Vietkongin sissit

Edellisenä iltana, 15. maaliskuuta 1968, yhdysvaltalainen Charlie-komppania oli saanut tiedon aamun tehtävästä. Komppanian päällikön Ernest Medinan käsky oli yksiselitteinen: joukkojen piti etsiä Vietkongin jäseniä ja heidän kannattajiaan ja tuhota nämä.

”Kylästä ei saa jättää jäljelle mitään – ei ihmisiä, eläimiä eikä ruohonkorttakaan”, Medina oli painottanut.

Yhdysvaltojen sotilastiedustelun tietojen mukaan Vietkongin 48. pataljoona piileskeli Tu Chungin kylässä, jota amerikkalaiset kutsuivat My Laiksi. 

Se oli osa suurempaa Song Myn kylää, joka sijaitsi noin sata kilometriä Da Nangin pohjoispuolella. Amerikkalaisten Charlie-komppanian oli määrä etsiä Vietkongin sissejä juuri tästä kylästä tuhotakseen heidät.

Ensimmäiset amerikkalaiset helikopterit laskeutuivat 16. maaliskuuta aamukahdeksalta My Lain kylän lähelle parisataa metriä kylästä länteen. Sotilaat ryntäsivät välittömästi kylään, jossa he alkoivat käydä läpi mökkejä ja koota asukkaita kylän keskelle.

Luutnantti William Calley ja hänen miehensä Charlie-komppanian 1. joukkueesta näkivät yhdellä silmäyksellä, että kylässä oli vanhuksia, lapsia ja naisia, mutta ei lainkaan taisteluikäisiä miehiä. Calley tulkitsi tämän omalla tavallaan: miehet olivat taistelemassa, joten kylä oli varmasti sissien tukikohta.

Puolustuskyvyttömät vietnamilaiset tuijottivat kauhistuneina amerikkalaisia, kun nämä kulkivat majasta majaan ja heittivät sisään käsikranaatteja. 

Sotilaat löivät asukkaita pistimillään, eikä pakoon pyrkiviä säälitty. Kun kolme ihmistä yritti tilaisuuden tullen paeta, sotilas huusi heille vietnamiksi pysähtymiskäskyn. 

Pakenijat eivät reagoineet, jolloin sotilas ampui kaikki kolme siihen paikkaan.

Yhteen kootut kyläläiset määrättiin siirtymään kasteluojiin, ja ne jotka kieltäytyivät, työnnettiin ojaan. 

Äidit yrittivät pelastaa lapsensa heittäytymällä näiden päälle ja anomalla armoa, mutta turhaan. 

Sotilaat asettuivat riviin automaattiaseet käsissään. Sitten luutnantti Calley avasi tulen ojassa makaavaan ihmisryppääseen ja käski joukkojensa tehdä samoin. 

My Laihin tuotiin helikoptereilla noin sata amerikkalaissotilasta. Heidän tehtävänään oli tuhota Vietkongin sissejä, mutta he löysivät kylästä vain siviilejä. 

© RONald Haeberle/Getty

Silmittömiä väkivallantekoja

Lipas toisensa jälkeen tyhjennettiin ojassa lojuviin kyläläisiin. Tulitus loppui vasta sitten, kun ruumiskasasta ei ollut havaittavissa enää pienintäkään liikettä. 

Eräs pikkupoika oli kuin ihmeen kaupalla säästynyt luodeilta, mutta kun hän itkien ryömi ojasta ruumiskasan alta, hänet tönäistiin säälimättä takaisin ja ammuttiin.

Muualla kylässä sotilaat olivat löytäneet joukon naisia, joiden joukossa oli noin 13-vuotias tyttö.

”Katsotaanpa, mistä hänet on tehty”, virnuili yksi sotilaista. ”Vietkongbombom”, naureskeli toinen vihjaten, että tyttö makasi Vietkongin sissien kanssa. 

Miehet alkoivat yhteistuumin repiä vaatteita tytön yltä. Muualta kylästä kantautuivat tappamisen äänet, ja kylä roihusi jo liekeissä.

Tytön äiti yritti hädissään työntää sotilaita pois, mutta sotilaat potkaisivat hänet nurin ja pieksivät hänet henkihieveriin. 

