Kaupunkitaistelut ratkaisivat Vietnamin sodan

19-vuotias Doezema oli Coolicanin radisti, mutta tuona yönä hän oli konekivääreineen vartiossa MACV-tukikohdan luoteiskulman tornissa. Doezemalla oli 39 päivää palvelusta jäljellä Vietnamissa ennen kuin hän pääsisi Michiganiin perheensä luokse.

”En malttaisi odottaa. Haaveilen paluusta koko ajan. Tapaamme pian”, hän oli juuri kirjoittanut kirjeessään veljilleen kotiin Yhdysvaltoihin.

Odotettavissa oli rauhallinen yö, sillä Huê oli siihen saakka välttynyt sotatoimilta. Puoli neljän aikaan yöllä Doezema huomasi kuitenkin kadulla liikettä ja kuuli pauketta, joka ei millään voinut olla peräisin uudenvuoden ilotulitteista.

AK-47-rynnäkkökiväärien tulitus raikui yön pimeydessä, ja yhdysvaltalainen näki seitsemän metriä korkeasta tornistaan satojen Pohjois-Vietnamin sotilaiden rynnivän kohti tukikohtaa kiväärien ja kranaatinheittimien kanssa.

Doezema alkoi ampua empimättä. Konekivääri paukkui, ja ryhmä hyökkääjiä kaatui maahan. Doezema näki kuitenkin uusien ryhmien hyökkäävän. Sota oli tullut Huêen saakka, ja tiedossa oli Vietnamin sodan siihen saakka verisin taistelu.

Huê oli merkittävä symboli

Yhdysvallat oli lähettänyt joukkoja Vietnamiin ensi kertaa vajaat kolme vuotta ennen hyökkäystä Huên tukikohtaan. Se sekaantui sotaan vuonna 1965 estääkseen kommunistisia pohjoisvietnamilaisia saamasta maata haltuunsa.

Kommunismin leviäminen oli kylmän sodan aikaan niin kauhistuttava tulevaisuudenkuva, että presidentti Lyndon B. Johnson päätti tukea kapitalistista Etelä-Vietnamia sotilaallisesti.

Pohjois-Vietnamin strategisten kohteiden pommitukset eivät riittäneet kukistamaan Pohjois-Vietnamin armeijaa NVA:ta kolmessa vuodessa. Tilannetta pahensi se, että NVA:ta auttoi sissiliike Vietkong, johon kuului Hanoin kommunistista hallintoa tukevia etelävietnamilaisia.

Vietkong eli Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama iski viidakossa olevista piilopaikoistaan Yhdysvaltojen ja Etelä-Vietnamin joukkojen kimppuun. Tammikuussa 1968 Hanoin hallitus päätti ryhtyä laajamittaiseen hyökkäykseen.

Kommunistipuolueen pääsihteerin Lê Duânin mukaan Pohjois-Vietnamin aseistetut joukot olivat ”riittävän kypsiä” suurhyökkäykseen yli sataan etelän kaupunkiin.

Symbolisesti tärkein kaupunki oli juuri Huê, joka oli ollut Vietnamin pääkaupunki vuosina 1802–1945. Kaupungissa oli asunut vuosien varrella niin keisareita kuin kuninkaita, ja se oli ollut vuosisatoja maan uskonnollinen ja kulttuurinen keskus. Huê oli 140 000 asukkaallaan maan kolmanneksi suurin kaupunki.

Vietnamin uusivuosi Tet oli ihanteellinen ajankohta hyökkäyksille Huêen ja muihin Etelä-Vietnamin kohteisiin. Juhla-aika helpotti aseiden ja sissitaistelijoiden salakuljettamista kaupunkeihin.

Tarkastuksia tehtiin vähemmän, sillä monet vietnamilaiset matkustivat perheidensä luokse viikon aselevon aikana.

Vietnamilaiset kuljettivat myös Tet-juhlan kuluessa kuolleita kotiin haudatakseen heidät yhteiseen perhehautaan. Tämä tapa edisti myös aseiden salakuljettamista ruumisarkuissa.

