Samurai Ii aloitti ratkaisevan taistelun punaisiksi paholaisiksi kutsuttujen miestensä kanssa.

© Osprey Publishing

Viekas ruhtinas juonitteli itsensä shoguniksi

Ruhtinas Tokugawa uhmasi kohtaloa, kun hän lähti vuonna 1600 tavoittelemaan shogunin arvonimeä ja Japanin herruutta. Viholliset liittoutuivat häntä vastaan, ja Tokugawan peli vaikutti jo pelatulta. Hänellä oli silti vielä yksi kortti hihassaan.

torstai 29. elokuuta 2019 teksti Esben Mønster-Kjær

Hideyoshi Toyotomi tiesi kuolevansa. Japanin mahtavin mies oli selvinnyt taisteluista ja sala­käh­mäi­sistä murha­yrityksistä, mutta nyt hänen elämänsä lähestyi vääjäämättä loppuaan.

Näännyttävä tauti teki sen, mihin samuraiden miekat ja ninjojen veitset eivät olleet pystyneet. Nyt häntä huolestutti se, että hänen elämäntyönsä valuisi hiekkaan.

”En luultavasti elä huomiseen”, Toyotomi sanoi lähimmille neuvonantajilleen, jotka olivat kerääntyneet hänen kuolinvuoteensa ympärille syyskuussa 1598. ”Kun olen poissa, palvokaa minua viisi päivää kuin jumalaa mutta pitäkää kuolemani salaisuutena mahdollisimman pitkään. Muistakaa, mitä olen sanonut testamentistani.”

Toyotomi oli onnistunut säilyttämään johtajan asemansa ja rauhan sisällissotien runtelemassa maassa 12 vuotta, ja hän halusi asemansa siirtyvän pojalleen. 

Hänen toiveensa kuitenkin murenivat, kun hän katsoi miehiä, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. He olivat kaikki kuin hän: mahtavia ja vallanhimoisia. Toyotomi oli ostanut heidän uskollisuutensa arvonimillä ja vaikutusvallalla.

Jo nyt osa heistä pälyili epäluuloisena toisia. He kuitenkin malttoivat mielensä niin kauan, kunnes Toyotomi vastoin tahtoaan erkani elämästä hieman ennen auringonnousua. Heti sen jälkeen alkoi juonittelu, sillä Toyotomin poika, jonka oli määrä nousta hänen seuraajakseen ja pitää maassa rauha, oli vasta viisivuotias.

Ruhtinaiden piti vahtia toisiaan

Jotkut japanilaisista surivat Toyotomin kuolemaa vilpittömästi, mutta ruhtinas Ieyasu Tokugawa ei ollut yksi heistä. Hän oli ollut Toyotomin pahin kilpailija valtataistelussa, ennen kuin hän oli joutunut myöntämään tappionsa.

Tokugawa oli yksi kymmenestä korkea-arvoisesta ruhtinaasta, daimiosta, jotka valittiin hallitsemaan siihen asti, että Toyotomin poika varttui. Tokugawa ei kuitenkaan aikonut tukea Toyotomin sukua. Hän tähtäsi vielä korkeammalle kuin Toyotomi ja halusi palauttaa käyttöön shogunin arvonimen, joka antaisi hänelle valtuudet hallita koko Japania keisarin nimissä.

Varovasti Tokugawa alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Aluksi hän sitoutti muita daimioita itseensä järjestelemällä heidän ja oman sukunsa kesken avioliittoja, vaikka se oli Toyotomin testamentissa selkeästi kielletty. Jotkut vaativat tämän vuoksi Tokugawan erottamista luottamustoimestaan, mutta enemmistö ei tukenut erottamista.

Liittolaisten hankkiminen edisti Tokugawan suunnitelmia ja auttoi häntä samalla saamaan selville, kuka hänen tärkein vastustajansa oli: kaikkein kiivaimmin kiellettyjä avioliittoja vastusti Mitsunari Ishida. Ishida oli voimakas persoona ja tunnettu juonittelija mutta myös vertaansa vailla oleva teeseremoniamestari, mitä arvostettiin suuresti.

