John McCain: 5 vuotta vietnamilaisessa helvetissä

McCain jatkoi matkaansa tuhannen metrin korkeudessa kranaattien savu­pilvien täplittäessä taivasta. Sitten hän pudotti pomminsa ja kiskaisi ohjaussauvasta päästäkseen pian pois tulituksesta.

Samassa kuului rysäys. McCain näki kauhukseen, että ilmatorjuntaohjus oli repäissyt hänen koneensa oikean siiven irti. Skyhawk lähti syöksymään maata kohti 800 kilometrin tuntivauhtia pyörien hallitsemattomasti oman akselinsa ympäri.

Se iskeytyisi maahan neljän sekunnin kuluttua, mutta McCain ehti kuin ehtikin ilmoittaa radioon saaneensa osuman ja kiskaista heittoistuimen kahvasta. Heittoistuin paiskasi McCainin viileään aamuilmaan, missä hän törmäsi saman tien villisti kieppuvaan lentokoneen osaan. Hänen molemmat kätensä murtuivat ja hän menetti tajuntansa.

McCainin laskuvarjo ei ehtinyt edes aueta kunnolla, kun hän jo iskeytyi Trúc Bach -järveen Hanoin keskustassa. Vesi palautti hänet tajuihinsa. Hän pyristeli kaikin voimin pysyäkseen pinnalla, sillä laskuvarjo ja 20 kiloa ­varusteita painoivat häntä kohti pohjaa.

Lopulta hän onnistui laukaisemaan pelastusliivinsä auki hampaillaan. Sitten kovat kivut saivat yliotteen ja hän pyörtyi jälleen.

McCain havahtui siihen, että pohjoisvietnamilaiset siviilit olivat pelastamassa häntä kahden bambunrungon avulla. Hänet kiskottiin rantaan, minne oli kerääntynyt runsaasti kaupunkilaisia.

He purkivat raivoaan kaupunkiin tehdyistä useiden vuosien pommituksista ja sylkivät, löivät ja potkivat armotta McCainiä. He repivät häneltä vaatteet päältä, ja silloin McCain näki kauhukseen oikean jalkansa sojottavan suoraan vasenta polveaan vasten.

”Herra Jumala, jalkani! Jalkani!” McCain huusi. Silloin kansanjoukossa ollut sotilas iski kiväärinperänsä McCainin olkapäähän niin kovaa, että luita murtui lisää, ja toinen sohi McCainiä pistimellään nilkkaan ja jalkoväliin, missä pistin tunkeutui toiseen nivuseen.

Juuri kun McCain luuli loppunsa koittaneen, hento nainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui hänen suojakseen. Nainen oli ehkä sairaanhoitaja, sillä hän alkoi sitoa McCainin haavoja ja jatkoi, kunnes paikalle saapui ­sotilaskuorma-auto.

Autosta hyppäsi sotilaita, jotka muodostivat suojarenkaan McCainin ympärille. McCain uskoi, että hän oli pelastunut – mutta todellisuudessa hänen piinansa oli vasta alkamassa. Hänellä olisi edessään viisi vuotta Pohjois-Vietnamin pahimmissa vankiloukoissa.

Lääkärikään ei antanut toivoa

Nainen sitoi ja lastoitti McCainin murtuneet kädet ja jalan bambukepeillä, ja valokuvaaja otti kuvan, kun hoitaja piteli lopuksi teekuppia McCainin huulilla.

Sitten sotilaat nostivat McCainin paareille ja kuorma-­auton lavalle. Auto pysähtyi jo muutaman korttelin päässä suuren rusehtavan rakennuksen luona. Se oli ranskalaisten rakentama vankila, jonka seinässä luki paksuin kirjaimin ”Maison Centrale”.

Paikalliset kutsuivat sitä ­nimellä Hoa Lò, mutta siellä viruvat yhdysvaltalaisvangit käyttivät siitä sarkastisesti nimitystä ”Hanoi Hilton”.

”Kun massiiviset teräsovet sulkeutuivat takanani, minut valtasi suurempi kauhu kuin mitä olin koskaan aiemmin kokenut”, McCain kirjoitti myöhemmin kirjassaan. Hänestä oli tullut pelätyn vankilan uusin vanki.