Tet-offensiivi iski koko Etelä-Vietnamiin:

Hyökkäys suunniteltiin tarkasti

Pohjois-Vietnamin johtaja Ho Tši Minh oli varttunut Huêssa. Suuri osa kaupungin asukkaista tuki siksi Vietkongia, ja he auttoivat kaikessa hiljaisuudessa hyökkäyksen valmisteluissa.

Merkittäviä määriä aseita ja varusteita salakuljetettiin kaupunkiin kärryillä ja pienillä veneillä tammikuussa 1968. Salakuljettajiin kuului myös maanviljelijä Ngu Nguyen, joka asui Huên lähistöllä ja kulki kaupunkiin päivittäin veneellä myymään kanoja ja niiden munia.

Nguyen oli rakentanut ennen Tet-hyökkäystä veneeseensä asekätkön. Hän piilotti sinne muun muassa AK-47-aseita sekä kranaatinheittimien putkia ja kranaatteja ja kätki lisäksi huolellisesti munakoreihin ammuspakkauksia.

Siten hän saattoi kuljettaa veneellään kaupunkiin aseita huomaamatta. Yksi Pohjois-Vietnamia tukeneista paikallisista oli Che Thi Mung. Nuori nainen oli liittynyt Vietkongiin ja toimi heidän vakoojanaan, sillä etelävietnamilaiset sotilaat olivat surmanneet hänen siskonsa.

18-vuotias nainen hyödynsi viehätysvoimaansa tavatessaan amerikkalaissotilaita, joilta hän sai urkittua sodankäynnille oleellisia tietoja.

Tet-hyökkäystä edeltäneenä yönä Mung ja muut tienoon tunteneet Vietkongin solujen paikalliset jäsenet opastivat pohjoisvietnamilaisia sotilaita turvallisesti riisipeltojen läpi Huên kaduille saakka.

Siten vajaa kymmenentuhatta NVA:n sotilasta ja Vietkongin sissiä pääsivät yllättämään vihollisen. Puolet joukoista iski keskustan vanhaan linnoitusmaiseen sitadelliin Huên kahtia jakaneen Parfyymijoen pohjoispuolella.

Toinen puolikas rynnisti uudempaan Triangle-nimiseen kaupunginosaan kohteenaan MACV-tukikohta, jossa kapteeni Coolican oli nukkumassa.

Herätys keskelle kuolemaa

Kranaatti räjähti MACV-tukikohtaa kiertäneen piikkilanka-aidan vieressä hiukan ennen puolta neljää aamulla 31. tammikuuta, ja kapteeni Coolican säpsähti hereille.

Upseeri ajatteli vaistomaisesti:

”Nyt on tosi kyseessä!”

Hän pukeutui ja tarttui kivääriinsä – kuten kaikki 400 sotilasta tukikohdassa. Coolican näki, että yksittäiset viholliset yrittivät ulkona päästä läpi tukikohdan teräsaidasta.

Kapteeni ampui refleksinomaisesti ja osui kahteen viholliseen. Laukaussarjoja kuului lähes joka puolelta tukikohtaa, jonka amerikkalaissotilaat tulittivat hyökkääjiä.

Rynnäkkökiväärien nakutus peittyi pian hetkeksi räjähdyksen ääniin, kun kranaatti osui maastoauton polttoainetankkiin, joka räjähti. Coolican ei ehtinyt tehdä mitään ennen kuin toinen kranaatti osui 19-vuotiaan Frank Doezeman vartiotorniin. Konekivääri vaikeni heti.

Coolican vilkaisi kauhistuneena savuavaan torniin, jossa oli hänen ystävänsä. Kapteeni juoksi vaarasta piittaamatta tornin juurelle ja kiipesi tikkaita pitkin ylös Doezeman vartiopaikalle. Tasanteelta löytyi kovia kokenut Doezema.

Teräviä metallinsirpaleita oli tunkeutunut eri puolille hänen kehoaan, ja toinen jalka roikkui vain ihon ja jänteiden varassa.