Ishida ei jäänyt odottamaan Tokugawan seuraavaa siirtoa, vaan hän otti yhteyttä ninjoihin päästäkseen vihollisestaan eroon. Suunnitelma ei pysynyt salassa, ja pian Ishidan oli pakko anoa nöyrästi anteeksiantoa.

Tokugawa oli nyt onnistunut toteuttamaan kaksi osaa suunnitelmistaan, ja hän päätti korottaa panoksia. Keväällä 1599 hänen joukkonsa valtasivat yllättäen Osakan linnan, joka oli yksi Japanin vankimmista linnoituksista, ja samalla hän sai valvontaansa Toyotomin pojan.

Hyväuskoisimpienkin kanssahallitsijoiden oli nyt pakko myöntää, että Tokugawa yritti tieten tahtoen horjuttaa haurasta valtatasapainoa. Ishidan johdolla he syyttivät Togukawaa kuolleen johtajansa testamentin 13 kohdan rikkomisesta ja vaativat tätä peräytymään.

Tämän jälkeen oli selvää, että jos Tokugawa tavoitteli shogunin arvonimeä, hänen oli turvauduttava aseisiin. Koko maa alkoi valmistautua sisällissotaan.

Ieyasu Tokugawa oli arvostettu kenraali, mutta hän olisi hävinnyt Sekigaharan taistelun ilman tukea.

© Art Archive/Picture Desk

Rintamalinjat muotoutuivat

Kun taistelu Japanin tulevaisuudesta alkoi, Tokugawa joutui ahtaalle. Hän ei voinut jäädä Osakan linnaan, sillä se sijaitsi liian kaukana hänen omista maakunnistaan, ja 24. heinäkuuta 1600 hän joutuikin lähtemään sieltä ja vetäytymään ydinkannatusalueilleen itään.

Samoihin aikoihin Ishida kutsui koolle joukon Japanin mahtavimpia ruhtinaita muodostaakseen vahvan liittouman Tokugawaa vastaan. Kun daimiot tapasivat 17. elokuuta, Ishidan onnistui suostutella läntisten maakuntien hallitsijat yhteen rintamaan. Niiden yhteisistä joukoista syntyi valtava armeija.

Liittoumaa repivät kuitenkin sisäiset ristiriidat, ja koska Ishidan suku ei ollut riittävän ylhäinen, hän ei voinut virallisesti ryhtyä liittouman johtajaksi. 

Käytännössä hän silti johti länsiliittoumaa, mutta hän ei nauttinut yhtä suurta arvonantoa kuin Tokugawa kannattajiensa keskuudessa. Lisäksi Ishida sai osan daimioista mukaan liittoumaan vasta pitkän suostuttelun jälkeen.

Yksi eniten suostuttelua vaativista oli vasta 19-vuotias Hideaki Kobayakawa, joka johti yhtä Japanin tärkeimmistä klaaneista. Hän oli valtataistelun alusta asti epävarma siitä, kumpaa liittoumaa hänen kannattaisi tukea.

Kobayakawan klaanin maat sijaitsivat lännessä, mikä tarkoitti, että ne päätyisivät hyvin pian naapureiden käsiin, jos hän asettuisi Tokugawan puolelle. 

Toisaalta hän vihasi Ishidaa, joka oli neljä vuotta aiemmin panetellut häntä niin, että hän ei ollut saanut tavoittelemaansa arvokasta tehtävää. Kukaan arvonsa tunteva japanilainen ei voinut unohtaa sellaista nöyryytystä.

Alun perin Kobayakawa oli päättänyt tukea Tokugawaa, mutta muut taivuttelivat hänet osallistumaan Ishidan neuvonpitoon, ja siellä lupaukset rikkaiden maakuntien valloittamisesta saivat hänet muuttamaan mielensä. Epäilyt kalvoivat kuitenkin Kobayakawaa edelleen, millä oli merkitystä myöhemmin.