”Mitä näille pitäisi tehdä?” yksi sotilaista kysyi viitaten muihin paikalla oleviin naisiin. ”Ammu ne”, vastasi toinen. Ase lauloi taas, ja luunpalaset lensivät ilman halki.

Seuraavina tunteina sotilaat joukkoraiskasivat lukuisia naisia. Väkivallantekojen jälkeen uhrit ammuttiin niille sijoilleen. 

Säälimättömät joukot tappoivat kirkuvan lapsen pistimellä ja heittivät vanhan miehen kaivoon käsikranaatti perässään. 

Parivuotias pikkupoika taapersi ulvoen ruumiskasan luo ja tarttui yhtä ruumista kädestä. Hänet tapettiin yhdellä laukauksella. 

Myös kaikki kylän kotieläimet ammuttiin, kaikki majat poltettiin maan tasalle ja sato tuhottiin.

Kylän yllä tiedusteluhelikopterilla kiertelevä 24-vuotias lentäjä Hugh Thompson joutui todistamaan mieletöntä teurastusta. 

Hän pudotti maahan savukranaatteja merkitäkseen ne paikat, joissa hän näki haavoittuneita siviilejä. 

Järkyttyneenä hän näki, miten hänen maanmiehensä seurasivat savumerkkejä ja kävivät tappamassa haavoittuneet yksi toisensa jälkeen. 

Thompson yritti miehistöineen puuttua tilanteeseen ja lopettaa teurastuksen. Hän laskeutui riehuvan sotailasjoukon ja piileskeleviä vietnamilaisia täynnä olevan talon väliin. 

Thompson uhkasi avata tulen sotilaita vastaan, jos he vielä jatkaisivat silmitöntä tappamistaan. 

Viime hetkellä hänen onnistui miehineen pelastaa noin 15 haavoittunutta ja vertavuotavaa vietnamilaista helikopteriin.

Keskipäivän aikaan aseet vaikenivat My Laissa. Kylä oli muuttunut savuavaksi helvetiksi, jonka kaikki majat oli poltettu poroksi ja jossa kaikkialla lojui runneltuja ruumiita verilammikoissa. 

Vetäytyessään Charlie-komppanian noin sata sotilasta jätti jälkeensä aavekylän, josta kaikki elämä oli tuhottu. 

Noin viisisataa aseetonta ja täysin puolustuskyvytöntä kyläläistä, joista suurin osa oli lapsia, naisia ja vanhuksia, oli tapettu.

Ainoa haavoittunut amerikkalainen oli sotilas, joka oli vahingossa ampunut itseään jalkaan. 

Kaikkialla My Laissa lojui ruumiita. Sissejä jahdatessaan amerikkalaiset tappoivat ehkä jopa yli viisisataa siviiliä.

© Ronald Haeberle/Getty

Verilöyly painettiin villaisella

Jo samana päivänä huhut Charlie-komppanian toimeenpanemasta verilöylystä kiirivät Yhdysvaltojen tukikohtaan. 

Armeijan johto yritti kuitenkin hyssytellä asiaa ja suorastaan painaa sen villaisella. Se totesi, että virallisen tutkinnan käynnistämiselle ei ollut mitään perusteita.

Eräs amerikkalaissotilas oli kuitenkin eri mieltä. Ronald Ridenhourin myötävaikutuksella totuus hirmutöistä päätyi lehtien etusivuille.

Toimittajan ammatista haaveileva 22-vuotias Ridenhour palveli Vietnamin sodassa helikopterilentäjänä. 

Kuultuaan My Lain verilöylystä muutama kuukausi tapahtuman jälkeen hän alkoi tutkia asiaa. Eräs Charlie-komppaniaan kuulunut mies kertoi hänelle oluen äärellä kokemuksistaan: 

”Menimme kylään ja lahtasimme kaikki sen asukkaat. Koko kylä tuhottiin maan tasalle”, sotilas kertoi hieman vaivautuneena.

Syvästi järkyttyneenä Ridenhour alkoi udella muilta komppanian sotilailta tapahtumista. Syyllisyyden painamat sotilaat tunnustivat tekemänsä hirmutyöt. 