Coolican nosti Doezeman olalleen kantaakseen hänet alas, mutta vapaana roikkunut raaja esti kapteenia viemästä haavoittunutta tasanteen pienen aukon läpi portaikkoon.

Coolican ei keksinyt muuta kuin antaa toverilleen morfiinipistoksen, ja sitten hän otti sahalaitaisen taisteluveitsen tupestaan.

Hän keskittyi tiukasti ja sahasi Doezeman jalan irti. Vasta sitten Coolican pääsi ahtautumaan aukon läpi niin, että hän sai vietyä nuoren ystävänsä tukikohdan sotilaslääkärin pakeille.

Doezeman saadessa hätähoitoa tukikohtakompleksin 400 amerikkalaissotilasta saivat torjuttua hyökkäyksen ja linnoitettua alueen.

Pohjoisvietnamilaiset onnistuivat muualla hyökkäyksessään paremmin, ja aamun valjetessa 31. tammikuuta he pitivät hallussaan valtaosaa Huêsta.

Vain MACV-tukikohtaa ja etelävietnamilaisten tukikohtaa sitadellin pohjoisosassa kyettiin enää puolustamaan.

Keisarin kaupunki Vietkongille

Tilanne oli uhkaava, mutta yhdysvaltalaiset ja etelävietnamilaiset eivät edes harkinneet Huêsta luopumista.

Symbolisen merkityksen lisäksi tärkeä oli kaupungin läpi kulkeva Vietnamin päätie, tie numero 1. Tie teki Huêsta liikenteen keskipisteen lähellä 17. leveyspiiriä, joka jakoi Pohjois- ja Etelä-Vietnamin.

Etelä-Kiinan merelle virtaavat tärkeä vesireitti, Parfyymijoki, kulki myös vanhan keisarin kaupungin läpi.

MACV-kompleksin amerikkalaiset eivät tienneet, kuinka paljon hyökkääjiä heidän kimpussaan oli, mutta he ymmärsivät vastassa olevan sekä NVA että ”Charlie”.

Tummanvihreisiin puetusta pohjoisen armeijasta käytettiin lyhennettä NVA, ja Charlie tarkoitti Vietkongin sissejä, jotka käyttivät joko khakinvärisiä vaatteita tai sitten mustia paitoja ja punaisia liinoja kypärissään.

Varmaa oli kuitenkin se, että Huên kadut vilisivät vihollisia, ja vahvistuksia tarvittiin kipeästi.

Tukijoukot saivat tulikasteen

Jim Coolican ja hänen tukikohtaan saarretut toverinsa saivat tietää, että kolme komppaniaa oli lähtenyt Huên lähistöltä kohti kaupunkia.

Pyytämäänsä ilmatukea kapteeni ei kuitenkaan saanut. Yhdysvaltojen ylipäällikkö Vietnamissa, kenraali William Westmoreland, totesi Coolicanille tämän liioittelevan avuntarvetta.

Apujoukot taistelivat tietään MACV-tukikohtaan. Komppaniat pääsivät perille ja välttivät vihollisen tarkka-ampujat sekä kranaatit vain tankkien tukemina.

Vihollinen onnistui silti tuhoamaan useita ajoneuvoja, ja ensimmäisten komppanioiden saapuessa tukikohtaan ne olivat menettäneet jo paljon miehiä.

Se laimensi hieman Coolicanin ja Yhdysvaltojen tukikohdan muiden sotilaiden riemua vahvistusten tulemisesta.

Mieliala koheni pari päivää myöhemmin, kun tukikohtaan saapui komppania tusinan kuorma-auton ja kahden vikkelän Ontos-panssarintorjuntavaunun kanssa. Kyseiset tankit oli suunniteltu muiden panssarivaunujen tuhoamiseen.