Vanginvartijat kantoivat pahoin loukkaantuneen McCainin tyhjään selliin, laskivat paarit kylmälle betonilattialle ja jättivät hänet siihen virumaan alastomana, vain peitto päällään. ­McCain häilyi pitkään murtumiensa ja muiden saamiensa vammojen vuoksi tuskissaan vähän väliä tajunnan rajamailla.

Aina kun McCain palasi tajuihinsa ja avasi silmänsä, vartijat raahasivat hänet kuulusteluhuoneeseen, jossa pohjoisvietnamilaiset upseerit tivasivat häneltä yhdysvaltalaisten seuraavien pommitusten kohteita ja vaativat häntä tunnustamaan, että hän oli tarkoituksella ­pudottanut pommeja Hanoihin murhatakseen siviilejä.

He tehostivat vaatimuksiaan lyönnein, mutta McCain ­ei hirvittävistä tuskistaan huolimatta ­kertonut mitään muuta kuin nimensä, sotilasarvonsa ja syntymäaikansa.

”Murtuneet raajani aiheuttivat hirvittäviä kipuja. Parin ensimmäisen iskun jälkeen menetin tajuntani ja uskoin, että jos kestäisin kipuja muutaman päivän, he antaisivat ­periksi ja lähettäisivät minut sairaalaan.”

McCainille nousi kuume, mutta vartijat eivät osoittaneet minkäänlaista myötätuntoa. Häntä ruokittiin kahdesti päivässä, sillä hän ei voinut itse käyttää käsiään, mutta vartijoiden ilmekään ei värähtänyt, kun hän oksensi jokaisen aterian jälkeen.

Hän kärsi koko ajan janosta ja pyysi juo­tavaa muttei saanut muuta kuin vähän teetä kahden päivittäisen ateriansa yhteydessä. Neljän päivän kuluttua hänen tilanteensa oli todella vakava.

”Makasin omassa oksennuksessani ja muissa kehon eritteissä. Kaksi vartijaa tuli selliini ja kiskaisi peiton pois katsoakseen jalkaani. Näin, että polveni oli erittäin turvonnut ja pahan värinen.”

Näky muistutti McCainiä lentäjäkollegasta, joka oli laukaissut heittoistuimensa harjoituksissa kotona Yhdysvalloissa: hänen reisiluunsa oli murtunut ja hän oli kuollut sokin romahdutettua hänen verenpaineensa.

McCain kauhistui tajutessaan, että hänen oman jalkansa verenpurkaumat näyttivät samanlaisilta kuin hänen kuolleella kollegallaan oli ollut.

”Viekää minut sairaalaan, niin kerron teille kaiken, mitä haluatte kuulla”, McCain aneli epätoivoisena, kun pieni ­tukeva upseeri astui selliin. Upseeri ei vastannut mutta poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan lääkäri. Tämä tutki McCainin mutta pudisteli sitten vain päätään.

”Pääsenkö sairaalaan?” McCain kysyi.

”Ei. On liian myöhäistä”, upseeri totesi välinpitämättömällä äänellä ja poistui sitten ilmeensäkään värähtämättä sellistä lääkärin kanssa.

Isän asema pelasti John McCainin

McCain hätääntyi ja oli mennä sokkiin, mutta menetti sitten onnekseen tajuntansa. Hänellä oli onni myötä sikälikin, että pohjoisvietnamilainen upseeri päätti ottaa selvää, kuka kuoleman kielissä oleva vanki oikein oli.

Kävi ilmi, että lentotukialuksella, jolta yhdysvaltalais­pommittajat lähtivät Hanoihin, oli komentajana John Sidney McCain -niminen amiraali, ja upseeri päätteli nopeasti, että ilmeisesti hänen sellissään virui viimeisillään amiraalin poika. McCain voisi olla arvokas propagandasodassa, jota Pohjois-Vietnam kävi veristen taistelujen rinnalla.

Riemuissaan upseeri ryntäsi McCainin selliin ja ravisteli tiedottoman vangin hereille. Sitten hän huusi: ”Isäsi on suuri amiraali. Nyt sinä pääset sairaalaan!”

Ajomatkalla Hanoin keskustassa sijaitsevaan sairaalaan McCain pyörtyi uudestaan, ja tällä kertaa tajuttomuutta kesti kaksi vuorokautta.