Monet puolustelivat tekoaan väittämällä tappaneensa vain jo haavoittuneita kyläläisiä päästääkseen nämä kärsimyksistään.

Toiset kertoivat, että he olivat kieltäytyneet osallistumasta murhiin ja että heitä oli pilkattu hellämielisyytensä vuoksi. 

Osa sotilaista ei puolestaan pystynyt peittelemään ylpeyttään My Lain helposta voitosta.

Yhdysvaltain armeijassa valokuvaajana toiminut Ronald Haeberle oli myös mukana My Lain hyökkäyksessä.

Hänen piti tallentaa filmille Vietkongin vastainen taistelu. Sen sijaan hänen filminsä täyttyi runneltujen ruumiiden kuvista. Haeberle luovutti kuvat Ridenhourin yksityisiin tutkimuksiin.

Ridenhour hankki käsiinsä myös armeijan raportin My Lain operaatiosta. Tyrmistyksekseen hän sai lukea, että Charlie-komppanian päällikön Ernest Medinan mukaan amerikkalaiset olivat surmanneet 90 ihmistä rajussa taistelussa. 

Tapettujen joukossa ei raportin mukaan ollut siviiliuhreja vaan kaikki kuolleet olivat vihollissotilaita.

Virallinen raportti oli täysin ristiriitainen Ridenhourin keräämien todistajanlausuntojen kanssa. Kun Ridenhour palasi Yhdysvaltoihin suoritettuaan palveluksensa Vietnamissa, hän kirjoitti kirjeen. 

Kolmisivuisessa selostuksessaan hän kuvaili pääpiirteissään My Lain kauheuksia. Maaliskuun lopussa vuonna 1969 eli hieman yli vuosi verilöylyn jälkeen Ridenhour lähetti 30 kopiota kirjeestään Washingtonin eturivin poliitikoille. 

Yksi näistä oli Yhdysvaltain vastavalittu presidentti Richard Nixon. Useimmat sivuuttivat kirjeen reagoimatta siihen mitenkään, mutta kongressiedustaja Morris Udall alkoi painostaa Yhdysvaltain puolustusministeriötä tutkimaan asiaa. 

Teurastettuaan My Lain asukkaat sotilaat alkoivat tuhota viljasatoa, tappaa kotieläimiä ja sytyttää majoja tuleen. Neljässä tunnissa kylä oli hävitetty maan tasalle.

© Ronald Haeberle/Getty

Yli neljäsataa todistajaa

Kesällä 1969 luutnantti William Calley, Charlie-komppanian 1. joukkueen johtaja, kutsuttiin kotiin Yhdysvaltoihin.

Hänellä ei ollut aavistustakaan kotiinkutsun syystä, mutta hän toivoi saavansa mitalin. Niin ei käynyt. Sen sijaan Calley pidätettiin, ja syyskuussa 1969 häntä vastaan nostettiin syyte vietnamilaissiviilien murhasta.

Kahden kuukauden kuluttua, marraskuussa 1969, My Lain verilöyly oli päässyt lehtien etusivuille. Time, Life, Newsweek ja muut laajalevikkiset lehdet raportoivat tapahtumista juurta jaksain, ja Cleveland Plain Dealer -niminen sanomalehti julkaisi Haeberlen ottamia järkyttäviä kuvia maassa retkottavista vietnamilaisten ruumiista.

Yhdysvaltalaiset järkyttyivät My Lain kuvauksista. Vietnamin sotaa käsitteleviä reportaaseja toki tuli Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa joka tuutista, eikä kukaan ollut voinut säästyä sodankäynnin yksityiskohtaisilta kuvauksilta.

Ihmisille oli kuitenkin järkytys, että amerikkalaisjoukot saattoivat olla niin julmia ja tappoivat viattomia lapsia, naisia ja vanhuksia. 

My Lain tapahtumien tullessa julki sodanvastaisuus oli jo alkanut levitä ja usko Yhdysvaltojen voittoon ja yleensä sodan kunnialliseen loppuun oli alkanut vähitellen heikentyä. 

Televisiossa oli nähty uutisreportaaseja taisteluista, joista kunnia oli kaukana. Rauhanaktivistit syyttivät yhä painokkaammin Yhdysvaltoja vietnamilaisten asioihin sekaantumisesta. 