Yhdestä autosta nousi everstiluutnantti Ernie Cheatham, joka oli määrätty ottamaan joukot komentoonsa. Pittsburgh Steelersissä amerikkalaista jalkapalloa pelannutta suurikokoista Cheathamia kutsuttiin nimellä ”Big Ernie” eli ”iso Ernie”.

Hän oli saanut esimiehiltään selkeän ohjeen: ”Hyökätkää kaupunkiin ja tuhotkaa NVA:n sotilaat!”

Yhdysvallat kävi vastaiskuun

Tukikohdassa oli vahvistusten saavuttua tuhat miestä, mutta vihollinen oli silti yhä lukumääräisesti ylivoimainen.

NVA ja Vietkong olivat myös ehtineet linnoittautua suotuisiin asemiin Huên kaduille ja rakennuksiin. Big Ernie tiesi, että keisarin entisen kaupungin valtaaminen takaisin kävisi kalliiksi.

Sotilaat saivat tehtäväkseen ajaa vihollinen pois Trianglen kaupunginosasta Parfyymijoen etelärannalta. Ensimmäinen este oli kolmikerroksinen rakennus vankkoine teräsovineen. Yhdysvaltalaiset antoivat sille nimen ”Treasury”.

Seuraava kohde oli kaupungin sairaala, ja kommunistijoukkojen kolmas linnoitettu asema oli hallintovirasto, jossa liehui Vietkongin punamusta lippu. Lauantaina 3. helmikuuta Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilaat rynnäköivät ulos MACV-tukikohdasta kohti Treasury-rakennusta kahden kadun päässä.

Sotilaat oli koulutettu viidakkosotaan, mutta Huêssa ei ollut puita tai pensaita, joiden takana olisi voinut piileskellä.

Pohjoisvietnamilaiset tarkkailivat katuja ylimpien kerrosten ikkunoista, ja kiväärituli piiskasi katuja armotta heti, kun amerikkalaissotilaat yrittivät päästä edes ensimmäisen kulman taakse.

Ensimmäisenä surmansa sai Stanley Murdock, 19-vuotias radisti. Murdock oli kertonut samana aamuna tovereilleen enkelin kertoneen yöllä unessa, ettei hän selviäisi.

Enkeli tiesi, mistä varoitti. Yhdysvaltalaiset oppivat tarkkailemaan ikkunoita jatkuvasti. Aina rakennusten seinänvierustoja edetessään sotilaat pitivät tarkasti silmällä jokaisen rakennuksen ikkunoita. Jos jostain näkyi valonvälähdys, he tulittivat heti.

Kaasu pakotti viholliset liikkeelle

Ensimmäisen hyökkäyksen kohdetta Treasury-rakennusta ympäröi matala muuri, jonka päällä oli rauta-aita. Vihollisella oli aidan ja rakennuksen välissä hyvin suojattuja konekivääriasemia.

Pohjoisvietnamilaisia odotti aseineen myös rakennuksen katolla. Puolustus oli vankka, ja auringon laskeutuessa Huêssa lauantaina Treasury oli yhä pohjoisvietnamilaisilla.

Big Ernien joukot olivat kärsineet suuria tappioita, eikä seuraava aamu sujunut sen paremmin. Yksi Treasuryn muuriin murrettu aukko oli ainoa onnistuminen. Sitten upseeri John Salvati esitteli ideansa.

Hän oli nähnyt MACV-tukikohdassa paljon kyynelkaasuheittimiä. Nyt niitä vietiin Treasuryn lähistölle, ja sitten kyynelkaasukranaatteja ammuttiin muurin aukosta niin, että kaasua levisi rakennukseen sisälle saakka.

Kaasunaamareihin pukeutuneet yhdysvaltalaiset rynnäköivät rakennukseen ja ampuivat sokaistuneet viholliset, joilla ei ollut käytössään kaasunaamareita.

Monia pohjoisvietnamilaisia ehti paeta rakennuksen takaovesta, mutta amerikkalaiset saivat Treasuryn haltuunsa.