Kun McCain vihdoin avasi silmänsä, hän ymmärsi, ettei hänen tilanteensa ollut juurikaan parantunut. Sairaala oli aivan yhtä törkyinen kuin ”Hanoi Hiltonkin”. Pienen huoneen lattialla vilisti rottia, ja hänen yhä puhdistamattomissa haavoissaan pörisi hyönteisiä.

Häntä ei ollut edelleenkään pesty, mutta hänet oli pantu tiputukseen ja hän oli saanut lääkeruiskeita, joten hänen ­tilanteensa oli vakaa.

Sairaalassa tehtyjen kuulustelujen ­aikana McCain paljasti aluksensa nimen sekä yksikkönsä numeron ja vahvisti, että hän oli ollut pommittamassa voimalaitosta.

”Toisinaan minua lyötiin, kun kieltäydyin kertomasta enempää. Sitä ei kestänyt kauan, sillä huusin joka kerta kurkku suorana ja kuulustelija selvästi pelkäsi, että sairaalan henkilökunta puuttuisi asiaan.”

Kun pohjoisvietnamilaiset vaativat McCainiä paljastamaan lentäjätoveriensa nimet, hän luetteli heille tunnettuja amerikkalaisen jalkapallon pelaajia Green Bay Packers -joukkueesta. Kun häneltä tivattiin tulevien pommitusten kohteita, hän mainitsi kaupunkeja, joita Yhdysvallat oli jo pommittanut.

John McCain joutui takaisin vankilaan

McCain oli ollut sairaalassa jo viikon, ennen kuin lääkäri tutki hänen murtumiaan ja yritti asettaa luut paikoilleen – antamatta hänelle minkään­laista kipulääkitystä.

Lopulta lääkäri kuitenkin tyytyi vain tukemaan McCainin oikean käden vetämällä kipsisidoksen suoraan tämän rinnan ympäri. Hutiloiden tehty kipsi kalvoi seuraavina viikkoina kuopan aina McCainin käsivarren luuhun asti.

McCainin jalka leikattiin lopulta joulukuun alussa, mutta lääkäri katkaisi samalla kaikki polven toisen puolen nivel­siteet, joten nivel jäykistyi. McCain kärsi sairaalassakin nälkää, sillä nuori vartija söi suurimman osan hänen ruuastaan. Kuuden viikon kuluttua hänet lähetettiin takaisin ”Hanoi Hiltoniin” surkeassa kunnossa.

”Minulla oli korkea kuume, kärsin punataudista ja olin laihtunut lähes 25 kiloa – painoin enää 45 kiloa. Rinnan yli kulkeva kipsi ärsytti koko ajan, ja jalkani oli hemmetin kipeä”, McCain muisteli myöhemmin.

McCain siirrettiin silmät sidottuina toiseen vankilaan, jota yhdysvaltalaisvangit kutsuivat nimellä ”Planta­tion”. Hän oli ollut lähes kaksi kuukautta tekemisissä vain vietnamilaisten kanssa, mutta nyt hän huomasi ilokseen päätyneensä selliin, jossa oli jo kaksi hänen maanmiestään: George ”Bud” Day ja Norris Overly.

Pari päivää McCain puhui taukoamatta ihan vain siitä ilosta, että tapasi yhdysvaltalaisia, mutta seuraavien viikkojen ajan hän nukkui 18–20 tuntia päivässä. Day oli loukkaantunut kidutuksessa eikä voinut auttaa McCainin hoidossa, mutta Overly pesi ja ruokki uutta sellitoveriaan ja auttoi tätä käymään sellin nurkassa olevalla sangolla tarpeillaan.

Vuoden 1968 alussa McCainin olo parani hiukan. Hän pääsi eroon rintakipsistä ja pystyi kävelemään sauvojen avulla. Hänen harmikseen hänen tilansa paraneminen tarkoitti myös siirtoa yksityisselliin.

”Eristys on kauheaa. Se murtaa elämänhalun ja heikentää vastarintamielialaa pahemmin kuin mikään muu. Ensimmäiset pari viikkoa ovat pahimmat. Epätoivo iskee heti, ja se on pelottava vihollinen”, McCain kirjoitti myöhemmin.