Omat rivit pantiin ojennukseen

Sillä aikaa kun maan mahtavimmat kiistelivät ja hieroivat sopimuksia lännessä ja Tokugawa vetäytyi itään, muualla koottiin armeijoita. Daimiot, heidän samurainsa ja tuhannet jalkaväen sotilaat valmistautuivat voimainkoetukseen.

Osapuolet eivät olleet vielä valmiit käymään vastustajan kimppuun. Ensin niiden johtajat halusivat eliminoida kotikentältään mahdolliset ongelmien aiheuttajat, mikä johti useisiin piiritys­tilanteisiin. Esimerkiksi noin sata kilometriä Osakasta etelään 500 miestä puolusti Tanaben linnaa 15 000:ta länsiliittouman sotilasta vastaan.

Pienen linnoituksen komentaja oli kuulu viisaudestaan, ja hänellä oli muurien suojissa laaja kokoelma runoja ja taruja sisältäviä kirjakääröjä. Hän pyysi, että hän saisi viedä kääröt turvaan keisarin luo. 

Piirittäjät suostuivat pyyntöön, koska he kuuluivat valtakunnan eliittiin, joka arvosti suuresti kulttuuriaarteita. Tilanne sai kuitenkin vielä yllättävämmän käänteen, kun maan muodollinen johtaja, keisari, joka perinteisesti pysytteli taustalla eikä sekaantunut alamaistensa aseellisiin selkkauksiin, käski lopettaa taistelun. 

Hän ei halunnut, että oppinut linnaherra kuolisi ja miehen laajat tiedot joutuisivat hukkaan. Keisari käski linnoituksen antautua ja piirittä­jien säästää varuskunnan.

Muut linnoitukset eivät päässeet nauttimaan samanlaisesta keisarillisesta suojelusta. Yleensä puolustajat sinnittelivät niin pitkään kuin jaksoivat, ja kun muurit murtuivat, hyökkääjät tappoivat kaikki linnoituksessa olevat. Japanilaiseen taistelukulttuuriin ei kuulunut armon osoittaminen hävinneille.

Kun länsiliittoutuneet olivat vielä panemassa kuriin omia niskoittelijoitaan, Tokugawa lähti 7. lokakuuta marssimaan suuresta leiristään Edosta 30 000 miehen kanssa kohti länttä. 

Aateliset kantoivat kahta miekkaa: pitkää katanaa ja lyhyttä wakizashia.

© Corbis/AOP

Itäliittouma meni ansaan

Tokugawa eteni nopeasti päästäkseen taisteluun ennen kuin vihollisen kapinallisia linnoituksia piirittävät joukot ehtisivät paikalle. Hänen oma armeijansa kasvoi jatkuvasti uusien yksiköiden liittyessä siihen.

Marssin aikana Tokugawan luo saapui lähettiläs odottamattomalta taholta. Hänet oli lähettänyt Hideaki Kobaya­kawa, joka halusi kertoa olevansa valmis vaihtamaan puolta ja yhdistämään voimansa itäliittouman kanssa, kun taistelu alkaisi.

Viesti saattoi merkitä kahta asiaa: joko Tokugawaa oli potkaissut onni tai sitten hänen vihollisensa yritti houkutella hänet ansaan. Tokugawa ei tiennyt, miten asia oli, eikä hänellä ollut aikaa selvittää asiaa. Hänen joukkonsa lähestyivät Japanin keskiosaa ja Ishidan joukkoja, jotka valmistautuivat kiireesti taisteluun.

Tiedustelijat paljastivat, että vihollinen aikoi järjestäytyä taisteluun Sekigaharan pikkukaupungin läheisessä vuoristolaaksossa. Tokugawa antoi joukoilleen käskyn suunnata sinne, ja molemmat armeijat marssivat 21. lokakuuta koko yön.