Kyynelkaasu oli yhdysvaltalaisille ratkaiseva ase. Myöhemmin sunnuntaina 4. helmikuuta he siirsivät 106 millin heittimen sairaalan edustalle ketterällä golfkärryn tapaisella ajoneuvolla.

Täysosuma repi aukon sairaalan seinään, ja sitten kyynelkaasuheittimellä ammuttiin kirvelevää kaasua vihollisleiriin. Kaasupilven hälventyessä ja amerikkalaisten hyökätessä rakennukseen he saivat muistutuksen siitä, että Huêssa täytyi pitää aina silmät auki.

Päällepäin vaarattoman näköinen nunna lähestyi sairaalan käytävässä sotilaita mutta kohotti sitten kaapuaan ja tarttui pistooliin.

Vain yhden amerikkalaissotilaan reaktiomainen laukaus M16-kiväärillä pelasti heidät, ja uhriksi joutuikin sotilaiden sijaan naamioitunut Vietkongin sissi.

Talot tyhjennettiin huone huoneelta

Amerikkalaisten leirin mieliala oli piristynyt selvästi viikonlopun kuluessa. The New York Timesin sotakirjeenvaihtaja raportoi 4. helmikuuta Huêsta, että ”hämärän laskeutuessa merijalkaväki hallitsi kaupungin katuja”.

Toimittaja paljasti samalla kolikon kääntöpuolen. Taisteluissa oli menetetty ”noin 150 miestä viidessä päivässä”.

Tappiolukuja pienentääkseen Big Ernie laati taktiikan, jonka mukaan rakennuksia murjottiin ensin pitkään kranaatinheittimillä. Hän nimitti hyökkäyksen valmistelua ”esivarasoinniksi”.

Sitten amerikkalaiset ampuivat rakennukseen kyynelkaasua, ja seuraavaksi vihollista pehmitettiin joko tankin tykillä, 106 millin kranaatinheittimillä tai singoilla, kunnes merijalkaväen sotilaat lopulta rynnäköivät sisään.

Jokainen rakennus oli silti täynnä vaaranpaikkoja. Turvallisinta oli murskata seinä singolla niin, että merijalkaväki pääsi sisään yllättävistä paikoista käyttämättä ovia, joita vihollinen ansoitti.

Käsikranaatteja oli asetettu säilykepurkkeihin, jotka odottivat oven päällä. Kranaatteja oli käsitelty siten, että vain purkki piti sokkaa paikallaan.

Purkin pudotessa kranaatti vieri lattialle räjähtäen hetkessä.

Käsikranaatit olivat toisaalta tärkeitä aseita myös amerikkalaisille, kun he tarkistivat ja tyhjensivät huoneita. Merijalkaväki oppi pian ”paistamaan” kranaattia hetken kädessä ennen sen heittämistä tarkistettavaan huoneeseen:

”Irrotimme sokan ja aloitimme ’paistamisen’ eli odotimme muutaman sekunnin ennen käsikranaatin heittämistä – jottei jäisi mitään vaaraa siitä, että se ehdittäisiin heittää takaisin”, muisteli Huêssa taistellut amerikkalaiskersantti.

Käsikranaatin räjähdettyä yhdysvaltalaiset rynnäköivät huoneeseen ja ampuivat heti mahdollisia eloonjääneitä. Silloin tällöin menetelmä koitui myös viattomien kohtaloksi, jos rakennuksessa oli epäonnisia siviilejä.

Amerikkalaiset ampuivat viattomia

Yhtä taloa tarkastaessaan sotamies Eden Jimenez tyhjensi koko lippaan huoneeseen, jossa oli korkea vaatekaappi. Sotilaan avatessa reikiä täyteen ammutun kaapin sieltä löytyi nuori vietnamilaisnainen tukehtumassa vereensä.

Hän piti sylissään pientä lasta, joka oli kuin ihmeen kaupalla välttynyt amerikkalaisen luodeilta. Äiti kuoli, mutta Jimenez sai otettua lapsen mukaansa ja annettua hänet tukijoukoille.