Puolustusministeriö oli kieltänyt kaikki syytökset, mutta nyt tosiasioita ei enää vonut kiistää. Kuvat pikkulasten ja naisten ruumiista puhuivat omaa karua kieltään.

Marraskuussa 1969 Yhdysvalloissa aloitettiin tapauksen virallinen tutkinta kenraali William R. Peersin johdolla. 

Seuraavien neljän kuukauden aikana kuultiin yli neljääsataa todistajaa, ja muun muassa näiden todistajanlausuntojen perusteella tapahtumasta laadittiin niin sanottu Peers-raportti. Yli 20 000-sivuisessa raportissa käsiteltiin sekä verilöylyä että armeijan yrityksiä peitellä tapahtunutta.

Kuulusteluissa yksi tapahtuman päätekijöistä, luutnantti Calley, selitti tekoaan seuraavasti: ”Suhtaudun kommunismiin samalla tavalla kuin etelävaltioiden asukas suhtautuu neekereihin. 

En ole järkyttynyt siitä, että tapoin ne ihmiset My Laissa, sillä en tehnyt sitä huvikseni. Emme olleet My Laissa tappamassa ihmisiä vaan elävää ideologiaa. Ihmiset olivat vain shakkinappuloita, tahroja tai lihanpaloja. 

En ollut My Laissa tappamassa ajattelevia ihmisiä, olin siellä tuhotakseni aineettoman idean. Henkilökohtaisesti en tappanut vietnamilaisia tuona päivänä. Toimin vain maani, Yhdysvaltojen, edustajana.”

Peersin raportti valmistui maaliskuussa 1970. Sen tulos oli, että Charlie-komppanian 1. joukkueen sotilaat olivat surmanneet vähintään 175–200 vietnamilaista miestä, naista ja lasta, joista kolme tai neljä todennäköisesti kuului Vietkongiin. 

Lisäksi My Laissa raiskattiin, pahoinpideltiin ja häväistiin siviileitä. Tutkinta johti oikeudenkäyntiin, jossa kaikkiaan 14 sotilasta joutui syytettyjen penkille. 16. maaliskuuta 1971 eli täsmälleen kolme vuotta My Lain jälkeen valamiehistö vetäytyi miettimään tuomioita.  

LUE LISÄÄ: Lue lisää Vietnamin sodan tapahtumista täältä

Yksi sotilas tuomittiin

Kahden viikon kuluttua valamiehistö teki päätöksensä. Useimmat syytetyistä todettiin syyttömiksi, ja ainoastaan luutnantti William Calley tuomittiin joukkomurhasta. 

Valamiehistö totesi Calleyn syylliseksi vähintään 22 siviilin murhaan. Se oli rikos, josta yleensä saa elinkautisen vankeusrangaistuksen.

Komppanian päällikköä Ernest Medinaa oli syytetty harkitusta murhasta ja kehottamisesta ”laittomaan toimintaan” (eli murhaan), mutta syytteet lievennettiin tahattomaksi tapoksi. Valamiehistön mielestä Medinalla ei ollut riittävästi auktoriteettia alaisiinsa Charlie-komppaniassa. 

Koska valamiehistön käsityksen mukaan Medina ei tiennyt, mitä hänen miehensä puuhasivat My Laissa, hänet lopulta vapautettiin. Myöskään niitä upseereita, joita oli syytetty verilöylyn salailuyrityksistä, ei todettu syylliseksi.

Calleyn saamasta elinkautisesta nousi Yhdysvalloissa valtava häly. Mielipidetiedusteluissa kahdeksan kymmenestä amerikkalaisesta oli sitä mieltä, että Calleyta ei olisi pitänyt tuomita lainkaan. 

Sekä sodanvastustajat että sen puolustajat pitivät oikeuden päätöstä oikeusmurhana. 

Sodan kannattajien mukaan Calley oli vain tehnyt velvollisuutensa, vastustajien mielestä taas Calleysta oli tehty syntipukki rikoksiin, joita Vietnamissa tapahtui joka päivä. 