Pysyäkseen järjissään McCain alkoi kehitellä mielessään romaaneja, elokuvia sekä näytelmiä, joiden kaikki osat hän esitti. Muita yhdysvaltalaisvankeja hän näki vain vilaukselta käytävässä, kun heitä kuljetettiin hänen sellinsä ohi.

Puheyhteys auttoi jaksamaan

Kaikki vankien välinen viestintä oli ankarasti kielletty, mutta McCain oli valmis ottamaan rangaistuksen riskin, kunhan hän vain saisi vaihtaa muutaman sanan jonkun maanmiehensä kanssa.

Hän oli menettää järkensä yksinäisyydessä, joten hän hyödynsi sotilaskoulutuksessa saamiaan oppeja: hän otti mukinsa, painoi sen kiinni sellinsä betoniseinään, asetti suunsa mukin avointa päätä vasten ja alkoi puhua. Onnekseen hän kuuli pian vastauksen seinän toiselta puolelta – ja se oli englantia.

Viereisessä sellissä oli ilmavoimien majuri Bob Craner. McCain kääri vaatteenriekaleita kasvojensa ja mukin ympärille vaimentaakseen kielletyt äänet muilta. Seinän toisella puolella Craner painoi mukinsa seinään ja korvansa sen pohjaa vasten kuullakseen McCainiä paremmin.

Niin miehet keskustelivat koko päivän. Kun vartija lähestyi, he panivat äkkiä mukit piiloon ja alkoivat sen sijaan morsettaa toisilleen koputtamalla seinään. Keskustelu­yhteys palautti McCainin elämänjanon.

”Craner piti minut hengissä. Hän oli ystäväni, ja kahden vuoden ajan tunsin hänet läheisemmäksi kuin olin koskaan tuntenut ketään toista ihmistä”, McCain muistelee.

Osa heidän keskusteluistaan liittyi kuulusteluihin ja kidutukseen, jota he pelkäsivät, sillä he kuulivat yhtenään huutoja heidän sellejään lähellä olevista kuulusteluhuoneista.

McCain vietti tuntikausia hikoillen ja peläten, koska tulisi hänen vuoronsa. Craner oli kertonut heidän ensimmäisten keskustelujensa aikana, että hänen aiempi sellitoverinsa oli kuollut hänen käsiinsä julman kidutuksen jälkeen.

McCain vietiin kyllä säännöllisesti kuulusteltavaksi, mutta kesään 1968 asti hänestä tuntui, että hän pääsi ”silmiinpistävän helpolla”, ilmeisesti isänsä aseman ja hänen oman propaganda-arvonsa ansiosta.

Pohjois-Vietnam yritti luoda kuvaa rauhaa rakastavasta ja inhimillisestä kansasta, jotta Yhdysvaltojen iskut nähtäisiin suurena julmuutena.

Heille olisi suuri propagandavoitto, jos he saisivat amiraalin pojan ylistämään Vietnamin kansaa, mutta vaikka McCain kieltäytyisi, he voisivat silti heikentää yhdysvaltalaissotilaiden taistelutahtoa hänen avullaan: jos he vapauttaisivat McCainin – amiraalin pojan – se katkeroittaisi yhdysvaltalaiset rivi­sotilaat ajattelemaan, että heidän oli pakko taistella ja kaatua Vietnamissa, kun yläluokan poika saisi lentää kotiin.

Kesäkuussa 1968 McCainille tarjottiinkin mahdollisuutta vapautua. Hän kirjoitti myöhemmin vaikeasta tilanteestaan: ”Olin surkeassa kunnossa, pahasti alipainoinen, ja kärsin punataudista ja ihottumasta kuumuudessa. Ajatus pääsystä kotiin perheeni luo oli äärettömän houkutteleva.”

Craner kehotti McCainiä tarttumaan tarjoukseen: ”Et voi tietää, pysytkö täällä edes hengissä. Vakavasti haavoittuneet voivat kyllä lähteä kotiin, jos siihen on tilaisuus.”

Ajatus kotiin pääsystä houkutteli, mutta yhdysvaltalaisten sotilasperiaatteen ­mukaan sotavangit eivät saaneet suostua vapautukseen ennen heitä aiemmin vangiksi jääneitä tovereitaan – ja niin moni muu oli kärsinyt vankina jo paljon pidempään kuin McCain.