Yhdysvaltalaisten ”ammu ensin” -taktiikka oli ikävä kyllä välttämätön, sillä kaupungin taloissa piileskeli paljon vihollissotilaita. Yhdysvallat menetti pelkästään sairaalan valtaamisessa 4. helmikuuta tusina miestä.

Big Ernien joukot olivat nyt asemissa, josta kyettiin valmistelemaan hyökkäystä Trianglen kaupunginosan viimeiseen merkittävään kohteeseen – maakunnan keskusvirastoon Huêssa.

Yhdysvaltalaiset saivat pakotettua pohjoisvietnamilaiset pakenemaan käyttämällä taas ensin raskaita aseita ja ampumalla sitten perään kyynelkaasukranaatteja.

Vailla suojavarusteita olleet viholliset eivät sietäneet kyynelkaasua, ja he yrittivät suojautua siltä edes jotenkin virtsaamalla kankaaseen, joka kiedottiin pään ympärille.

Suojautumisyrityksistä huolimatta amerikkalaisten jatkuva kyynelkaasun käyttö johti siihen, että useat NVA-yksiköt sokaistuivat ja yskivät verta, ja heidän vastarintansa loppui siihen.

Lopputuloksena oli se, että Big Ernien miehet pääsivät viikon kuluttua repimään alas Vietkongin tähtilipun, joka liehui maakunnan keskusviraston katolla.

Löyhkä valtasi sitadellin

Yhdysvaltalaiset saivat seuraavina päivinä koko Trianglen kaupunginosan hallintaansa. Seuraavaksi heidän huomionsa siirtyi Parfyymijoen vastarannalle linnoitusmaiseen sitadelliin, jossa vihollinen odotti vanhan muurin takana.

Big Ernien merijalkaväen sotilaiden taistellessa Trianglesta Huêen oli saatu tueksi tuoreita yksiköitä. Vahvistukset olivat päässeet sitadellin pohjoiseen päähän, jossa ryhmä etelävietnamilaisia oli pitänyt puolensa pohjoisvietnamilaisten hyökätessä.

Voimasuhteet kääntyivät Huêssa kertaheitolla, ja NVA sekä Vietkong olivat menettämässä otteensa kaupungista. Kommunistijoukot luottivat silti siihen, etteivät amerikkalaiset haluaisi murskata raunioiksi historiallista kaupunginosaa kuninkaanlinnoineen ja lukuisine temppeleineen.

Etelä-Vietnamin varapresidentti Nguyen Cao Ky ei kuitenkaan suhtautunut asiaan tunteikkaasti:

”Rakennukset ovat ihmisten tekemiä, ja ne voi korjata miesvoimin. Pommittakaa niitä!” kuului viesti amerikkalaisille.

Sankka pilvipeite Huên yllä esti kuitenkin ilmahyökkäykset lähes täysin, joten kaupunkitaistelu jatkui pitkin helmikuuta. Vihollinen ei antanut metriäkään ilmaiseksi, ja yhdysvaltalaiset etenivät hitaasti sitadellin leveillä kävelykaduilla. Ruumiita kertyi kertymistään.

”NVA:n sotilaiden raatoja lojuu kaduilla, ja niitä kelluu ohi joessa. Täällä löyhkää kuolema”, kirjoitti 20-vuotias amerikkalainen. Kapteeni kirjasi muistiin, että ”löyhkä on luotaantyöntävä, eikä sitä pääse karkuun missään – ruokaillessa tuntuu, kuin söisi kuolleita”.

Yhdysvaltalaiset yrittivät päästä lemusta eroon polttamalla mätäneviä kalmoja tuhkaksi liekinheittimillä. Epäinhimilliseltä vaikuttanut keino oli tarpeen epidemioiden torjumiseksi ja rottien pitämiseksi poissa kaupungin kaduilta.

”Pantterit” iskivät kuninkaanlinnaan

Vasta helmikuun kolmas viikko vuonna 1968 pehmitti pohjoisvietnamilaiset.