Yöllä satoi, ja kun joukot saapuivat laaksoon, se oli sankan sumun peitossa. Näkemättä kunnolla eteensä läpimärät sotilaat yrittivät asettua taisteluasemiin ja etsiä mutaisesta maasta paikan, jossa kerätä voimia aamua varten.

Kahdeksan maissa aamulla, kun auringon säteet saivat sumun hälvenemään, osapuolet näkivät vihdoin toisensa. Tokugawan yli 80 000 miestä olivat alempana laaksossa ja Ishidan lähes yhtä suuri armeija ympäröivillä kallioilla osin suojassa paaluaitojen takana. Tokugawa tajusi armeijansa marssineen ansaan. 

Iskisivätpä hänen miehensä mihin tahansa vastapuolen asemaan, vihollinen voisi hyökätä heidän selustaansa toiselta laidalta. Vetäytyminen taas antaisi Ishidalle aikaa kerätä vielä suuremman armeijan. Tokugawan ainoa toivo oli taistella ja toivoa, että nuori Kobaya­kawa pitäisi lupauksensa.

Samurai järjesti yllätyksen

Tokugawa käski joukkojensa hyökätä ensimmäiseksi suoraan Ishidan komennossa olevia joukkoja vastaan. Tuskin käsky oli kajahtanut, kun hänen joukoissaan näkyi liikettä.

Samurai Naomasa Ii oli lähtenyt hyökkäykseen ratsumiehineen, jotka erottuivat selvästi muista punaisten haarniskoidensa ansiosta. 

Heidät oli alun perin määrätty pysyttelemään taustalla ja suojelemaan Tokugawan nuorta poikaa, mutta Ii ei suostunut alistumaan pelkäksi lapsenvahdiksi. Vaikka hänen ”punaiset paholaisensa” käsittivät vain 30 miestä, ne karauttivat itäliittouman etujoukkojen ohi ja kärkeen.

”Meitä ei saa ohittaa”, karjui yksi punaisten paholaisten ohittamien joukkojen upseeri. Hän oli korkea-arvoinen daimio, jolle oli luvattu kunnia johtaa päivän ensimmäistä hyökkäystä. Ii kuitenkin jatkoi kiivasta laukkaa, jolloin muut lähtivät seuraamaan häntä. 20 000 miestä ryntäsi kohti vastustajaa 30 samurain johdolla.

Tokugawan ampujat laukaisivat muskettinsa kerta toisensa jälkeen. Laukaukset tekivät isoja aukkoja Ishidan riveihin ja saivat ne horjumaan. 

Sitten Ishidan joukot alkoivat ampua viidellä tykillä, jotka saivat aikaan enemmän korviahuumaavaa melua kuin tuhoa. Silti jylinä sai Tokugawan joukot epäröimään ja hyökkäyksen laantumaan hetkeksi. 

Sekigaharan taistelussa kummankin osapuolen käytössä oli aseita, jotka olivat peräisin eurooppalaisilta asesepiltä. Japanilaiset kutsuivat maan rannikoille saapuneita portugalilaisia kauppa-aluksia ”mustiksi laivoiksi”.

© Bridgeman

Tilanne alkoi kiristyä

Veriset kamppailut Ishidan asemien ympärillä jatkuivat tunti toisensa jälkeen. Yksi silminnäkijä kuvaili taistelua myöhemmin seuraavasti:

”Ystävä ja vihollinen runnoivat toisiaan. Muskettien laukaukset ja huudot kaikuivat taivaalla ja saivat maan järisemään. Ilmaan kohoava musta savu muutti päivän yöksi.”

Epävarmuus alkoi kalvaa Tokugawaa. Suuri osa hänen joukoistaan oli osallistunut hyökkäykseen vain 35 000:ta vihollista vastaan, mutta hän ei ollut kyennyt murtamaan sen puolustusta. Yli puolet vastapuolen joukoista oli vielä pidättynyt taistelusta ja odotteli vuorilla. Jos ne hyökkäisivät, Tokugawalla oli enää pieni reservi niiden pysäyttämiseen.