Muutaman päivän kuluttua McCain ilmoitti vietnamilaisille kieltäytyvänsä vapautuksesta. Kaksi pitkää kuukautta hän odotti ja pelkäsi siitä seuraavaa rangaistusta. Sen hetki koitti elokuun lopussa.

McCain raahattiin vankilan suureen saliin, jossa hänelle ilmoitettiin, että häntä syytettiin ”vakavista rikoksista kansaa vastaan”. Komentaja vaati häntä tunnustamaan ja allekirjoittamaan virallisen anteeksipyynnön.

”Painukaa helvettiin!” McCain kivahti, ja silloin vartijat kävivät hänen kimppuunsa. He paiskoivat langanlaihaa lentäjää ympäri huonetta, löivät häntä nyrkeillä kasvoihin ja hyppivät hänen päällään, kun hän kaatui.

”Oletko valmis tunnustamaan rikoksesi?” komentaja huusi lattialla tuskissaan vääntelehtivälle McCainille.

”En”, McCain vaikeroi.

Vartijat raahasivat McCainin jakkaralle, sitoivat hänen kätensä selän taakse ja jättivät hänet siihen koko yöksi. Seuraavana aamuna hänet heitettiin selliin, jossa ei ollut mitään muuta kuin ämpäri tarpeiden tekoa varten.

Vartijat kävivät sellissä pahoinpitelemässä McCainiä joka kolmas tunti. Ensimmäisten päivien aikana häneltä murtui kylkiluita ja hampaita, ja kolmantena yönä vartijat mursivat hänen vammautuneen vasemman kätensä uudestaan. Tuska oli sietämätön.

Jäätyään yksin McCain nousi hitaasti verilammikosta, käänsi ämpärin ylösalaisin ja asetti sen sellin ikkunan alle. Hän sai vaivoin riisuttua paitansa ja solmi sen toisen hihan ikkunarakenteisiin ja toisen kaulansa ympäri.

”Olin menettänyt toivoni, eikä minulla ollut edessäni muuta kuin lisää tuskaa ja kidutusta. Pelkäsin, etten ­pystyisi pitämään kiinni kunniastani, ja siksi yritin riistää oman henkeni”, McCain selitti myöhemmin.

Juuri kun McCain oli potkaisemassa ämpäriä altaan, sellin ovi rämäytettiin auki ja vartija raastoi hänet alas. Lyöntejä ja potkuja sateli jälleen. Seuraavana päivänä McCain luovutti ja allekirjoitti valmiiksi laaditun tunnustuksen:

”Olen rikollinen ja olen tehnyt väärin. Olin kuolla, mutta Vietnamin kansa pelasti henkeni. Lääkärit hoitivat minua, vaikka en olisi ansainnut sitä.”

Allekirjoitettuaan tunnustuksen McCain joutui takaisin tyhjään selliinsä, jonne hänet jätettiin täydelliseen eristykseen 14 päiväksi. Hän oli täysin murtunut.

”Ne olivat elämäni pahimmat kaksi viikkoa. En voinut hyväksyä sitä, että olin allekirjoittanut tunnus­tuksen, ja häpesin. Tunsin itseni petturiksi. Koko ruumiini tärisi, kuin kunniattomuuteni olisi ollut kuume. Kaikki ylpeyteni oli mennyttä, enkä voinut kuvitella katsovani enää koskaan ketään silmiin”, ­McCain muisteli.

Tunnustus luettiin muille vangeille

Onnekseen McCain ei joutunut kohtaamaan Craneria silmästä silmään, kun hän kaksi viikkoa myöhemmin palasi vanhaan selliinsä. Hän kertoi häpeissään tunnustuksestaan Cranerille seinän läpi.

Vietnamilaiset levittivät tunnustusta maailman lehdistöön ja lukivat sen ääneen vankilan keskusradiossa, niin että kaikki muut vangit saivat kuulla McCainin petoksesta.

Craner vakuutteli McCainille tämän tehneen niin paljon vastarintaa, ettei ollut syytä olla häpeissään. Tunnustuksen jälkeen väkivaltaisuudet loppuivat, eikä McCainin enää tarvinnut kestää päivittäisiä ­nyrkiniskuja kasvoihin siitä, että hän kieltäytyi ­kumartamasta eräälle tietylle vanginvartijalle.