Huoltoreitit sitadelliin oli tukittu lähes kokonaan, ja puolustautujien tarkistaessa ammuslaatikoitaan niistä vilkkuivat jo pohjat. NVA:n hallussa oli vain kaksi sitadellin kymmenestä portista.

Yön pimeyden ja sankan sumun turvin valtaosa pohjoisvietnamilaisista poistui asemistaan 20.–22. helmikuuta.

Kuninkaanlinna, joka oli rakennettu esikuvanaan Pekingin Kielletty kaupunki, oli silti lujasti vihollisen hallussa.

Kapteeni Jim Coolican määrättiin johtamaan etelävietnamilaisten erikoisjoukkoa ”Mustia panttereita”, joita hän oli itse kouluttanut. Erikoisjoukon tehtävänä oli kuninkaanlinnan valloittaminen.

Varhain aamulla perjantaina 23. helmikuuta laukaistiin kranaatteja linnan muuriin ja portteihin. Heti muurin murruttua Coolican rynnisti sisään 150 sotilaansa kanssa.

Paikalla ollut pieni vihollisjoukko yritti puolustautua, mutta heidät surmattiin nopeasti.

Mustat pantterit löysivät linnasta 64 vihollisen ruumista. Pohjoisvietnamilaiset olivat ilmeisesti käyttäneet melko turvallista aluetta sotasairaalana.

Coolican miehineen löysi myös jäännöksiä hevosesta ja koirasta, jotka oli teurastettu NVA-sotilaiden syötäviksi.

Huên taistelut kävivät kalliiksi

Kuninkaanlinnan valtaaminen merkitsi sitä, että Tet-hyökkäys oli lopulta torjuttu Huêssa. Coolican alaisineen juhli voittoa, mutta se ei ollut tullut ilmaiseksi.

Kapteeni sai kuulla suru-uutisen nuoresta ystävästään Frank Doezemasta, jonka hän oli kantanut alas vartiotornista heti taistelun alussa.

19-vuotias sotilas ei toipunut vammoistaan, eikä hän ollut läheskään ainoa amerikkalainen, joka lähetettiin ruumissäkissä omaisilleen Yhdysvaltoihin.

Kaikkiaan 216 laivaston ja maavoimien sotilasta oli kuollut ja 1 364 haavoittunut. Kaupungin taisteluissa kaatui myös 458 etelävietnamilaista, ja heitä myös haavoittui yli tuhat.

Hyökkääjien tappiot olivat vielä pahempia. Kommunistihallinto ei ole koskaan esittänyt luotettavia lukemia tappioista, mutta historioitsijoiden mukaan Huêssa menehtyi 2 500–5 000 NVA:n sotilasta ja vapautusrintaman sissiä.

Kaikki toivoivat rauhaa

Huên taistelu ja pohjoisvietnamilaisten muut iskut Tet-hyökkäyksen aikana avasivat silmät Yhdysvalloissa.

Kaikille kävi selväksi, että Pohjois-Vietnamin hallinto kykeni toteuttamaan suurhyökkäyksiä ja sodan jatkaminen kävisi kalliiksi.

Myös pohjoisvietnamilaiset tunnustivat tosiasiat: he olivat odottaneet Tet-juhlan voimannäyttönsä saavan etelävietnamilaiset nousemaan kapinaan yhdysvaltalaisia vastaan.

Sitä ei tapahtunut. Kahden kuukauden taistelujen jälkeen NVA:n sotilaat ja Vietkongin sissit kukistettiin kaikissa 110 kaupungissa, joihin he olivat hyökänneet.

Hanoin hallituksen ja Yhdysvaltojen kokemukset Huêsta sekä Tet-hyökkäyksestä johtivat molemminpuoliseen ymmärrykseen siitä, ettei sotaa voisi jatkaa loputtomiin.

Neuvottelut aloitettiin, ja vuonna 1973 allekirjoitettiin rauha. Yhdysvallat veti joukkonsa maasta. Kaksi vuotta myöhemmin pohjoisen joukot valloittivat kuitenkin Etelä-Vietnamin.