Heidän mielestään syytökset olisi pitänyt kohdistaa pikemminkin hallitukseen ja korkea-arvoisiin sotilasjohtajiin, kuten kenraali William Westmorelandiin. 

Hän oli vuoden 1968 puoleenväliin asti Vietnamissa sotivien amerikkalaisjoukkojen komentaja ja arvostelijoidensa mukaan siten päävastuussa joukkojen kurin höltymisestä.

William Calley ei koskaan joutunut vankilaan. Vain kolme päivää tuomion julistamisesta presidentti Nixon määräsi hänet kotiarestiin Fort Benningiin Georgiaan. 

Myöhemmin hänen rangaistuksensa muutettiin ensin 20 vuoden ja lopulta 10 vuoden vankeudeksi. Calley armahdettiin vuonna 1974 hänen vietettyään kolme vuotta kotiarestissa. 

Kostonhimo ajoi hirmutyöhön

My Lain verilöylyn uhrien tarkkaa lukumäärää ei vieläkään tiedetä, mutta arviot vaihtelevat noin sadasta yli viiteensataan. Nuorimmat murhatuista eivät olleet täyttäneet vielä vuottakaan, vanhin oli tiettävästi 82-vuotias.

Kun tapahtuma tuli julkisuuteen, siihen osallistuneet sotilaat yrittivät luonnollisesti selittää parhaansa mukaan, miksi olivat toimineet niin kuin olivat. 

Selityksissä toistuivat sanat viha ja kosto. Monet olivat joutuneet todistamaan vihollisen julmuuksia. 

Esimerkiksi William Calley oli nähnyt Vietkongin vangiksi jääneen toverinsa, jonka vihollinen oli nylkenyt elävältä.

Vain kasvojen iho oli jäljellä, kun Calley seuraavana päivänä sieppauksesta löysi kuolleen ja pahoinpidellyn toverinsa. 

Calley oli myös todistanut iäkkään etelävietnamilaisen miehen lohdutonta itkua, kun tämä oli avannut ovensa ulkopuolelle jätetyn ruukun. 

Ruukussa oli kommunistitaistelijoiden viesti: verinen hiustukko sekä luun- ja lihankappaleita. Ne olivat vanhuksen pojan jäänteet.

Raakuudet olivat sodan edetessä yleistyneet molemmin puolin. Amerikkalaissotilaat saattoivat harjoitella maaliinammuntaa siviilehin vain viihdyttääkseen itseään. 

Toisaalta myös Charlie-komppaniaa oli ennen verilöylyä useita kertoja tulitettu My Lain kylästä ja sen ympäristöstä, ja monet sotilaat olivat joutuneet sala-ampujien ja maamiinojen uhreiksi. Vain kaksi päivää ennen My Laita miina oli räjäyttänyt kappaleiksi neljä sotilasta.

”Kostonhalu alkoi levitä ja kohdistua myös seudun siviileihin, sillä meistä he kaikki, olivatpa he naisia tai miehiä, nuoria tai vanhoja tai vaikka pieniä lapsia, olivat osa ongelmaa”, selitti kersantti Kenneth Hodges.

Toinen sotilas, Varnado Simpson, kertoi puolestaan, että verilöylyn laukaisi pitkälti automaattinen reaktio, jollaista sodassa ei voi välttää.

”Olen vastuussa 25 ihmisen surmaamisesta My Laissa. Joukossa oli niin ­vanhoja miehiä, naisia kuin lapsiakin. Ammuin, katkoin kurkkuja, skalpeerasin, leikkasin joltakulta kädet irti, joltakulta kielen kurkusta. Minä tein sen kaiken. Kun olin päässyt vauhtiin, kaikki sotilaskoulutuksessa oppimani aktivoitui. ­Sodassa sellaista tapahtuu. Minä häpeän ja olen pahoillani siitä, mitä tein. Mutta minä tein sen.”

LUE LISÄÄ:

● Nigel Cawthorne: Vietnam – a War Lost and Won, Arcturus Publishing Ltd., 2003 ● Christian G. Appy: Vietnam – The Definitive Oral History Told from all Sides, Ebury Publishing, 2006 ● Stuart Murray: Vietnam War, Dorling Kindersley, 2005

Ehkä sinua kiinnostaa...