Istuttuaan yli kaksi vuotta eristyssellissä McCain sai keväällä 1970 uuden sellitoverin. He saivat jopa luvan pelata pöytätennistä ja biljardia muiden vankien kanssa pienessä valvotussa yhteistilassa.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä McCain yritti ­piristää yhteistilan vieressä olevassa yksityissellissä olevaa vankia, mistä häntä rangaistiin sulkemalla hänet ”Calcuttaan”, rangaistuskoppiin, joka oli kooltaan vain 1 x 2 metriä.

”Kopissa ei ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa, joten se oli tuskallisen kuuma. Ruoka oli entistä huonompaa, ja sairastuin jälleen punatautiin ja painoni alkoi laskea”, McCain kirjoitti kolmesta ­pitkästä kuukaudestaan rangaistuskopissa.

Syksyn kääntyessä talveksi McCainin voimat alkoivat kuitenkin vähitellen palautua, ja yli kolmen vuoden piinan jälkeen joulu 1970 toi mukanaan odottamattoman lahjan, kun yhdysvaltalaiset siirrettiin uuteen vankilaan, jossa he saivat asua yhdessä isossa 30–40 hengen salissa ja keskustella vapaasti keskenään.

”Olimme onnellisia toistemme seurasta. Ensimmäisenä iltana kukaan ei malttanut käydä nukkumaan, vaan me vain puhuimme koko yön ja pitkälti seuraavaan päivään. En ole koskaan sitä ennen tai sen jälkeen tuntenut sellaista onnea kuin koin neljäntenä joulunani Hanoissa”, McCain kertoi muistelmissaan.

Myöhemmin yhdysvaltalaiset saivat myös luvan pitää jumalanpalveluksia, juhlia pyhiä ja kulkea suurimman osan päivää vapaasti vankilassa. Vangit olettivat vapauksien ­lisääntymisen johtuvan siitä, että pohjoisvietnamilaiset ­olivat häviämässä sodan.

Huhtikuussa 1972 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon antoi ilmavoimille jälleen luvan pommittaa Hanoita ja Pohjois-Vietnamia pitkän tauon jälkeen. Pommitukset nostivat vankien mielialan uudelle tasolle.

McCain muistaa erityisesti ilmaiskun 18. joulukuuta: ”B-52-pommikoneet iskivät Hanoihin sellaisella voimalla, että vartijamme lamautuivat pelosta. Maan täristessä allamme huusimme kiitoksia kohti taivasta.”

Raskaat pommitukset saivat jotkut vanginvartijat pehmentämään käytöstään vankeja kohtaan.

Pohjoisvietnamilaisten usko voittoon oli kovilla, ja vartijat tuntuivat olevan huolissaan siitä, mitä heille tapahtuisi, jos Yhdysvallat voittaisikin sodan. Voitto ei kuitenkaan häämöttänyt Yhdysvalloille, vaan maa päinvastoin etsi tietä ulos yhä useampien amerikkalaisten vastustamasta sodasta.

Tammikuussa 1973 Yhdysvallat ja Pohjois-Vietnam ­allekirjoittivat rauhansopimuksen, jonka mukaan ­Pohjois-Vietnam lupasi lopettaa iskut Etelä-Vietnamiin ja vapauttaa kaikki sotavangit ja vastavuoroisesti yhdys­valtalaisjoukot vetäytyisivät Vietnamista. Se herätti kat­keruutta Etelä-Vietnamin hallituksessa.

VIDEO: John McCain vapautetaan

Vangit vapautettiin neljässä erässä siinä järjestyksessä, jossa heidät oli otettu vangeiksi. McCain kuuli oman ­nimensä huudettavan 15. maaliskuuta 1973.

Yli viiden vuoden vankeus Pohjois-Vietnamissa oli päättymässä. Sotilaslinja-auto kuljetti McCainin ja muut vapautetut vangit Gia Lamin lentokentälle Hanoin laidalle, missä heitä odotti suuri yhdysvaltalainen kuljetuskone.

”Kun näin tuon ihanan C-141:n, olin purskahtaa itkuun. Kun kone pääsi kansainvälisen vesialueen ylle, me kaikki riemuitsimme.”