Tokugawa menetti malttinsa täysin, kun eräs viestinviejistä nousi hevosensa selkään aivan hänen edessään. Raivostuneena etiketti­virheestä Tokugawa kävi miekkoineen miehen kimppuun.

Myös Ishida alkoi huolestua. Monet hänen liittolaisistaan olivat vielä pidättyneet taistelusta, ja rintama alkoi horjua hyökkäyksen paineessa.

Kello 11 Ishida määräsi sytytettäväksi ison rovion. Se oli merkki Hideaki Kobayakawalle hyökätä Matsuovuoren rinteeltä Tokugawan joukkojen sivustaan. Rovios­ta kohosi pian korkea savupatsas, mutta Kobayakawan 20 000 miestä eivät liikahtaneetkaan. 

Entistä hermostuneempana Ishida lähetti viestinviejiä vaatimaan Kobayakawalta selitystä viivyttelyyn, mutta lähetit palasivat yksi toisensa jälkeen ilman vastausta.

Myös Tokugawa piti nyt tarkasti silmällä tilannetta Matsuovuorella. Taistelua oli käyty useita tunteja, eikä Kobaya­kawa ollut sen paremmin auttanut länsiliittoumaa kuin tukenut itäliittoumaa, kuten oli luvannut.

Nuori daimio toimi vaa’ankielenä

Ylhäällä Kobayakawa-klaanin asemapaikalla samurait odottivat jännittyneinä, mitä heidän nuori johtajansa tekisi. Lähestölle iskeytyneet musketinluodit näyttivät yhtäkkiä herättävän 19-vuotiaan daimion mietteistään.

”Kohteemme on Mitsunari Ishida”, hän lausui ja nousi hevosensa selkään. 20 000 soturia rynnisti alas rinnettä kohti miehiä, jotka olivat odottaneet heiltä apua. Ishidalla ei ollut joukkoja hyökkäyksen pysäyttämiseen. Hänen joukkojensa sivusta murtui ja pian sotilaat ryntäsivät paniikissa pakoon.

Jotkut länsiliittouman daimioista yrittivät perääntyä hallitusti, ja osa jatkoi taistelua heikosta tilanteestaan huolimatta. Yksi päivän viimeisistä musketinlaukauksista osui Naomasa Iitä kuolettavasti olkapäähän.

Ishida pääsi pakenemaan henkivartijoidensa avulla, mutta muutamaa päivää myöhemmin hänet vangittiin, ja 6. marraskuuta 1600 hänet mestattiin Kiotossa. Voiton saavuttanut Tokugawa palkitsi ystäviään ja rankaisi vihollisiaan niin kuin halusi, ja maaliskuussa 1603 keisari nimitti hänet shoguniksi.

Edesmenneen Toyotomin pojasta ei tullut koskaan Japanin hallitsijaa. Hän teki itsemurhan vuonna 1615 epäonnistuneen kapinayrityksen jälkeen. Sen jälkeen valta pysyi Tokugawa-shogunaatilla seuraavat 250 vuotta. 

Sisällissodat loppuivat, ja Tokugawa-shogunit pystyivät säilyttämään maassa rauhan siihen asti, kunnes keisari erotti viimeisen shogunin vuonna 1867. Sen jälkeen Japani sai eurooppalaistyyppisen hallituksen, jonka tarkoitus oli muokata maasta moderni teollisuusvaltio.

Lue lisää

A.L. Sadler: Shogun – the Life of Tokugawa Ieyasu, Tuttle, 1978. Anthony J. Bryant: Sekigahara 1600 – the Final Struggle for Power, Osprey, 1995. J.R. Turnbull: Samurai Armies – 1550-1615, Osprey, 1979.

Ehkä sinua kiinnostaa...